IV
Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua. Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan… Ja se panee värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan…
Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi… mutta niillä kahdella onkin kuumetta…
He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun, ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko. Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän täytyy…
— Sinä… varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä: himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut.
— Niin, niin… Runar vain nyökkää.
— Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä, seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana pakottanut… Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa avaruuden takaisille ystäville… Ja uutta, aina vain uutta olen minä ikäni kaiken elämältä pyytänyt…
— Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin?
— Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä… Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan, jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut toivoa ennen: rauhaa… Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta kokonaisen ja elämän-kestävän… Tai oikeastaan, jos tahdon olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin ihmiselle… Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä.
— Entä kaikki ne vanhat?…
— Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois!
— Oikusta?
— Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai — kenties tyhmyydestä. Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen…
— Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun. Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki…
— Runar!
— No, ei suinkaan se ole sinulle mikään uutinen, että ihmiset ovat yleensä suuria filisterejä. Sielun salaisimpia vaikuttimia tuodaan aniharvoin esille, etenkin jos niiden jaloutta vain jollakin tavoin sopii epäillä. Tai jos se tehdään, tehdään se sitten oikein paraadilla, tunnustuksien muodossa, joiden suuri ansio on siinä, että ne aina todistavat tekijänsä erinomaisen syväksi sielunanalyytikoksi ja ennen kaikkea rohkeaksi, joukon yli kohoavaksi, ennakkoluulottomaksi totuuden palvelijaksi ja neroksi… Mutta tässä he tekevät oikein, ihmisparat!…
— Mutta todellista ystävää ei sentään pelaa pois väärillä korteilla…
— Sitä oikeaa, lisää Runar pienellä ivalla.
— Sinä et luota naiseen…
— En minä tiedä. Minulla ei ole siinä asiassa mitään kokemusta.
— Sinä et luota minuun?…
— Sinä osaat pettää, sanoo Runar hitaasti.
— Sinä et luota minuun?!
— Sinussa on vaarallista satanismia, ma diablesse! naurahtaa Runar.
— Minä olen kevytmielinen ja hetkellinen, on minulle sanottu. Minä osaan sen jo. Mutta minä en ole koskaan halpamainen. Uskotko edes sen?
— Uskon kyllä…
— Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en koskaan petä… en koskaan… Minä osaan olla myös suora, niinkuin ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti, peljättävästi…
Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti.
Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä.
— Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista, unen ystävästä, unen naisesta…
— Unta… Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän vielä ei tunne… Mutta sinä…
— Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!… Mutta kenties epäkypsä…
— Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?…
— Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin keventääkseni elämääni…
— Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä raskaammaksi…
— Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse… Mutta sitten siihen pitääkin uskoa…
— Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö?
— Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma, jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta…
— Paitsi minulla… Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki tarkoituksettomalta…
— Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei mielellään suvaitse "Weltschmerziä", — historia… sinä tiedät… Ja sieltä olen minä löytänyt…
— Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta… Kovin laimistuneita nuo vanhat heittotermit…
— Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta, kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin tekee iloisella mielellä työtä…
— Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio, että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin levätä… Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen, kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta…
— Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä… Ja minut valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin tällöin kuin korkeasilmäiset majakat…
— Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia valonheittäjiä?
— Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne historian silmissä pienet yksilöt…
— Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä! Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan… Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen… Jotka ruoskitaan ja runnellaan ja syödään elävältä!… Ah, sinä et näytä muistavan taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan, vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!… lisää Mirdja vähän katkerasti.
Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen:
— Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia uneksuman…
Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen.
— Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä. Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi puhaltanut… Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä, päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar… Puhu minulle vielä, kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan? Toverista, ystävästä, naisesta… Niinhän sinä sanoit. Eikö totta? Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni… Kerrothan minulle sen, Runar…
— Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon sielun unelma… Mutta minulla on usein sellaisiakin… Niin, minä kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä, kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä… Mutta koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille ei anneta leipää… Hän on tuomittu… Mutta sitten tapaa hän aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin kohoavat he saavuttamattoman korkealle… Muistoa on heille enää alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo… Suurena tykyttää heissä ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä kehityksen ketjuun… He jaksavat sen, sentähden että heitä on kaksi… Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta… sen täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa…
— Niinkö sinä olet kuvitellut…? Ja että nainen voisi hukkuvasta tehdä sankarin…?
— Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja syvempi, sellainen… niin, sellainen kuin sinä Mirdja… Sinä voit tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen korkeimmalle huipulle kohota…
— Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan! Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini, sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon… Sitten minäkin kenties voisin kohota joksikin… Minullakin on vain heikon sielun unelma…
— Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman, joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita… Ja sinä tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja ihana…
— Oh, Runar… Mirdja melkein vaikeroi.
Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis, se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua. Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä lähestyä piti… Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse. Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä suitsutusta enää… Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua noin!… Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!… Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän korkealle katsoa tahtoi, tahtoi… Kuin tukeensa tai kenties — kuin rakkautensa unelmaan…
Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin.
— Minä olen väsynyt, hän sanoo.
— Minuunko?
— En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!…