V
Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan?
Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle rakkaudelle… Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen.
Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan ollut etsittävissä… Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien sydämien kunnioittaja…
Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut… Ehkäpä voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa…
Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan.
Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa.
Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti…
Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti, peljättävästi…
Nyt, nyt oli se hetki tullut.
Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja:
'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua…
Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan sieluuni päästää. — En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut, jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus…
Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä henkeni herkuksesi uhraisin!
Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja kärsi, sillä minä rakastan liian paljon…
En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa, joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet…
Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat…
Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena pysyisit!…
Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä. Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli kahlekoirien omistaja…
Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja siksi en ole sinun arvoisesi.
Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin, ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni… Se on sitä varten luotu…
Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen kunniantuntoni vaatimus!
Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni. Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut.
Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas, minun ystäväni!'
Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta…
Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen… Kuin olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin itseänsä kalliimpaa…
Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta otsa ja silmä kirkkaana…
Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin…
Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia toisistaan nyt koko elämänsä ijän — hyviä unia.