III
Kummittelee, kummittelee…
— — —
Tuuli vonkuu ja helvetin saranat naukuu… Noita-akat ratsastelevat ilmassa vanhoilla luudantyngillä ja pikkuset pirunpojat kiristelevät hampaitaan puiden latvoissa. Siinä on suhinaa, sipatusta ja salamoimista.
Mutta se ei ole oikeata tämä, älkää luulkokaan!
Se on ainoastaan varjojen irvileikkiä, kadotettujen henkien veristä maskeraadia… Väriä siinä on, mutta on myös halujen harmautta… Tulta ja jäätä, kevyttä unta ja raskasta painajaista sekaisin…
— — —
Tätä kaikkea katselee Mirdja sielussaan ja ajattelee:
Ei ole kauan siitä, kun vielä luulin, että olin kivipatsas omalla haudallani. Sieluton ja suunnaton möhkäle… Sammuneen hengen hiilissä törröttävä musta risti…
Ja nyt onkin kaikki toisin.
Nyt kummittelee, totisesti nyt kummittelee! Kivellä alkaa sydän sykkiä… Sen jäiseen kuoreen aukeaa kaksi syvää, tuskallista silmää ja silmiin kihoaa tosia, inhimillisiä kyyneleitä…
Siis kaikki onkin ollut vain valekuolemaa tai unta ilman unia, johon äkkiä lankeaa hyvin väsynyt… Ja eikö Mirdja ollutkin kerran hyvin, hyvin väsynyt… silloin ennen, kauan aikaa sitten… Kerran eräänä vappuyönä… jolloin hän tunsi jo itkeneensä yli voimain… Silloin se mahtoi langeta hänen ylitsensä se uni… Ja siitä asti on hän nukkunut ja aika on tanssinut hänen päällänsä kuin varjo…
Mutta nyt on herääminen tullut ja uudestisyntyminen ja tästä luetaan käännekohta ihmisen elämässä…
Niin hän sanoi…
Lähteä taas eteenpäin, mutta jättää parempaa jälkeä kuin ennen, kohottaa taas silmänsä tähtiin, mutta puhtaampiin ja pysyväisempiin kuin ennen, syttyä taas tulen kipeäksi lieskaksi, mutta syvemmäksi ja hiljaisemmaksi kuin ennen…
Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta — — voi että minä vielä rakkautta itselleni huokaan!…
Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen… niin olen… kuin rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa…
Kurkoittaa, kurkoittaa…
Yhä…yhä…yhä…
— — —