II
Mirdja oli näytellyt.
Sähköinen kauneus oli virrannut läpi satojen sydämien, virrannut kuin ihme tuosta notkeasta, nuoresta ruumiista, tuosta selittämättömiä värejä käyttelevästä äänestä, tuosta katseesta ja tuosta sielusta, ennenkaikkea sielusta…
Kuin kohina kävi läpi väkijoukon…
— Voittamatonta!
— Uusi tähti todellakin!
— Ei ole vielä koskaan kukaan ensikertalainen näin näytellyt…
Ja kun Mirdja myöhemmin ilmestyi juhlasaliin, kääntyivät kaikkien katseet häntä kohti. Hänen menestyksensä oli todellakin ollut täydellinen. Hän oli nyt illan primadonna kaikkien silmissä…
Mutta Mirdja itse ei näytä huomaavan mitään. Tai oikeastaan hän huomaa, mutta hänen sielunsa on kalsea ja välinpitämätön suuren yleisön suosiolle. Ei siksi, ettei hänessä enää kunnianhimo puhuisi, vaan siksi, että se tällä kertaa on aivan erikoista ja personalista laatua.
Sillä nyt ei Mirdja enää saata salata itseltään totuutta…
Yhtä ainoaa varten on hän tämän kaiken tehnyt… Sitä tuntematonta varten, joka hänet jo etukäteen on tuntenut…
Häntä ainoaa on hän ajatellut alustapitäen jo lupautuessaan… ja senjälkeen koko ajan. Hänestä on ollut kotoisin jokainen kunnianhimon kuohahdus, jokainen ilon ja innostuksen tulvahdus hänen mielessään. Häntä varten on hän harjoitellut, häntä varten koristautunut ja sielunsa suureksi sytyttänyt, häntä varten noussut lavalle… Niin, tänä iltana, jolloin hän itseään ylempänä on palanut, on se tapahtunut ainoastaan tuon miehen tähden. Tuota ainoaa on hän tahtonut ihanuudellaan huikaista, nerollaan hämmästyttää ja kumarruttaa. Tuolta ainoalta tahtoo hän nyt kuulla riemuitsevan tunnustuksen iltaisesta menestyksestään…
Siksi kulkee Mirdja tällaisessa ihmeellisessä unessa näkemättä ja kuulematta ketään…
Kuin kaukaista kohinaa ovat hänelle ihmiset. Odotuksen humina sitä yhtä kohden, joka kohta tulee tuoden laakerin ja palkinnon ja palavat puheet…
Mutta ketään ei tule…
Hajamielisenä vastailee Mirdja oikealle ja vasemmalle…
Uni alkaa hälvetä… Pettymyksen tyhjyydessä hapuilee ajatus. Ja alkaa laskeutua unien paikalle kylmään heräävään kalpea kaameus, loukattu ylpeys ja ilkeys…
— Minkä näköinen on herra Norkko? heittää Mirdja äkkiä kysymyksen kuin ohimennen.
— No, eipä juuri minkään näköinen. Mutta ettekö te tunne häntä, neiti? Eikö hän todellakaan ole esittäytynyt? Ja teitähän hänen on kiittäminen koko menestyksestään! Sehän on skandaali. Miten vähän sillä miehellä on seuratapoja! Missähän hän nyt on? Runar Söderbergin kanssa hän vielä äskettäin näkyi puhelevan. Mutta tuossahan on juuri Söderberg. Saanko esittää: maisteri Söderberg, neiti Ast.
Mirdja kumartaa välinpitämättömästi keskikokoiselle, vaalealle herralle.
— No, missä on Norkko?
