ITSENÄINEN NAINEN
Ilmi ja Aino istuivat tohtorin salissa suuren pystyvalkean ääressä viettämässä hämärää. Tohtori itse oli pitäjällä sairaskäynneillään.
Oli aivan hiljaista. Ainoastaan suuret salomaat kohisivat syksyisesti talon ympärillä. Tuli räiskähti silloin tällöin takassa ja liekit heittelivät epätasaisia kuvittelujaan huoneen keltaisille puu-istuimille.
Aino katsahti salaa Ilmiin. Tämä istui pää käsien varassa tuijottaen tuleen niinkuin joskus hyvin kauan sitten, jolloin he koulutyttöinä olivat asuneet yhdessä.
Aino tunsi, että hänen olisi pitänyt paremmin hoitaa emännän-velvollisuuksia, puhua jotakin ja olla hauska, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa vanhalle ystävälleen, jota hän ei ollut tavannut kuuteen pitkään vuoteen. Kaikki tämä oli tullut senjälkeen, tämä aivan uusi elämä ja uudet elämänkokemukset. Joku outo maailma oli nyt heidän välillään, joka olisi ollut ensin valloitettava, ennenkuin he oikein saattoivat yhtyä. Mutta Aino oli arka ja Ilmi suljettu, kuten ennenkin. Ja heti kun he olivat jääneet kahden, olivat he vaienneet… Sitäpaitsi oli Ilmistä sillä aikaa tullut kuuluisa nainen ja oppinut. Kenties huvitti häntä vain yksinomaan sellaiset asiat… Aino katsahti Ilmiin uudestaan epätietoisena.
Ilmi näytti surulliselta, melkein lapselliselta, ja Ainon teki mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja sydämellistä.
— Olethan sinä yhä vielä sama Ilmi, sanoi hän hiljaa laskien kätensä hänen polvelleen.
Ilmi puristi ystävänsä kättä.
— Olen ikävöinyt sinua paljon. Muuten en olisi tullutkaan. Sinun ympärilläsi on aina viihtynyt sellainen kaunis ja lämmin kodintunne, sellainen oikea, jota ei ole missään muualla…
Samassa aukeni ovi ja sisään ryntäsi pieni kolmivuotias poika, joka sukelsi päänsä suoraan Ainon syliin.
Aino rauhoitteli lasta ja silitteli hänen päätään melkein hämillään.
— Hänen nimensä on Jorma, tai johan sinä tiedätkin… Hän on koko minun maailmani nyt. Niin pieni se on…
— Minulla ei ole sitäkään, sanoi Ilmi kuin itsekseen.
— Mutta sinulle on koko se muu avara maailma avoinna. Vaikka en minä sitä tahtoisi vaihtaa omaani, virkkoi Aino naurahtaen ja tuntien samalla helpotuksella kuoren heidän väliltään alkavan sulaa. Minusta vain tuntuu, että minulla on se paras. Et tietysti ymmärrä sellaista, niinkuin en minäkään sinun onneasi…
— Ymmärtää vain sen, minkä itse kokee…
— Ja mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää. Sinä olet varmaan paljon kokenut?
— En tuotakaan, naurahti Ilmi osoittaen lasta. En sitä, mitä jokainen muu, jokainen luontokappalekin, en elämän ydinvaistoja: jatkuvaisuutta, iankaikkisuutta…
Aino nosti lapsen syliinsä ja vei hänet pois. Nyt ei hän enää ollenkaan peljännyt olla kahden Ilmin kanssa. Palatessaan sulki hän oven ja veti tuolinsa lähemmäksi.
— Niin, puhui hän, onhan tämäkin eräs laji iankaikkisuutta, sen kyllä tunnen, mutta eihän sen tarvitse olla ainoa… Sinä toteutat sitä samaa henkisesti. Sinun henkesi ja työsi jää elämään…
— Kenties, muun puutteessa!
