VIRVALIEKIT.
Niin polttaa tuntoani se, min tein ma, hukatun voiman turhan pieni jäännös, kuin elon taistelossa raukeevassa viel' oisi mahdollista täysikäännös.
Niin polttaa tuntoani se, min sain ma,
kuin katinkulta-siru halvin, kelmein,
min sieppas käsi haaksirikon yössä
painuissa pohjaan suurten jalohelmein.
Mut virvaliekit, jotka paloi kerran
yön aartehien yksinäisten yllä
ma joit' en totellut, vaan ohi kuljin,
vaikk' kutsunsa ma kuuman tunsin kyllä,
ne tuskaisimmin tuntoani polttaa, työt tekemättömät, jo jääneet taaksi, nuo aarteet hukkaan mua rukoelleet, pimennon syliin syöstyt ainiaaksi!