VI
Kesä kallistui jo loppupuolelleen, tuo yltä-ihmeellinen kesä, jolloin elämä aivan uusilta puolilta oli koetellut maaperää Mirdjan sielussa.
Ensimäinen mullistava työntö oli ollut isän kirje, toinen käynti Loviisan luona. Sen jälkeen olivat molemmat vaikutelmat taistelleet sekaisin, kunnes sitten tuo epäonnistunut lähentely-yritys kansanjuhlissa taas osapuilleen paransi hänet kaikista avuttomista uhraantumis-unelmista. Mutta sitä kiihkeämmin kääntyi hän senjälkeen taas omaa itseään tarkkaamaan. Sillä ihme kyllä, mitä enemmän hän tuota vanhaa kirjettä tutki, sitä selittämättömämmäksi ja samalla tärkeämmäksi kävi hän itse itselleen. Ja mitä syvemmälle hän havaintoihinsa painui, sitä monimutkaisempia pulmia löysi hän edestään.
Välistä saattoi hän istua tuntikausia liikkumatta, tuijottaen sieluunsa, kysellen omaa arvoitustaan, pinnistäen äärimmilleen kaikki, mitä hänessä suinkin ajatusta oli, päästäkseen tuloksiin, päästäkseen rauhaan, mutta turhaan… Yhtä usein kuitenkin sattui päinvastoin, ettei hän tahtonut mitään ajatella, ja kuin järkensä pelossa koetti hän sellaisina hetkinä välttää pienintäkin ajatuksen varjoa. Silloin saattoi hän olla luonnottoman vilkas, melkein kiihkeä, hakea seuraa, nauraa ja laulaa ja pilailla jokaisen kanssa, koettaen hurjalla vallattomuudella heittää syrjään yksilöllisyytensä. Mutta sekään ei auttanut. Hän oli kuin noiduttu kyselemään itseltään yhä uudestaan ja uudestaan samoja takaisin palajavia asioita.
Tai oikeastaan ei Mirdja itse kysellyt, vaan jotkut salaiset tahdontoiminnasta riippumattomat äänet hänen sielussaan.
Tämäntapaisia puheita ne pitivät:
— Mirdja, Mirdja, jokainen hetki, jonka viivyt täällä, on jumalien herjausta. Sinä olet luotu elämään elämäsi nopeasti ja jättämään jälkeesi kuolemattoman maineen. Riennä, riennä; elämäsi murenee! Sinä olet määrätty toteuttamaan sukusi suuruuden-unelman, kulkemaan ylitse sen sillan, joka esi-isiesi alta on murtunut. Sinä olet syntynyt häikäisemään maailmaa. Nyt anna kaiken väistyä, elämäsi ehtii, taitelijakutsumuksesi odottaa, vainajien unet vartioivat sinua…
— Ah, hullu tyttö, älä tartu mielipuolena kuolleiden uskoihin! Se on ansa. Jos kerran olet joksikin syntynyt, joksikin luotu, et enää ole vapaa etkä oma luojasi. Määrättyjen itujen, voimien, vaikutusten yhteistulokseksi olet silloin ennakolta valittu, kehdosta alkaen. Oletko varma siitä, ettei diletantismi ja hulluus, joka sukusi on murtanut, ole mennyt perinnöksi itsellesi? Ja ellet kerran ole varma tulevasi suurimmista suurimmaksi, niin kavahda kaltevaa rataa!
— Ainoastaan nuo ainaiset epäilyt ovat suuruutesi tiellä. Miksi onkaan ajatuksesi tahkottu ijankaikkiseksi epäilyksi?
— Se on järjen työtä hulluutta vastaan.
— Jumalainen ja ihmeellinen on sinun olemuksesi ja valtaistuinta varten. Sinä olet nähnyt, miten kaikki ovat kumartuneet…
— Etkö muista, että olet kyllästynyt ylistelyihin, joita olet saanut kuulla aivan liian paljon koko elämäsi ajan? Sinähän olet tottunut jo kaikelle haukottelemaan.
— Sinä olet aivan sairas oman itsesi yltäkylläisyydestä. Sinun pitää löytää jotakin itseäsi suurempaa, jonka voima ja kirkkaus saattaa varjoon sinun oman minuutesi.
— Lähde avaraan maailmaan!
— Lähde etsimään kutsumustasi, Mirdja!
* * * * *
Eräänä päivänä syyskesällä oli Mirdja vihdoin tehnyt päätöksensä.
— Setä, sanoi Mirdja, anna minun lähteä ulkomaille, minä tahdon oppia tekemään työtä. Tämä elämä ei minua tyydytä. Tämä ei ole se maa, jossa vapaus, äly ja taide voisivat juhlaa viettää. Vanki olen minä täällä. Salli minun matkustaa!
— Matkusta, vastasi setä.
Enempää ei heidän välillään siitä asiasta puhuttu.
Mutta samalla viikolla vielä oli Mirdja lähtövalmis. Hän oli tahallaan tahtonut kiirehtiä, ettei mikään enää ehtisi tulla tätä päätöstä horjuttamaan. Eikä mitään uusia sisällisiä ristiriitoja ollut ilmestynytkään.
Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin setä laski matkakassan hänen käsiinsä, pääsi hänen mieleensä pujahtamaan outo. Eikö ollut väärin käyttää kaikki vain itsensä hyväksi?
Ei! Ei voi kukaan ihminen auttaa toista.
Ja ylpeään uhmaan tukahdutti Mirdja sen oudon.