— Miksi sanot: puutteessa? Itsehän olet valinnut kohtalosi, tarkoitan: julkisen elämän ulkopuolella kodin. Olisithan sinäkin saanut tämän, mutta sinä et tahtonut. Se oli kai sinusta niin tavallista. Sinä et koskaan ole ollut oikein niinkuin me muut naiset. Me emme voisi elää ilman kotia yksin tuossa suuressa, kylmässä maailmassa. Huu!
— Kun täytyy. Se on kyllä kovaa…
— Mutta miksi sinä sitten…?
Aino ei jatkanut. Ilmin silmät olivat kyyneltyneet.
— Rakas Ilmi, kuiskasi hän, rakas Ilmi!
Ilmi itki. Aino silitteli häntä hiljaa aivan kuin lasta äsken: älä itke, älä…
— Anna minun itkeä. Sinä et tiedä, miten hyvää se tekee. Saada olla kerrankin heikko… En ole koko ajalla saanut, en voinut, siellä maailmalla. Ei ole ketään muuta sellaista kuin sinä…
Aino istui äänettömänä ja silitteli yhä Ilmin hiuksia. Hänen silmissään oli kostea ja lämmin kiilto. Hän oli oikeastaan niin kiitollinen tästä antautumisesta. Mutta hän olisi mielellään tahtonut vielä kysyä jotakin, lohduttaa, mutta hän ei osannut eikä uskaltanut. Pyhää oli toisen ihmisen sanaton suru…
Ilmi katsoi häneen.
— Aino, sanoi hän, minä näen, että silmäsi kysyvät.
— Ei, ei, torjui Aino säikähtäen omaa läpinäkyväisyyttään, en minä tahdo tietää mitään, jota et tahdo sanoa. Minä niin ajattelemattomasti äsken johdin sinut ikävään mielialaan, aivan tahtomattani. Anna minulle anteeksi. Ymmärrän tuskan, vaikka en ymmärräkään sinua. Ei sinun tarvitse selittää, jos et tahdo…
— Mutta kun tahdon. Sitä juuri tahtoisin, Aino, kerrankin, jollekin, ja juuri sinulle… Et voi aavistaa, miten raskasta on kantaa tuskaa, jolle ei koskaan saa ilmaisumuotoa ja joka vaan sisällisesti syö ja polttaa aivoja. Jos siitä voi puhua, on se jo kuin kauempana, kuin voitettu kanta, kuin joku irrallinen, vaaraton kappale. Ennen en olisi koskaan voinut. Se oli vielä liian lähellä. Mutta nyt… Sinä teet minulle hyvän työn, jos kuuntelet… Uskallatko, vaikka se olisikin sinusta rumaa ja pahaa?
Aino puristi hänen kättään.
Ilmi jatkoi:
— Sinä ihmettelet tietysti sitä, ettei minulla ole miestä eikä lasta. Ja luulet siksi, että minulla on toisenlainen sydän kuin teillä muilla. En tiedä. Tiedän vain, että kaipaan kotia ja että kärsin yksinäisyydestäni kauheasti, mutta en sittenkään sovi toisen ihmisen läheisyyteen. Siinä on se ristiriita, joka vihdoin murtaa minut ja onkin jo murtanut. Ainoa, jolla koetan viivyttää lopullista kuolemaa, on työ, ainainen ulkopuolinen kiire, joka vie minut pois omasta itsestäni, joka ei jätä minulle aikaa kärsiä. Mutta voi miten kaukana tuo kaikki on minun oikeasta luonnostani! Ei se riitä minun onnekseni, ei hetkeksikään, eikä tule koskaan riittämään. Mutta onnea ei ole tuolla toisellakaan taholla, rakkaudessa… Olen koettanut…
— Niin, kun et ole löytänyt sitä omaasi, jolle olisit voinut oikein antautua…
Ilmi oli hetken ääneti.
