I
Taas on Mirdja tuossa tutussa pikkukaupungissa, joka on hänen kotimaansa suurin.
Ei mikään ole muuttunut hänen poissa ollessaan. Samat vanhat elämänmuodot, samat kyllästyttävät, yksitoikkoiset ihmiset, sama harmaa arkipäivä kaiken ylitse.
Ei, tässä maassa ei ollut ikänä elänyt boheemeja eikä boheemifantasioja; ja kuin pois puhalletut olivat ne äkkiä Mirdjankin mielestä. Hän ei saattanut edes enää ymmärtää, kuinka hän oli voinut kulkea siellä ulkona sellaisissa unissa. Hulluutta ne olivat olleet kaikki: kuvittelut resignatsionista ja ihmisestä ja spesialistista ja ihmisen ymmärtämisestä. Noin matka-stimulanssina saattoivat ne vielä käydä, mutta täällä, mitä tekisi hän niillä täällä? Ei yhtään mitään.
Täällä vallitsi alituinen harmaa arkipäivä. Ja sen, joka täällä tahtoi elää, täytyi arki-askareita toimitella…
Tämän tiesi Mirdja jo ennestään. Mutta nyt tiesi hän vielä jotakin muuta; hän tiesi, että hänenkin vuoronsa tulisi antautua… Hänenkin täytyi välttämättä saada jotakin kouriin tuntuvaa elämän sisältöä, oli se sitten mitä tahansa. Hänenkin täytyi tahtoa jotakin, tehdä jotakin, ja uskoa sitten ainoastaan tekojensa näkyväisiin tuloksiin. Hänenkin oli jo aika tulla realistiksi. Pois kaikki lapsellisuudet ja pilventakaisuudet tästä lähin!… Koska hän nyt kerran oli tehnyt sen tyhmyyden, että oli tullut tänne takaisin…
Sillä pimeä ja pikkumainen oli hän ollut jättäessään kesken työnsä ja tullessaan takaisin…
Tällä haavaa vaivasi Mirdjaa kuitenkin ensi sijassa se, että hän oli pakotettu vielä jäämään joksikin aikaa tähän kaupunkiin, josta hän kernaimmin olisi lähtenyt pois aivan heti paikalla. Lumiluodolle olisi hän lähtenyt. Mutta nyt sitoi häntä lupaus. Hän oli luvannut esiintyä… Ja tämäkin seikka kiusasi häntä, sillä ehkä se sittenkin oli ollut tyhmää…
Mutta missään tapauksessa ei hän enää voinut päästä siitä. Kaikissa lehdissä oli jo ilmoitettu, että viikon päästä pidettävissä suurissa arpajaisissa Mirdja Ast tulisi laulamaan ja näyttelemään päähenkilön osaa paljon lupaavassa "Odaliskissa."
Kun lähetystö oli tullut pyytämään Mirdjaa tähän, oli hän ensin jyrkästi kieltäytynyt. Mutta sitten oli vähitellen tullut esille sangen paljon hellyttäviä asianhaaroja. Ensinnäkin oli se hänen oma osakuntansa, joka toimeenpani iltaman, toiseksi vallitsi sillä hetkellä kaupungissa täydellinen puute esiintymiskelpoisista lauluvoimista ja kolmanneksi piti uuden kappaleen olla varsin kiitollinen esittää.
— Kuuluisa säveltäjämme Toivo Salava on tehnyt siihen musiikin, ja vielä kuuluisampi nuori kirjailijamme Nero-Norkko on kirjoittanut tekstin, vakuutettiin suositukseksi.
— Kuka, mikä? hämmästeli Mirdja.
— Sehän on totta, neiti on ollut ulkomailla, eikä siis voi tuntea kaikkia meidän uusimpia nerojamme.
— Taitaisi käydä vaikeaksi pitää lukua niistä kaikista, vaikka ne vallan vierestä nousisivat. Aika on paha. Neroja aivan sataa…
— Ei, mutta totta puhuen, tämä Nero-Norkko on herra, johon kannattaa tutustua. Hänen kirjoihinsa nimittäin. Sillä sangen harvapa se taitaa olla, joka hänet personallisesti tuntisi. Eipähän häntä salongeissa näe. Jostakin maalta hän niitä novellejaan meille lähettelee. Hänen olinpaikastaan ei ole paljon tietoa kellään. Tätä nykyä hän kuitenkin on sattumalta kaupungissa ja luultavasti saapuu hän katsomaan omaa kappalettaan. Ei hänen nimensä kuitenkaan Nero-Norkko ole. Se on ainoastaan joku vanha, toverien antama haukkuma-nimi, joka äkkiä jollain tavoin on päässyt leviämään. Niin, että nyt ei kukaan puhu muusta kuin Nero-Norkosta, vaikka hänen kristillinen ja samoin kirjallinen nimensä onkin Kaarlo Norkko.
