ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN
— Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa, ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa. Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen, jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten sinä teet… Se on jotakin todellista se!
Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla, joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän vieruksia kierrellen.
Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.
— No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa kuin tuolla, noiden kattojen alla… ah…
Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen alla.
— Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät…
— Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!
Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.
— Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi ottaa noita sinulta, en voi…
— No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään. Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin itseni kuoliaaksi niillä?
— Soisin.
Palomaa hymähti:
— Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.
— Olet oikeassa… Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan.
Minä kadehdin sinua…
Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto…
— Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.
— Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.
— Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan kärsivällisyys.
— No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea itkuvirsiä vetelemään!
Kuusinen ponnahti ylös vuoteeltaan kiivastuneena.
— Laita itsesi rikkaaksi! On helppo sanoa. Millä minä laitan itseni rikkaaksi?
— Sillä millä muutkin. Työllä ja toimella!
— Työllä! Milloin sinä olet kuullut, että kukaan vielä on tullut rikkaaksi rehellisellä työllä? Ja mitä minun työhöni tulee, niin sitä ei ainakaan näy kukaan tahtovan eikä tarvitsevan!
— Onko sitten pakko tehdä niin tyhmän rehellistä työtä kuin sinä? Jos tahtoo palkan, saa tehdä sitä, mitä teetetään, astua ammatin ikeeseen yksinkertaisesti. Niin muutkin saavat tehdä. Tavara yleisön mukaan. Joka tahtoo rikastua, saa luvan raaistua.
— Kuten sinä!
Palomaa kumarsi leikillisesti.
— Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoi hän. Olenpa kyllä nähnyt, että sinä sieltä henkisen ylpeytesi kukkuloilta katsot minuun kuin johonkin huonompaan ihmislajiin… Ja voitpa olla sitäpaitsi oikeassakin. Mutta minä nyt en ole luotu miksikään marttyyriksi, minä. Saattaa olla paha näin, mutta olisi toisin vielä pahempi. Eikä minulle ole mikään asia niin kallis, että sen tähden tahtoisin uhrata jotakin tästä tämän maailman mukavuudesta.
— Siinäpä se, siinäpä se, murahteli Kuusinen. Sinulle ei ole mikään pyhää, siksi sinä voit tehdä kaikkea mitä teet. Muuten et kehtaisikaan käyttää sellaisia reklaameja kuin käytät. Vaikka olen ystäväsi, sanon sen sinulle. Se ei ole taiteilijan arvoista. Se on alhainen puoli sinussa.
— Käytännöllinen puoli ainoastaan. Keinot ihmisten mukaan. Mikä on sen luonnollisempaa? Jos nimittäin tahtoo pysyä päälläpäin eikä tahdo lahjoittaa elämänsä esikoisoikeutta noin vain kiltisti muille kuten sinä. No silloin tulee puristetuksi tällaiseen häkkiin ja kuolee kunnialla nälkään. Mutta ei, saakeli soikoon, se ainakaan minua houkuta. Raha on pääasia. Ja kun on rahaa, on vapaa kuin taivaan lintu.
— Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta, näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!
— On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.
— Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille, jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten, lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette te harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?
Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.
— Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä minua, et ymmärrä ollenkaan…
— Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.
— Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!
— Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä kukaan ymmärrä…
— Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä.
Sille minä kuulun, minä tunnen sen.
— No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman velkansakin suorittaa.
— Tuo on ajatusleikkiä. Täytyyhän minun jollakin elää, saada työstäni maksu nyt jo. Mutta minä en saa, en saa koskaan mitään. Ja toiset saavat ilmaiseksi ja liiaksi. Se on väärin!…
Kuusinen alkoi taas kiivastua. Ja Palomaakin oli vastoin tapaansa tullut vakavaksi. Kuusisen äänessä oli liian rehellinen väritys ollakseen loukkaamatta. Jo monta kertaa oli Palomaa tuntenut ärsyttyvänsä, mutta nyt hän suorastaan kuohahti.