Ja se oli syksyä, lämmin ja kolea, keveä ja raskas, heleän kypsymyksen ja lakastuksen kalpea päivä, jolloin Mirdja lähti maailmalle.
Yksinpuheluja maailmalla
Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni.
Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä olen minä, on maailma minun kaltaiseni. — Niin se on.
Nyt se viittaa minulle parhaillaan, se suuri, se ihana, se tuntematon… Ja minä ojennan käsivarteni sitä kohti: minä tulen! Mutta koska minä olen minä, en tulekaan, vaan jään seisomaan: Miksi sinun riemusi on noin kulunut ja vanha, sinun tuskasi noin yksitoikkoinen, eikö sinulla ole mitään minulle annettavaa, sinä haalistunut, tyhjänpäiväinen elämä?
Mutta se on siksi, että elämä kantaa minun omaa naamiotani. Ja kantakoon vaan, kantakoon vaikka pirun naamiota; minä olen kyllästynyt sensatsioneihin ja himoan ainoastaan työtä.
Ja yksin minä olen, niinkuin olen tahtonut. Yksinäisyydessä piilee sittenkin ainoa todellinen ihanuus, todellinen vapaus. Tietää, ettei seurapeto pääse hyökkäämään niskaan odottamatta, ei edes parhaimman ystävän muodossa. Jospa voisinkin aina tarpeen vaatiessa ärjäistä heille: mene hiiteen! Mutta mitä sitten…? Tai ehkä se olisikin ollut parasta. Sillä kun katselen taaksepäin, en voi olla huudahtamatta: niin äärettömän paljon sisältöä ja tällainen on tyhjyys ympärilläni, niin äärettömän paljon rakkautta ja näin värisevän yksin minä kuljen! Ja pitäisikö minulla lisäksi olla omantunnonvaivoja jostakin? — Onko se minun syyni, että te niin särkyvää rotua olette, todellisia porsliinileluja, te miehet! Yksi ruumiinliike voi tuottaa teille tuskaa, yksi äänenpaino voi tehdä teidät hulluiksi… Kuinka jaksaisin minä yksin olla varuillani aina, varokaa itse! Ja sentään olette te ne ainoat, joiden kanssa voin elää.
Viimeiset sanat, jotka kuulin lähtiessäni, olivat: onko hauskaa olla noin kaikkein kiertämä ja kumartama?
Herjaaja, herjaaja!
Mutta nyt tahdon olla yksin.
* * * * *
Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat kokonaan.
Tämä uudistuu ympärilläni joka hetki ja minä olen ruvennut ajattelemaan, että kenties ihminen vain elääkin siksi, että hän tulta kohden lentäisi ja tuleen hukkuisi.
Eikö lie tulenkestävä ihminen yli tarkoituksensa ampunut!
Katso, miten kaunista on niiden elää, jotka kirveleviä palohaavoja potevat, jotka kulkevat sydän tulvillaan tuskaa ja itkevät itsensä nukuksiin, ja katso miten kaunis oli niiden kuolla, jotka yhdestä tunteesta uskalsivat itsensä heittää pois ja hypätä liekkeihin! Todellisia ihmisiä he!
Ja vielä äsken minä vihasin heitä. Ja minä ojensin käteni noita kylmiä ja järkeviä kohti, joita sanotaan maailman olevan tulvillaan, mutta joita minä en ollut tavannut, ja minä rukoilin:
Teidän välinpitämätöntä ryhtiänne, teidän kovaa koskettamattomuuttanne minä himoan. Ihanaa olisi olla kylmä kuin jää, ei, jääkin sulaa, vaan kova ja kaunis kuin kallion kupeessa kimaltava timantti, ihanaa olisi kestää itsensä. Salli minun tulla kovaksi, kohtalo, kovaksi niinkuin sinä itse olet! Ja joskin minun täytyisi sydänpisarani hangelle vuodattaa, niin salli niiden paikalla kiveksi kiteytyä, jotta ne pistäisivät ohikulkijaa silmään ja leikkaisivat säteillään kuin rubiinit, sillä minä en tahdo, että kenkään näkisi minun tuskani höyryävää vuotoa!
Näin minä rukoilin ja se oli kauhea rukous.
Sillä mikään ei ole maailmassa ihanampaa kuin suurena tuskana tulvehtiminen. Sen minä opin tietämään sinä hetkenä, jolloin rukoukseni tuli kuulluksi ja kaikki tunne minussa sammui. Tai voisinko kenties vielä kateutta tuntea niitä kohtaan, jotka suuria tunteita tuntevat!
Kuin muisto olen minä itselleni, enkä minä ymmärrä, mitä minussa tapahtunut on.
Kaikki sisäiset intohimot ja ulkonaiset pyyteet, kaikki erotiikka ja oikkujen suloiset ailahtelut, jotka ennen minun ydintäni olivat, tuntuvat nyt vain valheellisilta varjoilta ja kuvitteluilta, joiden aika on ammoin ohitse. Vaisu välipitämättömyys on tappavana myrkkynä vähitellen tunkeutunut koko olemukseni läpi. Ja useasti lankeaa ylitseni kauheita hetkiä, jolloin hämärä, äärettömissä hapuileva tylsyys minut lyö. Asia valuu pois tajunnasta, sana jää kesken, ja kuin lamautuneina painuvat tajuttomat aivot alas. Se on hirveää ja panee aavistamaan pahinta. Mistä se johtunee? Kulutuksestako? Miten vähän ihminen sentään kestää!
