ÄÄNET
Valkoisen talon edustalla on pitkä keinulauta ja sen ympärillä suuri puutarha, joka syys-illan yksinäisyydessä hiljaa kohisee, vaikka onkin aivan tyyni.
Keinulaudalla pimeän kätkössä istuu kaksi ihmistä, joita ei erota ja jotka eivät itse edes näe toisiaan. Äänet ainoastaan tapaavat ja äänet seurustelevat. Ne kumpuavat esiin kuin tuntemattomista kuiluista, ne kaartelevat ja leikittelevät kaikissa äänilajeissa, ne syyttävät ja syleilevät toisiaan. Jokainen sana sotii toista vastaan ja sentään ne uivat yhdessä pois, hukkuen leukoijain tuoksujen kera lempeään yöhön.
— Kaksi kohtaa sinun elämässäsi on, joita en ymmärrä: sinun lähtösi silloin ja sinun paluusi nyt…
— Siinä olikin elämäni kaikki. Oliko se sinulle pettymys?
— Oli, kymmenen vuotta takaperin.
— Ja nyt?
— Kymmenen vuotta olet sinä kulkenut minusta poispäin. Olet aikoja sitten lakannut olemasta minulle pettymys tai toivo. Kaukaisena arvoituksena siinnät minulle enää.
— Mistä päätät minun kulkeneen poispäin sinusta? Entä jos olisikin päinvastoin! Vai tunnunko mielestäsi nyt niin vieraalta?
— Äänesi on yhtä kotoinen kuin ennenkin. Mutta minä en usko siihen enää…
— Minkätähden?
— Tiedäthän. Kerran uskoin ja siitä alkoi onnettomuuteni.
— Samana hetkenä alkoi minunkin.
— Kerran lupauduin minä omaksesi ja sinä hetkenä lakkasit sinä minua rakastamasta…
— Erosin sinusta silloin, kun sinua eniten rakastin.
— Oudosti sinä minua rakastit! Katkaisit minut irti itsestäsi kuin kuivan oksan. Annoit minun pudota kaulaltasi niinkuin luisulta kalliolta pudotaan syvyyteen.
— Älä puhu. Se on elämäni tuskallisin muisto. Mutta suuret jumalat mahtoivat tahtoa niin…
— Suuret jumalat eivät voi kärkkyä kuolevaisen lyhkäistä onnea.
— En tiedä. Mutta ainakin he silloin houkuttivat minut petollisilla unilla ja myrkyttivät rakkauteni epä-inhimillisellä ylpeydellään. He näyttivät minulle tahdon, joka ei tunne muuta siveyttä kuin voiman, tunteen, jolle onnettomuus on ainoa arvokas ja älyn, joka on kylmä kuin kohtalon laki. He antoivat minun aavistaa, että on olemassa kauneus korkeampi kuin kodin-onni ja syvempi kuin tunnon-rauha, sopusointu, joka on sodan jumalan tytär. Minulla oli hyvin julmat jumalat.
— Itsesi kaltaiset ainoastaan.
— Kenties. Mutta sitten ne löivätkin minut omilla aseillani. Ja sydän halkesi kuin hauras kuori, elämä syöksyi sylistä kuin salama.
— Älä puhu sydämestä. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä.
— Mistä tiedät?
— Jolla on sydän, hänellä on sydämensä kohtalo: syttyminen ja sammuminen kera rakkautensa.
— Minun rakkauteni ei ole sammunut. Näethän, minä palaan…
— Minun rakkauteni sammui.
— Työnnätkö minut taas pois kuten silloin?
— Silloin! Silloinhan turhaan rukoilin sinua jäämään.
— Sanoit toisin kuin tunsit. Olit kylmä kuin jää. Rakkauden tuli oli sinulle tuntematon, muuten ei lempeni olisi ollut sinulle loukkaus.
— Lempesi oli himoa. Ja minä olin lapsi, jossa hekkuma ei vielä ollut herännyt. Uskoin vain sielujen yhtymiseen.
— Ja siksi riistäydyit sinä irti sylistäni…
— Ja siksi hylkäsit sinä minut…
— Miten hullu minä olin!
— Ja miten turhaa oli minun torjumiseni! Sillä se ainoa syleily ehti jo raiskata minut. Sinun himosi jäi minuun kytemään ja minä jäin palamaan alkuun-ärsytettyjen aistieni ja tyydyttämättömien pyyteitteni hiillokselle. Sinä muutuit minun elämäni kuluttavana kypenöiväksi tulirihmaksi ja minusta tuli se, joksi sinä himosi hetkellä minut toivoit….
— Ja sinä teit minusta hiljaisen miehen. Sinä muutuit minulle pyhäksi muistoksi, kaiken keskenjäämisen unohtumattomaksi tunnelmaksi, sellaiseksi riuduttavaksi, sisäänpäin syöpyväksi kaihomieleksi, joka varisti minusta kaikki itsekkäät pyyteet… Sinä olet ollut minun hyvä henkeni nämä vuodet. Olen tullut sanoakseni sen sinulle. Nyt osaan rakastaa sinua oikein. Jos nyt uskallat antaa minulle sydämesi, palvelen minä sitä kuin puhtauden unelmaa, jos nyt kiedot kätesi minun kaulaani, suojelen sinua hengelläni ja kannan sinut yli syvyyksien korkealla kuin autuuden toivon. Nyt osaan minä rakastaa sielullani.
— Liian myöhäistä. Minulla ei ole enää sielua.
— Jos sinä työnnätkin minut pois, en lähde enää. Jään odottamaan sinun ovellesi, siksi kunnes kutsut minua. Tahdon kuolla yhdessä sinun kanssasi.
— Liian myöhäistä. Minä en voi kuolla enää toista kertaa.
— Mitä sinä puhut, armas! Sinähän olet siinä ja minä tässä. Olemme jälleen yhdessä.
— Jo ammoin menimme toistemme ohitse.
— En voi uskoa. Sinun äänesi on sama kuin silloin. Anna minulle kätesi, armas!
— Tavoitat menneisyyden haamua. Minua ei ole. Usko se! Minä sammuin, silloin kun minun rakkautenikin…
Äänet helisevät ja vaikenevat. Mitään ei tapahdu, mitään ei näy. Kun aurinko nousee, on kaikki pois puhallettua. Ja sanat ovat haihtuneet niinkuin leukoijain tuoksut syksyiseen yöhön.