LUONNONLAKI
Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.
"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä enää aamua".
Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä:
— — — — — "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto. Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut, ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin, sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin, ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin. Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan. Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua, ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä, ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten, etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet, ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se, etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly, ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle…
"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele, että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat, henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon, mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen? Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia, antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu. Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!
"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden, kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko, jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko. Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.
"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin hirvittävän selvästi kuin nyt… Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja. Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani, putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua. Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi. Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä, ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.
"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli, kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään…
"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa, rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani, vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua…"
Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.
Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti siihen osotteen.
Sitten puhalsi hän lampun sammuksiin ja veti uutimet alas — — — —