Väliin ajattelen, ettei minua enää itse asiassa olekaan. Minä olen kuin luonnon-atoomi, voimapiste, joka on voimansa kadottanut. Mutta mitä hyödyttää minua kaiken maailman filosofia!
Miksi piti minun osata kuluttaa itseni loppuun, kun en kuitenkaan osannut heittää itseäni pois!
Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin.
Miksi piti minun elää itseni yli, Jumala?
"Itse olet itsesi pahin vihollinen." Se on totta. Minä muistan tämän niiltä ajoilta, jolloin luimme Rolfin kanssa Nietzscheä. Mutta erityisesti olin silloin rakastunut lauseeseen: "Verbrennen musst du dich wollen mit deinen eignen Flammen. Wie wolltest du neu werden, wenn du nicht erst Asche geworden bist."
Silloin en sitä niin ymmärtänyt kuin nyt. Nyt olemme mekin kaksi polttaneet itsemme tuhaksi oman sielumme sinisellä liekillä. Mutta tuskinpa siitä tuhasta enää mitään nousee…
Ah, miksi minä yhä ajattelen toisten ajatuksilla? Siksikö että olen nainen vai siksikö että olen keskinkertaisuus? Ja enkö lie tuntenutkin aina vain toisten tunteilla, minä tusinatunteilija. Neroko vain ajattelee ja tuntee omaansa…? Mutta minä en ole vielä kertaakaan tavannut neroa…
* * * * *
Minusta tulee nyt todellakin taitelija, ensi luokan taitelija. Nyt minä vasta olenkin kypsä taiteelliseen työhön. Turhaan minä valitin puuttuvani tunteita. Minä omaan päinvastoin juuri ne harvat ja valitut, jotka ovat omiaan tekemään ihmisestä suuren taitelijan. Minussa on itserakkautta ja kunnianhimoa. Ja ajatus, että minä ennen pitkää saan itselleni kaikki ne sielut, jotka täyttävät maailmankaupunkien loistavat oopperasalit, antaa minulle työ-innon, joka lähenee intohimoa. Työ on minun täydellinen onneni. Tai kukapa sen tietää? Mikä on oikeastaan onni?
"Höchtes Glück der Erdenkinder ist nur die Persönlichkeit."
Olenkohan minä persoonallisuus? Ainakaan sitä persoonallisuuttaan ei pitäisi niin rajusti metsästää kuin minä olen tehnyt. Parempi sitten pyydystellä "onnea" sellaisenaan, mutta siitä minä en ole koskaan välittänyt. Itseäni etsimässä minä vieläkin olen, vaikka itsetietoisuus juuri on elämäni särkenyt. Sillä minkä minä voin sille, etten koskaan ole osannut katsoa itseeni, hartaasti ja uskonnollisesti kuin hiljainen jumalankuvankumartaja! Vaan luonnontieteilijänä olen itseäni alati lähestynyt, levittänyt kaikkein sisimpäni tutkintopöydälle ja armottomasti sitten kaikki, jokaisen solun hajalle leikannut särkien siten kaikki, jokaisen tunteen ja tunnelman, jokaisen tahdonilmauksen ja toimintahalun, jokaisen uskon ja innostuksen. Ja vielä pahempikin olen minä ollut itselleni, kuin itsemurhaaja olen minä ollut. Jokainen itseeni tähdätty ajatus on ollut kuin päästään leikattu luoti, joka on räjähtänyt sielussa ja revellyt pirstaksi kaiken.
Sellainen olen ollut, ja kun tätä ajattelen, tuntuu minusta kuin olisi kaikki, mitä minä elämän kiihkeäksi paloksi olen luullut, ollutkin vain kuoleman kaipuuta, haudan hiljaista, itsetiedotonta himoa.
Mikä minä oikeastaan olen?
* * * * *
Olen useasti kuullut soimattavan itseäni sairaloisista omituisuuksista. Mutta nyt minä vasta ensi kerran itse itseni sellaisesta tapaan… Tai miksi muuksikaan voisin nimittää rajua äkillistä rakkauttani erääseen kuvaan…
Sillä nyt minä olen löytänyt itselleni kappelin ja pyhänkuvan, jota minä rakastan.
Jumalani, miten nainen sentään voi olla kaunis! Tekisi välistä mieleni olla mies vain sentähden, että voisin enemmän nauttia naisesta, niin, ja miksei silloin myös itsestäni. Eikö lie parempi osa sillä, joka nauttii, kuin sillä, josta nautitaan?
Mutta minun madonnani, jota rakastan, ei olekaan mikään oikea madonna eikä oikea nainen.
Minä löysin hänet aivan sattumalta suuren gallerian pimeimmästä nurkkauksesta. Sattumalta kohotin silmäni hänen puoleensa. Kullakin ihmisellä on oma Medusansa ja hän oli minun. Siihen paikkaani minä kivetyin. Ja siitä asti en tee muuta kuin katson häntä ja palvelen, tuota kylmää ja liikkumatonta epäjumalaa.
Sillä kylmä ja liikkumaton hän on kuin kivi, vaikka hän ohitse kulkevan näyttää, ja vanhassa kultaisessa kehyksessä hän asuu.
Opaalilta kuultavat hänen pitkät, hienot ja läpihohtoiset sormensa… Ja kuka tietää, mikä hänen katseensa on ollut? Auringonpistoko vai kyynel? Nyt se on ainakin vain pieni selittämätön helmi… Sillä kaiken hänessä täytyy olla kallisarvoista; jokainen piste hänen pinnallaan on muuttunut läpäisemättömäksi jalokiveksi…
Jos minä olisin hänen sijassaan, tuo ylimyksellinen aave, jonka hysteerinen kauneus vielä kuolemankin jälkeen kultapuitteissa kummittelee, en todellakaan löytäisi arvokkaampaa ilmestymismuotoa kuin hänen.