— Hän lähti pois melkein heti ohjelman päätyttyä. Hän on hieman omituinen eikä viihdy laisinkaan suurissa seuroissa…
Kuin samea laine läikähtää vastaus Mirdjan ylitse. — Lähti pois! Miten oli se mahdollista! Miten oli mahdollista, että he näin vähän ymmärsivät toisiaan. Ja tuota miestä oli Mirdja tahtonut inspireerata! Miten ylenkatsottavalle tyhmyrille oli hän sielunsa tuhlannut! Miten ylenkatsottavaan tomuun oli hän henkensä puhaltanut! Mutta sittenkin… Omituinen hän oli, kun hän lähti… Arvoitus, selittämättömyys, ijankaikkinen haira ja odotus Mirdjan sielulle, ja sentähden niin vihattava, vihattava…
Hyvin pieni ja hyvin ilkeä hymy lepää Mirdjan huulilla. Ja hän virkahtaa kuin itselleen:
— Nerojen ammattiin kuuluu olla omituisia…
Pitkään katsoo Runar Söderberg Mirdjaan, sitten sanoo:
— Teidän äänessänne on jotakin, joka sanoo minulle, että minun täytyy puolustaa poissaolevaa ystävääni. Näytte tekevän pientä pilaa hänen epiteetistään ja luonteestaan… Väärinymmärrysten välttämiseksi tahdon vain sanoa, ettei Norkko kuulu niihin, jotka kantavat kylttinä kumpaakaan. Hän on yksinkertaisesti sellainen kuin hän on, aivan parantumattoman luonnollinen, ja sentähden kylläkin omituinen suuren yleisön laatuvaa'an mukaan. Mutta sehän lienee kaikkien niiden kohtalo, jotka ovat itseään… Vai ettekö kenties tiedä siitä tekin jotakin, neiti Ast, ettehän tekään ole kuin kaikki muut…
Ääni, joka tämän sanoo on miehekäs ja soinnillinen, mutta niin hillitty ja tyyni, että se melkein kuulostaa yksitoikkoiselta.
Ensimäisen kerran katsahtaa Mirdja uuden tuttavansa puoleen, joka kutsuu itseään Norkon ystäväksi, ja sellaisena tietämättään heti alkaa taistelun hänen mielialojensa salavirtaa vastaan. Hiljainen ja hieno katse sillä miehellä, selittämättömän hiljainen. — Kuinka saavuttamattoman syvällä piilevätkään hänessä intohimon värähtelyt, lienevätkö ne koskaan vielä pintaa puhkaisseet. Koskettamaton mies! — Näin ajattelee Mirdja. Mutta mikä oikeus hänellä on tulla muita koskettamaan! "Ettehän tekään ole kuin muut." Todellakin etevästi valittu johdatus!
Ja kuten maailman-nainen ikivanhaan imarteluun, hän keveällä, välinpitämättömällä olkapään-kohauksella vastaa, teeskennellen:
— Ooh, mistä te sen tiedätte?
— Tehän annoitte itsenne lavalta, sanoo toinen hiljaiseen, pehmeään tapaansa.
Mirdja suupielissä värähtää. Tämähän oli noiduttua. Milloin oli hän tullut näin läpinäkyväksi? Tai tämä Norkko ja tämän Norkon ystävä, olivatko he syntyneet vetääkseen häntä nenästä?
— Ettekö te tiedä, hän naurahtaa, että näyttelijät ovat vain ihmissielujen apinoita? Kaikkea he antavat ja omistavat paitsi itseään, se on varma…
— Mutta yhtä varmaa on se, ettei taiteilija koskaan voi panna taiteeseensa enempää, kuin mitä hän itse omistaa. Ja mitään taitelijaa ei löydy ilman taitelijapersonallisuutta… Mutta en mitenkään uskottele olevani se, joka ensimäisestä taideteoksesta voi nähdä taiteilijan sieluun… Ja mitä äsken satuin sanomaan teistä… oli aivan ylimalkaista… älkää pahastuko… Teidän nimenne ei sitäpaitsi ollut minulle tuntematon…
Mirdja katsahtaa uudestaan mieheen edessään. Ei mikään ole muuttunut tämän kasvoilla. Sama pehmeä lepo, sama uneksiva hiljaisuus…
— Kuinka en ole sattunut teitä näkemään koskaan ennen! pääsee
Mirdjan huulilta.