— Tarkoitat, että minä saan ilmaiseksi, tiuskasi hän. Mutta se ei ole totta. En saa edes tarpeeksi! Ja vaikka minun jalkoihini koottaisiin kaikki maailman kulta ja kunnia, ei se sittenkään riittäisi palkitsemaan minua. Niin paljon tunnen minä antavani. Kaikkeni minä annan, elämäni minä annan. Ja minulla ei ole muuta kuin tämä yksi lyhkäinen elämä, joka loppuu sinä hetkenä, jolloin ruumiini suvaitsee tehdä lakon. Minusta ei jää mitään haudantakaista, ei mitään kiihotinta tulevalle polvelle, ei pienintä merkkiä maailman kaikkisuuteen. Minä kuulun kokonaan tälle nyt elävälle ihmiskunnalle, siihen minä olen sidottu, siltä minun pitää pyytää palkkani ja tunnustukseni, siitä löytää ainoa autuuteni. Siksi minä olen saanut opetella temppuni uusimman muodin mukaan, joka tämän-päivän lapsia miellyttää. Minun on pakko heitä miellyttää, ymmärrätkö, maksaa kaikellani tästä ainoasta lyhkäisestä elämästä. Minun täytyy totella heidän taputustaan ja vihellystään, olla riippuvainen heidän mitättömistä mieliteoistaan ja tuhmasta virityksestään, olla aina comme il faut, lyhentää, missä on liikaa, venyttää, missä on liian vähän. Tietysti minä silloin olen raaka ja raajarikko, valehtelija ja taiteellinen portto, mitä vaan tahdot! Mutta kun minun täytyy, täytyy, näetkö, voidakseni taas puolestani hallita heitä, virittää heidät omaan viritykseeni, avonaisiksi, vastaan-ottoisiksi itselleni, tai ei, ei itselleni vaan juuri kaikille niille varhais-syntyneille neroille, niille suurluojille, joista sinä äsken puhuit, mutta jotka eivät olisi mitään ilman meitä. Eivät mitään he olisi, sanon minä, ilman meitä vaivaisia. Pala kuollutta paperia vain! Heidän työnsä hukkuisi vuosisatojen alle kuin tomu. Vasta me, me tyhjäpäiset tulkit ja ilveilijät ja mitä lienemmekin, me puhallamme siihen tomuun elävän hengen ja pidämme siten hereillä maailman suuren sielun, joka muuten uinuisi ainaisessa horrostilassa. Ainoastaan meidän kauttamme he ovat olemassa. Ja mitä onkaan meidän hetkelliset pahat-tekomme teidän julmuuteenne verrattuina, te kuolemattomat. Me himmennämme teidän elämästänne joskus kenties jonkun varhaisen vuoden, mutta te, te istutte sitten kuin ikuiset peikot, kuin ainaiset leppymättömät kostonhaltiat ihmiskunnan kynnyksellä ja halki vuosituhansien te hallitsette ja imette elämän kuiviin miljoonista raukoista rinnoista, jotta teidän kuihtumaton nuoruutenne kestäisi. Me muut, me vain palvelemme teitä, heijastamme teitä, olemme vain se alati syttyvä ja sammuva ruumis, jossa teidän kuolematon henkenne vaeltaa. Me juuri olemme ne, jotka kuljetamme sen korkealla halki aikojen vaihtelujen ja annamme sille sielun, jonka ihmiset voivat ymmärtää. Oma sielumme täytyy meidän antaa. Mutta meidän sielumme lakastuvat siitä kosketuksesta ja meidän ruumiimme kuolevat lopullisella kuolemalla. Meille ei jää mitään, ei mitään ylitse. Onko ihme, jos tahdomme tästä jonkun korvauksen! Ja meille on maksettava nyt heti, tämän polven, jonka taiteellisiksi portoiksi me olemme saaneet alentua.
Kuusinen kuunteli ihmeissään.
— Sinä olet suuttunut minulle tuosta sanasta, sanoi hän kesysti. Anna minulle anteeksi. En tarkoittanut niin pahasti. Minulla on vain niin paha luonto…
Palomaa tunsi itsensä kiusatuksi. Paatos oli hänelle oikeastaan vierasta ja hän katui jo antautumistaan eikä vastannut mitään.
— Hm, sanoi hän vihdoin nyreästi, sellaiseksi tulee ihminen, kun istuu niin paljon yksin. Ei pitäisi päästää itseään liian lähelle, ei koskaan, loitontaa, loitontaa vain…
— Onko siihen oikeutta?
— En minä tiedä, enkä oikeastaan muiden asioista mitään. Tiedän vain sen, että minun henkeni kuolee yht'aikaa kuin minun ruumiinikin ja siksi mittaan asiani sen mukaan. Mutta sinulla voi kyllä olla varaa halveksia näitä maallisia…
— Älä nyt pilkkaa, Reino, sovitaan pois!
— No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?
— Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.
— Etkä siis huoli…
Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi.
Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.
— En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta, ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan…
— Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!
— Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan. Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!
Palomaa lähti.
Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut. Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa, irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt. Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään! Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.
Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki…
Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin. Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun, uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä… Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.
Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin…
Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.
Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.
Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.