Ah, kalpea narsissi, koskemattomaksi olet sinä kivettynyt silkkiselle varrellesi!
Pyhimys olet sinä todella!
Vai ettekö ole ihailleet muutkin, kuten minä, Crivellin ihmeellistä vanhaa pyhimysnaista?…
Mutta minä en ole tyytynyt vain siihen. Minuun on mennyt hurja himo saada hänet itselleni. Ja minä olen alkanut varastaa häntä, väärentää häntä, kuljettaa häntä kotiini pala palalta. Kaiket aamupäivät olen katsellut häntä ja kaiket iltapäivät olen koettanut palauttaa hänen jalokivettynyttä ihanuuttaan maalikankaalle. Minä en ole mikään maalari ja kuin unissakirjoitusta on ollut työni. Mutta jotakin olen kuitenkin saanut hänestä itselleni…
Ja olisin kenties saanut enemmänkin, mutta nyt on kaikki lopussa auttamattomasti…
Yhden ainoan kerran elämässäni olen ihaillut naista ja silloinkin on — mies tullut väliin.
Niin, mies on ryöstänyt minulta madonnani, enkä minä edes tiedä, kuka se mies on.
Sen minä vain hänestä tiedän, että hänellä on musta kulunut mekko päällä, herkät viiksettömät huulet ja ilkeät sanat huulilla.
Viisi päivää olin saanut madonnani edessä istua. Sitten hän jo tuli.
Silloin näin hänet ensimäisen kerran.
Seuraavana päivänä tuli hän taas ja viipyi galleriassa yhtä kauan kuin minäkin. Minä tiesin, että hän koko ajan seisoi minun takanani, mutta minä en tahtonut katsoa häneen.
Kolmantena päivänä uudistui sama. Silloin minä en voinut olla enää katsahtamatta häneen. Ja samalla mies sanoo: "Te mahdatte olla äärettömän itserakas ihminen, joka jaksatte yhä istua ihailemassa omaa kuvaanne…" — Minä hämmästyin, mutta en ilmettäkään muuttanut. Minähän olin ulkomaalainen eikä minun tarvinnut siis häntä ymmärtää. Mutta sinä päivänä ajattelin minä sitä miestä enemmän kuin madonnaa enkä voinut vetoakaan maalata.
Neljäntenä päivänä en mennytkään tavalliseen aikaani galleriaan vaan paljon myöhemmin. Hän istui jo siellä minun kuvani edessä, tällä kertaa maalisalkku levällä edessään ja sivellin kädessä.
Oh, sinä minun päähänpistojeni varastaja! sanoin hänelle sydämessäni ja minä olin niin hermostunut, että koko ruumiini värähteli. Minä aioin mennä hänen ohitsensa, mutta kun hän huomasi minut, nousi hän nopeasti tuoliltaan, tuli luokseni ja sanoi: "Hyvä neiti, ken te lienettekin, sallikaa minun maalata teidät!"
Ja kun minä en vastannut, jatkoi hän kuin itsekseen yhä katsellen minua: "On todellakin harvinaista nähdä naista, jolla on malaaria. Jumala on ollut suurempi dekadentti kuin Crivelli luodessaan teidät…"
Minä katsoin häneen niinkuin en olisi mitään ymmärtänyt ja lähdin pois.
"Te ymmärrätte minua, älkää teeskennelkö!" huudahti hän silloin seuraten minua yhä.
Mutta silloin jouduin minä kuin äkilliseen sielun hätään. Minä lensin punaiseksi kuin koulutyttö ja kyyneleet tulivat silmiini. Tein torjuvan liikkeen kädelläni ja riensin pois kuin hullu.
Paljoa minä en ymmärrä vieläkään siitä kaikesta, mutta sen minä tiedän, että sillä hetkellä minä pelkäsin sitä miestä. Sillä en koskaan, koko elämäni ajalla, ole minä tuntenut sellaista halua jäädä jonkun miehen luo kuin juuri tuona hetkenä, jolloin minä kuin henkeni edestä häntä pakenin.
Se oli ensimäinen kerta, jolloin minä pakenin miestä…
Mutta sen jälkeen on minussa jotakin muuttunut…
Ja madonnaa en minä enää tahdo nähdä…
Se on Medusa…
* * * * *
Pitääkö minun nauraa vai itkeä nyt?
Miten hirvittävän oikein minä tunsin, kun sinut Medusakseni ristin, sinä julma, kivenkova pyhimys! Mikä saatanallinen sattuma heittikään minut sinun silmiesi eteen! Ha-ha-haa! Voiko kukaan kohtaloaan välttää! Kuin rikkirevityn sukuni kammottava, liikkumaton predestinatsioni seisoit sinä äkkiä edessäni pakottavana ja läpitunkemattomana. Ja koko ajan kun sinun ilmestykselliset silmäsi katsoivat minuun, valmistivat korkeat kohtalottaret pitoja minun pääni päällä, kahleita ne kalkuttivat, ansoja asettelivat, unikukkien hulluutta helmoillaan huiskuttelivat; ja hornassa heittivät iloiset pikku pirut arpanappulaa kadotetun suvun viimeisestä… Kun minä vihdoin sinun silmiesi alta sain lähteä, olin minä rampa ja hullu ja sokea ja petollisilla juomilla juotettu, ja nöyrästi lähdin minä oman onnettomuuteni asialle.