— Olen ollut ulkomailla useampia vuosia…
Mirdjassa säpsähtää jotakin. Koko hänen oma kirvelevä etsimisensä maailmalla alkaa äkkiä elää ja palaa hänen muistoissaan… Minkätähden mahtoivat muut rajan yli tähdätä? Mitä mahtoivat etsiä, mitä löytää ja tuoda mukanaan? Ja tuo mies hänen edessään, mitä mahtoi hän kantaa povessaan tuon värähtämättömän hiljaisuuden alla? Elämän pyhyyttäkö vai saastaa? Eheyttäkö vai… vai oliko mahdollista, että Mirdjalla oli edessään yksi onnettomuustovereistaan, yksi noista särkyneistä, joista hän siellä kaukana oli kuvitellut itselleen sen uuden ja ihmeellisen ihmiskunnan…
Ja Mirdja huomaa äkkiä, että he ovat kahden.
Hän huomaa sen siksi, että hänessä on tapahtunut ihme. Kovasta ja pistävästä pintailvehtijästä on hän sykähtänyt syväksi ja hiljaiseksi, melkeinpä araksi…
He istuvat pienessä syrjähuoneessa. Epäselvä, hämäräinen hälinä elää ilmassa heidän ympärillään, ja ylitse kaiken, hiljaisena mutta läpitunkevana, kuuluu suuresta salista valssin sävel, niin sydäntä viiltävän suruinen…
Ja Mirdjan sydämessä alkaa pakottaa painavana liikutus, pakottaa ulos kauan pidätetty nyyhkytys. Kaikki on tyhjää ja unohdettua edessä ja takana, ainoastaan hetki, tämä hetki elää! Niin sen pitää ollakin. Ja aatoksettoman antautumisen autuutta hänen hulluutensa taas rukoilee… Heittää hetkeksi pois naamiot, panssarit, ja väristä avonaisena, herkkänä ja heikkona toiselle sielulle, yhtä avonaiselle… ah, sitä onnea! Mutta kuka enää ikinä uskoisi hänen vilpittömyyteensä, hänen, joka osasi niin hyvin näytellä! — Ja tuossa miehessä hänen edessään oli kaikki niin syvällä, kaikki niin raskasliikkeistä ja pysyvää, sen ilmaisi jokainen hänen piirteensä… Mutta sitten kun hän kerran aukenisi ja syliinsä sulkisi, turvallista olisi siinä levätä…
Vaitiolo heidän välillään on outo…
Väkivaltaa täytyy Mirdjan tehdä itselleen, pakottaa alas kyyneleensä ja unensa:
— Mutta sittenhän me olemmekin oikeastaan tietämättämme tavanneet toisemme jo ennen, hengittäneet samaa ilmaa siellä avarassa maailmassa, tuoneet sieltä yhteisiä muistoja… Tai ei, mitä minä puhun! Muilla ei voi olla samanlaisia muistoja kuin minulla… Minä ajoin takaa pelkkiä unikuvia…
— Niin tekevät useimmat…
— Sittenhän useimmat palaisivat siipirikkoina, löytämättä mitään.
— Löytää aina jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä on etsinyt.
— Jotakin! Minäkin luulin sitten lopuksi vielä löytäneeni jotakin, mutta se jotakin oli myöskin vain unikuva, kenties kaikista suurin.
— Te puhutte katkerasti ja kuitenkin omistatte jo kaiken sen, mitä minä turhaan tähän asti olen etsinyt…
— Mitä se on?
— Itsenne. Sen osoittaa koko olemuksenne.