— Kenties en, sanoi hän sitten harvakseen, mutta sentään olen antautunut. Olen ollut kahden miehen vaimo.
Syntyi parin minuutin outo vaitiolo, sellainen hermojännityksen värähtämätön hiljaisuus, että melkein kuuli, miten aivot kehräsivät.
Ilmi tarkasti Ainoa. Tämä koetti näyttää välinpitämättömältä ja tyyneltä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ihmisen sielu ei ole yhtä nopeasti kypsä kuin hänen tahtonsa on altis. Ja luonnottomasti pingoitettu jäykkyys Ainon suupielissä todisti, miten tottumaton hän oli kuulemaan ja käsittämään tällaisia tunnustuksia.
— Sinä olet niin hyvä, Aino, jatkoi Ilmi hiljaa. Kyllä minä näen, miten koetat hillitä mielenliikutustasi, jott'et loukkaisi minua, ja ymmärtää, vaikk'et ymmärrä mitään. Tahtoisit olla hellä ja lohduttava, vaikka sisin olemuksesi vapisee kauhusta. Ei sinun tarvitse panna mitään pakkoa itsellesi. En tarkoittanut niin. En kerro siksi, että saisin sinulta ymmärtämystä tai lohdutusta, vielä vähemmän hyväksymistä, teen sen ainoastaan voittaakseni oman sairauteni. Puhuttu sanakin on jo teko, kuten kirjoitettu, se vapauttaa, muuttaa asian toiselle tasolle. On asioita, jotka eivät ole olemassa ennenkuin ne sanotaan ja jotka samalla lakkaavat olemasta… Ymmärrätkö? Niinkuin kirjailijallekin hänen kirjansa. Hän pääsee siinä aivojensa liikapainosta, mutta kadottaa samalla kertaa arimman kauneutensa, sen vaarallisimman. Kaikki ne utuiset kuvittelut, jotka siihen asti ovat eläneet yksinomaan hänen sielunsa salatuissa maailmoissa ja kuuluneet oleellisesti häneen, muuttuvat sillä kertaa tosi seikoiksi, katoavat kodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä jossakin ulkopuolella. Se on tapa parantua, näetkö, julma tapa kylläkin, mutta tehokas, kuten leikkaus, joka hetken raakuudella voi pelastaa elämän. Ymmärrän niin hyvin, miksi katolisissa maissa tunnustuksella on synninpäästön merkitys. Se perustuu niin syvään inhimilliseen sielun-lakiin. Sen, minkä antaa muille, sitä ei ole enää itsellään. Koko painopiste siirtyy… Siksi minäkin vain puhun. Todistaakseni itselleni, että minulla on mahdollisuus parantua, jonkinlainen yli-ote omiin kokemuksiini. Älä sentähden käsitä minua väärin. En laske omalletunnollesi mitään velvoitusta enkä salaisuutta, muista se. Tiedän varsin hyvin, että heti kun olen kertonut nuo asiat, en omista niitä enää, ne ovat silloin jo maailmalla irrallisina ja itsenäisesti liikkuvina…
— Mitä sinä luuletkaan minusta! keskeytti Aino punastuen hiusrajaansa myöten. Että minä kertoisin maailmalle minulle uskottua salaisuutta! Etkö luota sen verran vanhaan ystävääsi?
Ilmi huomasi loukanneensa. Tietysti mittasi Aino omalla mittapuullaan, suurimmalla mahdollisella, mikä hänellä oli…
— Luotan, tietysti luotan sinuun, sanoi hän. Mutta tämä ei ole mikään varsinainen salaisuus, sitä minä tarkoitin. Pieni elämäntarina vain. Tahdotko kuulla lisää?
Aino nyykähytti päätään juhlallisesti.