Ja itse minä rikoin kaikki. Mutta minun osani on sittenkin vähäpätöinen… Se oli kohtalo…
Sillä minä en voi mitenkään selittää sitä, mikä on tapahtunut. Joku minua ajoi… Se oli kohtalo…
Kun minä tuon kahden viikon hulluuden jälkeen vihdoin taas ilmestyin laulun-opettajani luo, olin varsin valmistunut kuulemaan moitteita, sillä olin jäänyt pois tunneiltani sanaakaan ilmoittamatta. Olin ollut hullu, sen tiesin.
Ukko luuli minun olleen sairaan, ja vaikka hän olikin pahastunut epäkohteliaisuudestani, oli tämä sentään verrattain onnellinen ratkaisu asialle. Mutta silloin valtasi minut äkkiä totuuden perkele ja minä paiskasin hänelle vasten silmiä kaikki: etten yksinkertaisesti ollut viitsinyt tulla tunneille, kosk'ei minulla ollut laisinkaan inspiratsionia ja koska mielenkiintoni oli kokonaan toisaalla.
Tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt joutui minun hyvä opettajani todellakin raivoihinsa. Ja silloin sain minä kuulla kunniani. Oppilas ei saa puhua mitään inspiratsionista tai indispositsionista. Oppilaalla ei saa olla muuta intressiä kuin oppitunnit, ei muuta vapautta kuin opettajan käskyt. Ja koska minun luonteessani oli tuollaisia kaikkiturmelevia oikkuja, täytyi hänen tästälähin pitää minua sangen kovalla, ja minun oli sokeasti toteltava, jos mieli mennä eteenpäin. Ja hän sanoi lopuksi:
— Minä en olisi niin ankara teitä kohtaan, ell'ette olisi minun paras oppilaani ja ellei teidän tulevaisuutenne olisi minulle niin kallis. Kuinka teitä tuollaisilla taipumuksilla varustettuna koskaan uskaltaa kiinnittää mihinkään suurempaan tehtävään? Yht'äkkiä tulee mademoiselle'ille inspiratsionin puute ja hän jää yksinkertaisesti pois, sillä hyvä! Ei, neitiseni, minun täytyy sanoa nyt kerta kaikkiaan, että jos tällaista vielä kerran tapahtuu, en todellakaan enää voi pitää teitä johtoni alaisena, sillä minä en siedä nähdä, että tuollainen kyky menee hukkaan aivan silmieni alla.
Minä seisoin ja kuuntelin ja ymmärsin, että se puhe oli järkevää. Mutta mitä ankarammaksi ja johdonmukaisemmaksi se kävi, sitä useampia perkeleitä meni minuun… Ja lopuksi minä kuuntelin häntä vain puoleksi, ja pimeässä uhmassa minä ajattelin pimeitä ja ylpeitä ajatuksia.
Pitäisikö minun sinun käskystäsi puristaa kuoliaaksi koko ihmiseni, siten muka puristaakseni esille sen suuren taiteilijan, joka minussa mahdollisesti piilee. Sitä en ikinä tee, enkä kenenkään pakotusta minä tottele. Ja jos minussa kerran elää se suuri taiteilija, niin mikä olet sinä minua vangitsemaan! Eikö meidän vapautemme ole rajaton ja te tahtipuikkoa heiluttelevat peruukit ainoastaan meidän astinlautojamme lavalle!
Ja minä pahojen henkien palvelija vastasin siihen viisaaseen puheeseen:
— Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta ehtoihinne suostua, sillä en voi edeltäpäin sitoutua noudattamaan järkähtämätöntä järjestystänne. Mahdollisesti minulta joskus taas saattaa puuttua inspiratsioni… Minä toivon, että minun sijalleni löydätte toisen yhtä etevän, mutta helpommin taltutetun oppilaan.
Niine hyvineni minä lähdin ja sillä tiellä minä yhä olen. Taas ilman työtä, ilman sisältöä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en enää voi kääntyä takaisin. Kerran olin jo vähällä sen tehdä, mutta silloin taas muistui mieleeni isäni, joka ei myöskään koskaan oppinut tekemään työtä eikä pakottamaan mielialojaan ja josta siksi ei koskaan tullut suurta taiteilijaa… Mitä minä tekisinkään ankaralla opettajalla! Voiko mikään ankaruus maailmassa tappaa ihmisestä perinnöllistä diletantismia…?
Se oli vain kohtalo…
Mutta ylen raskaisiin ajatuksiin olen minä taas vaipunut. Se on kuin pettymystä, toivottomuutta…
Ja yhtä asiaa en minä voi kieltää: minun on tuskaisen ikävä sitä suurta laulajatarta, jonka minä yhdestä ainoasta oikusta olen heittänyt pois.
* * * * *
Minä harhailen yksin pitkin hämäriä, kirjavia katuja.
Minä etsin Jumalaa ja kirkkoa, missä voisin hänelle polvistua.
On kummallista tuntea, että kaikki, mikä minussa on, ikäänkuin säikähtää minua, enkä minä saa kiinni jumaluudesta, en eheydestä, en elämäntehtävästä enkä itsestäni.
Ja minä käyn ja hoen itselleni: Väärin käytettyä aikaa, tyhjiin tuhlattua lahjakkaisuutta!
Miksi syntyä taitelijaksi ilman keskityskohtaa s.o. ilman taidetta? Onko elämässä mitään sen surullisempaa? Käyttämättömiin asti monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluoton puutteesta hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä, säälittävistä jätteistä koottu kaikenlainen — Ja voisinko minä ollakaan mitään kokonaista? Tuskin. Minä olen isäni tytär.