— En ymmärrä, mitä tarkoitatte… Teidän suussanne kuulostaa tämä melkein ivalta. Tai te ette tiedä, mitä sanotte. Ainakaan ette ikinä ole voinut etsiä sitä itseä, jonka minä omistan ja jolle minä kyllä jo olen ehtinyt löytää nimen. Tunne-ihminen, jolla ei ole tunteita, järki-ihminen, jolle järki on ansa, etsijä, jolla ei ole enää mitään etsittävää, kaikkea yht'aikaa, ja omaan tyhjyyteensä lyyhistynyt!… Kaunis löytö todellakin! Ja se olen minä! Pelastakaa minut itsestäni! Se on kurjuus…
— Koska saatatte puhua näin, osoittaa se vain, että olette vielä liian kallis itsellenne. Teillä on vielä sittenkin jotakin etsittävää ja löydettävää elämästä… jotakin teitä itseänne kalliimpaa… Siinä on se pelastus…
— Miten arkaan kohtaan te osaattekin iskeä… Mutta minä olen jo vanha ja kokenut…
Mirdja vaipuu taas sanattomaksi. Toinenkaan ei puhu mitään…
Vihdoin jatkaa taas Mirdja:
— Kuulkaa, sanokaa totta, annoinko minä itseni lavalta kuten te alussa mainitsitte? Annoinko todellakin, noin vai erotuksetta kaikille, jotka olivat lunastaneet piletin, kokonaan…?
— Olkaa huoleti, neiti, te ette ole prostitueerannut itseänne, ette millään lailla. Suonettehan anteeksi äskeisen ajattelemattoman puhetapani. Sillä ei todellakaan ole mitään merkitystä…
— Mutta sillä on merkitystä, Mirdja melkein ärjäisee, sillä te olette lausunut ilmi minun salaisimman ajatukseni. Sillä kun minä tulin tänne tänä iltana, tulin minä siinä mielessä, että minä itseni antaisin lavalta. Niin juuri, sanasta sanaan niin. Mutta en kaikille, vain jollekin, joka ymmärtäisi… für die Wahlverwandschaften… Ja nyt minä kaikesta sydämestäni toivon, että te olisitte se ainoa, se ainoa, toistaa hän kiivaasti. — Niin, nyt on teidän vuoronne ihmetellä, ja minun asiani pyytää anteeksi. Mutta nähkääs, te olette tämän illan kuluessa enemmän kuin yhden kerran koskettanut minun sieluani hyvin läheltä… Ensin se suututti minua, mutta nyt olen siitä vain iloinen, sillä minä tunnen, että voin olla teille avomielinen. Minä tunnen, että te ymmärrätte minua, vaikkapa vielä sen itse kieltäisittekin, ja minä noudatan aina tuntemuksiani… Älkää antako sen kiusata itseänne, älkää pakottako itseänne mihinkään kohteliaisuusvelvollisuuksiin, olkaa itseänne, kuten minä olen teille. Ja ajatelkaa sitten minusta mitä tahdotte! Ette varmaankaan ikinä ole kokenut, mille tuntuu ihmisestä, joka näyttelijälahjoillaan alati on leikkinyt, kun hänet äkkiä luonnollisuuden raju, valtava pakko yllättää… Näyttelijäksi minä oikeastaan rupeaisinkin, lisää hän keveämmin, mutta en voi… Minulla ei ole mitään pakkovöitä ja sentään riippuu elämäni liiankin monista langoista…
— Kohtalon langoista…
— Kuka niitäkin kutoo? Jumala, sanotaan. Elämä, me kaikki, me itse, eikä kukaan…
— Niin, ikuista mysteriaa on elämä…
— Ja jotkut väittävät, että se on vain heijastusta vielä suuremmasta… ikäänkuin symbolismia…