Mirdja otti käsikirjoituksen vastaan sangen epäluuloisesti. Erään maalais-Norkon nerontuote! Mahtoi se olla ihanaa. Ja keksiä sille nimeksi "Odaliski." Epäilemättä tietokirjasta löydetty! Jonkun nälistyneen kansakoulun-opettajan romantiikkaa kaikki tyyni tietystikin! Mutta se oli aivan omiaan arpajais-yleisölle…
Mutta sittemmin oli Mirdja kuitenkin lupautunut ja vieläpä lisäksi oikein sisällisellä riemulla.
Niin, menepä selittämään ihmissielun selittämättömiä käänteitä!
Itsekään ei Mirdja oikein uskaltanut tehdä itselleen selvää niistä vaikuttimista, jotka olivat suostuttaneet hänet laulamaan "Odaliskia." Kappale oli kyllä kiitollinen, se oli totta. Mutta ei se tainnut olla vain sitä…
Ehkä hän sittenkin oli tehnyt tyhmästi. Ehkä taas jonkun hänelle niin tavallisen hullunteon.
Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoitusta…
Musiikki oli todellakin kaunis, sitä ei käynyt kieltäminen, ja kuvaelmat verrattomalla koloristisella tyylillä piirretyt…
Itämaisessa ilmakehässä lepää muhamettilainen paratiisi haaremeineen ja mustine orjineen, palmuviuhkoineen ja helmeilevine marjoineen. Lepää… Mikään ei värähdä… Haaremi nukkuu, ja mustat miehet seisovat kuin patsaat. Ijankaikkisesti samassa asennossa näyttävät riippuvan viuhkat, kuten taivaallinen tulipallokin niiden yllä, alustaansa kiinnikasvaneen näyttävät kultaiset maljat. — Ja kuten itämaalaisten onnen unelma, liikkumattomana ja hiljaa, lepää divaanillaan sulttaani, kaiken tämän ihanuuden herra…
Mutta odaliski tulee ja hänen kanssaan elämä… Alkavat leyhytellä viuhkat ja kohota maljat, alkavat välkähdellä ja palaa loppumattomat peilit ja kullat… Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa…
Mirdja käänsi lehden ja luki puoliääneen:
— Minä en ole orja.
— Erehdyt, kaunis, tyttö, ihminen on aina orja… kohtalonsa orja…
— Ihminen, mutta ei nainen, nainen on ihmistä voimakkaampi…
— Ivaat itseäsi, kaunis paholainen.
— Aiotko olla paholaisen voittaja?
Mirdja heitti paperin käsistään ja alkoi hermostuneesti kävellä.
Hän oli sittenkin tuntenut oikein. Tämä kaikki oli hänelle sangen läheistä, enemmänkin kuin läheistä: häntä itseään… Mistä oli tuo mies löytänyt hänet? Millä voimalla oli hän luonut uuden Mirdjan, tuo salotonttu? Käsittämätöntä…
Äkkiä seisahtui hän.
Aiotko olla paholaisen voittaja? toisti hän ajatuksissaan.
Ei! huudahti hän sitten ylpeällä ja ylimielisellä hymyllä, mitä minä enää turhia pohdin! Koska sattuma nyt kerran on lahjoittanut minulle näin mainion roolin, tahdon minä sen myös näytellä. Mutta älä ihmettele sitten sinä, joka tietämättäsi olet minun kuvaani tavoitellut ja yhtä tietämättäsi saanut minut luomistoveriksesi, älä ihmettele sitten, jos tutun muotosi alta löydätkin tuntemattoman sielun! Sillä sinä hetkenä, jolloin minä astun lavalle, on sinun sielusi lakannut ja minun alkanut. Tämän ainoan kerran, ensimäisen ja viimeisen elämässäni, tahdon minä itseäni näytellä, omassa itsessäni loistaa ja ihmeellinen olla, eikä sinun odaliskillasi saa muuta sielua olla kuin minun. Ja minä takaan sinulle, että sinä iltana, jolloin minä sinun muhamettilaista paratiisiasi hallitsen, sinä iltana ei tule olemaan paholaisen voittajaa!