Niin isä! Mutta meitä ei tuo suuri keskitien rahvas voi koskaan ymmärtää. Ja sentään olemme me tuomitut elämään sen multasieluisista säännöistä ja sen leveäleipäisestä ymmärryksestä!
Miten hirveää kidutusta mahtoi sinunkin elämäsi olla, minun isäni, joka olit pakotettu jumalaista kipinää rinnassasi kantamaan ja koko ajan kuulemaan ääntä, joka sinua siitä syytti ja soimasi: mitä olet tehnyt elämästäsi? Hukannut, hukannut! sinä vastasit.
Oh, miten se tunne painaa! Sillä minä kuulen yhäti sen saman äänen, vaikka minä koetan torjua sen pois, hukuttaa, eksyttää, kätkeä sen kuin raukka. Mutta kovimmankin haarniskan takana se sisin, se elää, se henkii, huutaa tuskasta eikä kuole. Mutta minulla on murhaajan omatunto. Ja yhä uudelleen ja uudelleen tekee mieli ottaa se esille, hyväillä sitä ja lohduttaa, vaikka kukin hively on kuin tikarin pisto ja sen herkin vastaliike kuin tuomion tuska minun sielulleni.
Edessäni on kirkko. Minä kuulen sen sisältä hiljaisen, tumman, urkumatalan sävelen:
Crucifixus etiam pro nobis…
Sanotaan että katolilaisuus on särkyneiden uskonto. Minä en tiedä, mutta minusta tuntuu ihanalta, ettei kirkon ovi koskaan ole suljettuna väsyneeltä vaeltajalta.
Tässä minä nyt seison ovensuussa ja tuijotan lekottaviin vahakynttilöihin ja välkähtelevään, Jumalalle vihittyyn kultaan…
Minäkin soisin voivani polvistua ristiinnaulitun edessä ja itkeä siinä elämäni tyhjyyden uskonnon äärettömäksi, salaperäiseksi sisällöksi… Mutta minä en voi.
Minä seison syrjällä, ja minulla on ainoastaan yksi asia, jota tahtoisin kysyä kirkon hiljaisilta pyhimyksiltä…
Jumalan äiti, oletko koskaan nähnyt minun äitiäni polvistuviesi joukossa?…
* * * * *
Nyt matkustan minä määrättä määrätöntä maailmaa. Suurien kaupunkien halki olen minä kulkenut, suurien virtojen vitkallista painuntaa olen minä seurannut. Mitä ja minkä nimellisiä ne ovat olleet, se on minulle yhdentekevä. Sama elämä on niissä kaikissa tykyttänyt, sama syksy… Niin, taas on syksy. Ihmeellistä, että minä kaikista vuoden ajoista vain huomaan syksyt. Syksy oli, kun Lumiluodolta läksin, ja eikö se liekin seurannut minua koko ajan…
Ei syki syvyyttä elämän mikään niinkuin syys, tulisimman rypälen ja verisimmän tertun pöytään se pyys, kattoi se kaarilampuilla taivaan yölliset salot, heitti se kestivieraiden rintaan vilut ja palot. Keveänä karkeloi lehti ja ilmojen tuuli. Soivat jo tahdit tanssihin kuolevan kertun. Sairas se sielu ja kalvas se huuli, joka söi sen verisen tertun…
Tällaista minä sanelen puoli-ääneen ohiliitäville maisemille. Tämmöisessä yksitoikkoisessa ja yksinäisessä junan jyskytyksessä menee aina ajatukseni väkisinkin riimiin, ja minun sieluni alkaa laulaa hiljaisia lauluja…
Mutta paperille en minä tahdo mitään kirjoittaa, jotta en tulisi kiusaukseen mitään painattaa…
Sillä minä olen lukenut aivan tarpeeksi paljon huonoja runoilijoita tietääkseni, että he ovat sielujen vaiva ja vitsaus, ja tarpeeksi paljon hyviä, tietääkseni, että joka ainoa ajatus tai tunnelma, joka minussa puhkeaa, on jo ennen eletty ja paljon ihanammasti laulettu kuin mitä minä osaisin, s.o. minä kuuluisin ehdottomasti noihin edellisiin… Ja se on turhaa; jäljittelijöitä on maailmassa jo tarpeeksi.
Sitä paitsi en minä ole syntynyt lyyrikoksi vaan dramaatikoksi. Kaikki suhteet, jotka olen elänyt, ovat olleet draamoja. Mutta minun asiani ei ole luoda niistä taidetta…
Miten vähästä ihmiset rakentavatkin tuulentupia, kuten minun sielustani… Mitä ei olisi minusta toivottu, missä ei petytty! Ja itse olen ottanut osaa kumpaankin. Se ei kuitenkaan estä minua tulemasta kovaksi ja pilkalliseksi joka kerta, kun toisen huulilta kuulen jonkun alati uudistuvan ylistyksen, joka jo satatuhatta kertaa on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi ja vanhaksi.
Tässä pari päivää sitten tapasin erään nuoren miehen, jonka ennaltaan tunsin. Hän ei ole mikään sellainen luonne, josta nainen voisi pitää, mutta hän soittaa viulua… Ja aivan sattumalta me sytyimme samanlaiseen tunnelmaan, vuokrasimme musiikkihuoneen ja aloimme sävelissä puhua toisillemme. Me olimme todellakin innostuneita, kokonaisen vuorokauden me yhdessä soitimme. Eli paremmin sanoen: hän soitti ja minä lauloin; hän improviseerasi säveleen, minä sanat. Se oli todellakin kaunista. Kuin huumauksessa me olimme. Mutta sitten alkoi hän puhua minusta, ja kaikki särkyi.