— Se on se suuri ja objektiivinen, sen uskonnon ja metafysiikan valloittama maailma… Mutta subjektiivisesti sitä omaa sisällistä pikkumaailmaa ajatellessa tuntuu minusta melkein turvallisemmalta ja kodikkaammalta kutsua elämää jollakin muulla nimellä, vaikkapa sitten impressionismiksi. Se on sentään jotakin niin vaihtelevaa, alati liikkuvaa, yhden sekuntitunnelman värittämää…
— Taas lausuitte ajatuksen, joka ei minulle suinkaan ole vieras…
— Tepä minulle tämän ajatuksen nyt välitittekin. Sillä tulin juuri muistelleeksi teidän äskeistä näyttelemistänne. Se oli todellakin impressionismin voittoa sielujen yli, jos mikään, kuten aina on todellinen taide. Siitä lähtee sellainen väri ja lämpö ja hohto, että koko maailman se valaisee oman värinsä ja oman uskonsa mukaiseksi. Sen tunsin minä niin selvästi tänäkin iltana. Niin kauan kuin te näyttelitte oli koko minun maailmankatsomukseni kuin vahaa teidän luovissa käsissänne. Kaikki, mitä annoitte, täytyi minun omaksua, uskoa ja elää. Mitä merkillisin mielikuva-maailma, muuten niin kaukainen ja epäoleellinen, muuttui äkkiä teidän kosketuksestanne läheiseksi, ihanaksi todellisuudeksi…
— Ihminen leikittelee niin mielellään kauniilla valheilla… Se lie sitä ihmissielun sisintä, selittämätöntä kaipuuta saavuttamattomiin unelmiin, joista ei koskaan saa kiinni, uskoihin, joihin on lakannut uskomasta, kaikkeen siihen kauniiseen, jota ei missään löydy…
— Mutta mikä on meissä todellisempaa kuin meidän mielikuvamme, silloin kun ne kerta ovat astuneet esiin hämärästä unitilastaan ja alkaneet loistaa!… Ja taiteilija on se suuri Jumala, joka voi antaa mielikuvillemme elämän ja kauneudelle todellisuuden. Te ivasitte näyttelijää vielä tuonoin, mutta se mahtoi olla vain siksi, että teillä piilee sellainen alituinen itseivan kytö sydämessä. Sillä kaikkien inhimillisten taipumusten joukossa en minä puolestani näe ihanampaa ja monipuolisempaa kuin näyttelijän. Näyttelijällä täytyy olla suuren ihmisen suuri sielu, teidän sielunne ja minun sieluni ja kaikkien niiden satojen, joiden ohi me joka päivä niin outoina ja kylminä kuljemme. Kaikki hän ymmärtää taiteessaan ja kaikki ymmärtävät hänet, ja niinpä ihmiset löytävät toisensa hänessä, jolla on uudestisyntymisen luova taito joka sekunti. Mutta senpätähden hän sitten soitteleekin sielujen kielillä, miten ikinä hän tahtoo, ja senpätähden hän onkin sielujen mahtavin hallitsija ja kasvattaja… Teillä on ihanat lahjat…
— Tuo kuulostaa tutulta, mutta mitä tekee lahjojen ihanuudella se, joka ei osaa niitä käyttää? Johan minä sanoin teille, ettei minusta silti tule näyttelijää… Minä en ole koskaan osannut enkä koskaan opi tekemään työtä, en koskaan. Ja sentähden on jokaisen ammatin ajatuskin jo minulle kauhistava…
— Mutta vapaalla työllä ja ammattityöllä on toki suuri ero. Kuka on vielä ikimaailmassa kuullut minkään taiteilijan valmistelevan luomistyötään ammatin rakkaudesta tai viraston viisarin käskystä! Päinvastoin ovat juuri taitelijat ne ainoat viisaat ja rohkeat koko luomakunnassa, jotka ovat uskaltaneet leimata ammatin ja ammatin-etsinnän ennakkoluuloksi. Sillä sitä se on.
— Mutta tehän olette yhteiskunnalle vaarallinen, naurahtaa Mirdja. Pitäisikö kenties minun tässä ruveta saarnaamaan teille terveellisempää oppia? No kuulkaa siis… Mutta tiedättekö edes, mikä yhteiskunta on? Se on meidän ammattivirastomme, erinomaisesti ja etevästi kaikkien uusimpien keksintöjen mukaan järjestetty kuritustyövankila, asetettu tänne rangaistukseksi kaikista pahoista teoistamme ja mahdolliseksi autuuden lähteeksi uusille tuntemattomille polville. Ja se teettää työn ja se elättää. Elättääpä vielä oikein pulskastikin, sitä pulskemmin, mitä enemmän pakkotyötä ja aisoitettua vapautta on lyödä pöytään. Se on tämän kartanon kultaa. Ja hyvä järjestys ja hyvinvointi siinä vallitseekin, ja niin suuri moraalinen rikos kuin ammatittoman elättäminen ei tule edes kysymykseenkään. Ylellisyystavaroita ja korukaluja ei suvaita…
— Lopettakaa, lopettakaahan jo toki! huudahtaa nyt Söderberg; säästäkää minua, nähkääs minullakin on arat kohtani. Ja teidän suussanne kuuluu tuo kaikki vielä monin verroin julmemmalta. Jättäkää nuo katkerat ja kovat sanat pikemmin meille muille, jotka jo parhaillaan kamppailemme vankilantirehtöörien kanssa ja jotka nähtävästi jo piankin saamme antautua pakkotyön armoille… Meillä on sentään useimmilla verrattain vähän menetettävää teihin verrattuna. Mutta mitä teillä onkaan tekemistä yhteiskunnan kanssa? Ettekö te ole siinä asemassa, että voitte elää vapaana siitä? Te ette tarvitse sitä ja sille olette te todellakin liian kallisarvoinen korukalu. Mutta yksilöt tarvitsevat sellaisia korukaluja. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Oi, Mirdja neiti, pysykää kauniiden sielujen lohtuna ja pelastuksena! Siinä on teille ammattia tarpeeksi.
— En liene ketään vielä pelastanut. Minulla on murhaajan omatunto…
— Liikaa herkkyyttä teissä! Mutta sitä pitempi on teillä matka siihen suureen yhteiseen omaantuntoon… murhatun omaantuntoon… Teihin ei varmaankaan vielä milloinkaan ole mikään ulkonainen väkivalta koskenut, teillä on ollut aina vapaus…?
— Se on ollut kenties turmioni. Kenties olisi tehnyt juuri minulle hyvää tulla pidellyksi täytymyksen lujissa kourissa, välttämättömyyden rautapihdeissä…
— Kuinka monta siinäkin on henkensä heittänyt…
— Lahjani olisi se kyllä voinut tappaa, mutta luonteen olisi se minulle antanut, rautapiirteisen ja kovan…
— Olisiko se ollut niin suuri onni?
— En tiedä…
— Tai ehk'ette onnea kaipaakaan?
— Tavallani sentään jotakin. Tukea jalkojeni alle, työtä, jota kannattaa tehdä, sisältöä, josta jaksaa elää…
— Oi, Mirdja neiti, olkaa kauniita sieluja varten!
— Missä he ovat?
— He löytävät teidät aina. Magneetti olette te heille. Heimolaisuuden valinta puhuu satojen penikulmien päästä. Ettekö ole kokenut sitä?
— Minä olen löytänyt itseni heissä kaikissa, kuten teissä nyt. Minä olen myös rakastanut jotakin heistä… kenties… mutta minä en ole tullut toimeen koskaan ainoankaan kanssa…
— Niin erilainen kuin minä siinä suhteessa! Sillä minä, minä olen aina tullut toimeen kaikkien kanssa… mutta rakastaa en ole voinut heistä ketään, lisää Söderberg leikkisästi.
— Se ei ole totta tai siinä on vain puoli totuutta, Mirdja hänet melkein jyrkästi keskeyttää. Te puhutte kuoresta ja minä ytimestä. Sillä sisimmässänne käytte te yhtä yksinäisenä ja ymmärtämättömänä ihmisten kesken kuin minä konsanaan. Te tulette toimeen siten, että te pidätte itsenne poissa pelistä…
— Te olette rohkea… Mistä te sen päätätte?