Hän ehdotti, että julkaisisin improviseeraukseni ja yleensä kaikki runokuvitelmani. Yhdellä iskulla löisin silloin itselleni maailman-maineen. Ja tämä olisi aivan varma, sillä niin suuresti minä muistutin sitä ja sitä kuuluisuutta, — ja hän luetteli minulle hyvinkin kymmenen eri nimeä.
Tämä kaikki tuon miehen suussa oli minusta niin typerää ja samalla hullunkurista, että heti paikalla havahduin kaikista sävelien lumoista aivan arkipäiväisen viisastelun valoihin. Ja naurahtaen minä vastasin:
— Ai, ai muistutanko minä todellakin kaikkia noita suuria sieluja? Se on aina pienten sielujen epäämätön tunnusmerkki. Jolla on jotakin uutta tarjottavana maailmalle, hän ei muistuta ketään muuta kuin itseään. Ettekö te tiedä sitä, te, josta tulee taiteilija… Te ajatte todellakin ihmeteltävän huonosti asiaanne. Sitä paitsi olette tässä puolen tunnin sisällä kehoittanut samaa ihmistä rupeamaan yhdellä haavaa laulajaksi, näyttelijäksi ja kirjailijaksi ja vielä lisäksi luvannut hänelle joka ammatista diploomit etukäteen. Se on sangen varomatonta ja ennenkaikkea tyhmää. Ihminen ei voi olla suuri kuin yhdessä asiassa kerrallaan, tai ehkä te luulettekin, että naisen korkein kunnianhimo tähtää ainoastaan kymmenennen luokan taiteilijaa… Ei, hyvä herra, älkää puhuko enää mitään. Te esiinnytte paljon enemmän eduksenne, kun soitatte…
Mutta se nuori mies ei soittanut enää. Hänkin oli havahtunut…
— Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä yhä jatkoin, jos te puhuttekin tyhmästi, ei sen tarvitse estää teitä soittamasta hyvin…
Mutta silloin hän nousi ja lähti.
Ja minä käsitin, että hän pakeni minun ilkeyttäni…
Sellainen minä olen aina…
* * * * *
Yhteen uskoon minä alan vaipua, isäni uskoon.
Minä olen syntynyt vain ollakseni ihminen, en mitään muuta… Ihminen joka elämän sisältää…
Mutta siksi olen minä syntynyt väärään aikaan.
Hullu olit sinä totisesti, minun isäni, etkä sinä aikaasi ymmärtänyt, kun sinä minut sellaiseksi rukoilit.
Pari tuhatta vuotta takaperin olisi minun silloin syntyä pitänyt. Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, — ihmisen, joka ei ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee: mahdollisimman käytännöllinen työjako-kone. Se merkitsee: mahdollisimman yksipuolinen. Ei ymmärrettävä, ei kehitettävä mitään muuta elämässä kuin yhtä, alusta pitäin määrättyä asiaa, mutta sitä sen sijaan niin erinomaisesti, että menestyksellä voi kilpailla useamman tuhannen samanlaisen viisaan kanssa. Mutta tietysti vain ensimäisen palkinnon saanut on käyttökuntoinen!
Voi meitä muutamia harvoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta suosittelua noilla suurilla vuossataismarkkinoilla esiintuotavana, kuin että olemme käyttäneet aikamme saavuttaaksemme mahdollisimman tasa- ja monipuolisen elämän-ymmärtämyksen!
Mitä ihmettä me teillä teemme, te tyhjäntoimittajat! huutavat spesialistit ja ajavat rämisevillä työrattaillaan meidän ylitsemme. Sillä sitä loistavampi on heidän uransa, mitä täydellisemmin he ovat ihmisensä hukanneet.
Yksi ainoa laji spesialisteja kuitenkin löytyy, joiden suuruuden ehtona on heidän ihmisensä säilyminen. Ne ovat taiteilijat. Sentähden onkin taiteilijan olemus täydellisintä ja suurinta, mitä luomakunnassa löytyy, ja vain ani harvat jaksavat sen saavuttaa. Moni uupuu tielle ja joutuu silloin oman taiteensa ammattipiiskalla kuritettavaksi… Se on todellakin surullinen kohtalo. Minä olen nähnyt niin paljon näitä epäonnistuneita… Ja minä itse sitten? Mutta nyt lienen ainakin siitä surkeudesta pelastettu…
Mutta tarvinneeko kukaan minunlaistani ihmistä, joka on kaikkea eikä mitään? Puolinaisuus on olemukseni nimi. Tähän asti olen sille kaikki antanut, pitäneekö minun tästä lähin ruveta tinkimään kaikki takaisin…?
Uskallanko nyt sanoa, että olen itseni löytänyt?
* * * * *
Välistä minusta tuntuu kuin olisin oman itseni marttyyri. Kuin olisin koko maailman loiston ja onnen kieltänyt ollakseni uskollinen omalle perikatoon säädetylle olemukselleni, ollakseni hyvän omantunnon apostoli.
Välistä minusta taas tuntuu, kuin ei minulla olisikaan hyvä omatunto. Kuin olisin parhaimman itseni hylkinyt, häväissyt, salakavalasti murhannut…
Ja minussa onkin kaksi Mirdjaa. Toinen elää ja toinen kummittelee.