— Oh, kaikesta. Yksin teidän sisäänpäin kääntyneestä äänestännekin, jolla on niin itselleen helisevä tumma sointu. Teillä on kaunis ääni, se on kuin musiikkia, mutta se ei ole muita varten. Ja minä tiedän, että ainoastaan pitkän umpinaisen epäilyn ilmassa olette voinut pakottaa sen alkuperäisen kuuman värin noin kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Nyt se kantaa jo täydellisen tasapainon äänilajia, jolla ei vihata eikä rakasteta…
Mirdja vaikenee äkkiä. Toinen tuijottaa häneen niin oudosti…
Pitkään aikaan eivät he puhu mitään, kumpikaan. Vihdoin virkahtaa
Söderberg:
— Naiset ovat tavallisesti lapsia, mutta te ette ole lapsi…
— Myrsky- ja kiihkokausikin on jo takanani…
— Varmastiko jo takana?
— Varmasti.
— Siitä luetaan käännekohta ihmisen elämässä. Usein muuttuu…
— Niin, vanhaksi. Yhdessä päivässä voi tulla vanhaksi. Huomattuaan että on polttanut siipensä…
— Jotakin siihen suuntaan. Mutta kehitys ei katkea vielä siihen, missä kultaiset siivet katkeavat…
— Ne saattavatkin olla vain kissankultaa…
Molemmat vaikenevat taas. Tietämättään ovat he joutuneet aivan syrjään muusta yleisöstä.
— Mutta mepä istumme täällä hauskasti, aivan kuin kaksi rakastavaista, naurahtaa äkkiä Söderberg.
— Tai kuin kaksi vanhusta, lisää Mirdja.
— Teitä ei huvita nämä ihmiset.
— Ei.
— Sallitteko, että saatan teidät kotiin?
— Mielelläni.
Huomaamatta lähtevät he pois. Äänettöminä kulkevat sitten kauan pimeää katua.
— Kummallista, alkaa Mirdja vihdoin puhua, että minusta tuntuu kuin olisin teidät aina tuntenut ja kuitenkin näemme toisemme tänään ensi kerran… Liekö tämä nyt sitä heimolaisuuden valintaa?
— Epäilemättä on tämä ilta minulle ollut niitä hetkiä, joihin aina tulen muistossani palaamaan, kuten elämäni harvoihin keidaskohtiin…
Taas he astuvat vaiti, hiljaisina kuin kaksi ajatusta toistensa vieressä. Aina Mirdjan asunnolle asti siten.
— Tässä minä asun, sanoo Mirdja.
Mutta toinen ei puhu vieläkään mitään. Pysähtyy vain hänen eteensä ja katsoo, hänen silmiinsä katsoo…
— Miksi te katsotte noin, mitä te näette minun silmissäni?
Minä näen naisen, joka ymmärtää miehen, ajattelee Runar Söderberg. Mutta hän ei lausu sitä ääneen. — Ja ajatukset kulkevat vielä edemmäksi: sellaista naista minä voisin rakastaa ja — olla hänelle ritari elämäni loppuun asti… Mutta tämän painaa hän alas vielä tiukemmin…
Ja tyttö hänen edessään seisoo ja odottaa ja ajattelee samanlaisia yötyperiä ajatuksia: tuollaista miestä, joka on noin tyyni ja syvä ja tavallinen, noin hillitty ja hieno, tuollaista voisi pitkällä rakkaudella rakastaa… Mutta heti hän lisää: Lapsellisuuksia! Minä olen minä ja sinä olet tietysti samanlainen kuin kaikki muutkin…
He katsovat toistaan yhä ja vaikenevat.
Mutta tyttö muistaa äkkiä: minähän en osaakaan rakastaa…
Ja mies: minähän en enää etsi naista…
He puristavat toistaan kädestä ja eroavat.