Kun toinen nauraa ja leikkii ja on kova ja säälimätön, niinkuin kaikki, jotka ovat päättäneet elää, itkee se toinen surun ja hellyyden avuttomia kyyneleitä, se kummittelija…
Epäilemättä on hän se parempi Mirdja.
* * * * *
Nyt kun minä luulen tietäväni mikä minä olen, en minä enää etsi itseäni. Poispäin minä itsestäni pyrin, toisia kohti, jotka kenties ovat samanlaisia kuin minä.
Minä luulin ensin, ettei sellaisia olisikaan, mutta niitähän on tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Heitä pitää vain oikeista paikoista etsiä. Elämän yöparmailta pitää heitä etsiä. Ja heidän mutkaisista poluistaan luen minä oman kohtaloni.
Syrjäytettyjä, väärin-ymmärrettyjä, herjattuja ja syntisiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka ovat voineet heittää pois tulevaisuutensa yhdestä oikusta, kieltää lahjakkuutensa mitättömästä mielijohteesta ja arpoa muille onnensa yhdestä silmäniskusta. Ja köyhiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka eivät koskaan ole myyneet itsestään hiuskarvaakaan spesialistien suurilla rahamarkkinoilla, tietäen vallan hyvin, että heidän ihmisyytensä olisi tullut myydyksi polkuhinnasta kahdennenkymmenennen luokan tavaraksi lajiteltuna. Siksi ovat he säilyttäneet itsensä. Ja siksi ovat he niin äärettömän köyhiä kaikessa rikkaudessaan, siksi niin äärettömän onnettomia kaikessa onnessaan.
Mutta Olympon jumaliksi olisitte te kelvanneet ennen, te yksinäiset ylpeät!
Teitä minä nyt etsin ja kaipaan, teidän seuraanne himoitsen ja teidän luoksenne käyn, olkoon kuinka pahamaineinen tahansa se paikka, missä kulloinkin olette.
Sillä minulle te olette uusi ja ihmeellinen ihmiskunta, jota minun on paljosta kiittäminen.
Sillä te olette laajentaneet minun itserakkauteni ihmisrakkaudeksi, niin että minä voisin syliini teidät kaikki vetää; niin minä teitä rakastan. Ja kun minä näen, että minä ymmärrän teitä ja että teidän pimeä katseenne valkenee, kun minä lähestyn, täyttää minun sieluni sellainen autuus ja lämpö, jota en ikänäni vielä ole tuntenut. Uuden elämän tarkoituksen olette te minulle opettaneet. — Ja minä muistelen vanhoja ystäviäni, joita minä vain sen verran ymmärsin, että saatoin näytellä ymmärtämystä…
Paremmaksi ihmiseksi olen minä tullut teidän kauttanne, te hunningolle joutuneet, syntiset ja syrjäytetyt. Ja minä luulen tuntevani sen paremmuuden salaisuuden, sellaisena kuin teidän hukkaan mennyt elämänne sen opettaa:
Elämän riemusta se suuri tyhjyys, elämän tyhjyydestä suuri suru, elämän surusta se suuri hellyys ja hellyydestä sääli pohjaton, sääli surun suuri, tuskassaan ja lemmessänsä rajaton — — —
* * * * *
Ihailen teitä, te korkea-otsaiset ja kova-silmäiset, te elämän Caesarit, jotka kohtaloita käskette ja maailmoja luotte ja lakaisette. Jotka voimanne ihanuudessa olette jumalien vertaiset, rajoittamattomat tekojenne mielivallassa, murtumattomat sydämenne syttymättömyydessä.
Ihailen minä teitä, te valtavat ja vapisemattomat, te elämän Caesarit!
Mutta te heikkosydämiset, te elämän lennättämät leijat, mitä sanoisin minä teistä? Teistä, jotka olette luodut yliluonnollisia ilmamatkoja varten, mutta jotka pahan ilman sattuessa painatte päänne lokaan. Teistä, joilla on niin kaunis ja arka sielu, että se yhdestä epäsoinnusta särkyy ja jotka siis melkein aina olette särkyneitä. Teistä, te arat, heikot ja heltyvät, te siipirikot siivelliset, te tahratut ihanuudet, te sattuman paiskelemat ja perhosväreillä maalatut tietäjät, niin, mitä sanoisin minä teistä?
Ihaillako teitä?
Ah, en voi. Mutta minun sieluni, minun sieluni kuuluu teille — — —
* * * * *
Vihdoinkin lähden minä paluumatkalle, ja paljon vanhempana minä palaan kuin läksin, sillä minä olen jättänyt taakseni tulevaisuuteni…
Ja paljon parempana minä palaan, sillä minä en ole enää kiihottunut niinkuin alussa enkä katkera niinkuin sen jälkeen, vaan aivan tyyni.
Luulen, että tällaista tilaa kutsutaan resignatsioniksi.
Minun mieleni tekee melkein kiittää koko elämääni, minkä olen elänyt, kaikkine kärsimyksineen ja hulluntekoineen. Miksi? Sitä en tiedä, enkä liioin sitä, kuuluuko tämä piirre oleellisesti resignatsioniin…
Mutta minä sanon sittenkin: Ole siunattu, sinä kärsimyksiin kannustava elämä! Ole siunattu, sinä kärsivä ihmissielu oman yksinäisyytesi jylhässä lahjomattomuudessa!
Minä olen vanha ja kulunut, ja minun elämäni on kuin alkuunsa loppunut, mutta minä en tahtoisi olla toinen kuin mikä minä olen…
Runar