— No niin. Sinähän tunnet minut. Muistat, millainen olin kymmenen vuotta takaperin: herkkä, tunteellinen, oikukas ja hyvin vallanhimoinen. Minulla oli siihen aikaan suuret käsitykset itsestäni kuten ainakin koulupriimuksella, joka on lukenut läksynsä hyvin, mutta ei vielä tiedä elämästä mitään. Kuuntelin mielelläni imarruksia ja seurustelin mielelläni miesten kanssa ainoastaan sentähden, että he ymmärsivät ihailla minua. Ja minä valitsin heistä itselleni hänet, joka ihaili minua enin.
Ainon täytyi hymyillä.
— Älä naura, se on aivan totta. Mutta se ei johtunut sentään pelkästään vallanhimosta ja itserakkaudesta, vaan myös siitä, että tunsin juuri hänen minua parhaiten ymmärtävän. Hän oli kuin peili, jossa lakkaamatta sain kaunista itseäni heijastella. Hän imi jokaisen sanani, ahmi silmillään jokaisen liikkeeni, omaksui jokaisen mielialani. Hän oli olemassa ainoastaan minua varten. Aina hän palveli, ymmärsi ja ihaili. En ole eläissäni nähnyt niin suurta rakkautta. Minä olin hänelle se ilma, jota hän hengitti, se maa, joka hänet ravitsi, se aurinko, jonka valossa hän näki koko maailman. Minä suoraan sanoen elätin hänet. Ja kun minä huomasin sen, alkoi se minua ahdistaa ja painaa. Tunsin, että hän kulutti minua, että minä vain aina annoin saamatta mitään takaisin, aina vain kannatin voimatta itse koskaan heittäytyä suurempani varaan. Minä rakastin häntä kuin lasta, ala-ikäistä, holhokkia, mutta halveksin häntä heti, kun muistin, että hän oli mieheni…
— Sen ymmärrän hyvin, virkahti Aino. Tietysti oli sinussa niin paljon naista, että tahdoit katsoa ylös rakastamaasi mieheen. Miehen täytyy olla korkeampi ja voimakkaampi puoli…
— Olen senkin kokenut, mutta liian myöhään. Sillä tuona aikana, jolloin edesvastuu oli jäänyt yksinomaan minun hartioilleni, olin itsekin ehtinyt yksilöllisesti kasvaa. En hakenut miestä enää pelkillä vaistoillani, vaan jokaisella sielunkyvylläni erikseen. Kaikilla lahjoillani mittasin häntä, kaikilla kokemuksillani punnitsin ja ani harvoin havaitsin hänet edes vertaisekseni. Ja kun minä sitten kohtasin miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla minun rakkauteni tunnustus. Minun hetkeni oli tullut antautua. Ja minä rakastin häntä ensi kerran niinkuin nainen rakastaa miestä. Mutta se ei ollut onni enää. Se ei käynyt enää. Joka kerta kun muistin sen, niin häpesin, vielä enemmän kuin ensimäisellä kerralla, sisimmän ihmiseni, personallisen vapauteni, koko kuvitellun itsenäisyyteni puolesta. Sillä kaikki tämä hävisi jäljettömiin. Päivä päivältä tunsin, miten yhä enemmän ja enemmän lakkasin olemasta, vajosin häneen, aloin ajatella hänen päällään, tuntea hänen tuntohermoillaan. Koetin taistella sitä vastaan, mutta turhaan. Ah, sen minä sanon, että helpompi on naiselle, joka rakastaa, kantaa vaikka tuhannen heikon ihmishengen kantamus kuin taistella yhtä voimakasta vastaan! Tunsin, että minun oli luovuttava joko personallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä mahdottomalta. Mutta sammuvan yksilöllisyyteni kuolemankauhu oli minussa sittenkin niin ääretön, että se myrkytti minulta jokaisen hetken, vei minun antautumiseltani ilon ja vapauden ja minun rakkaudeltani kaiken itse-hyväksymisen. Se teki minun elämästäni suoranaisen helvetin ja antoi minulle lopulta voimaa riistäytyä irti…
Ilmi vaikeni. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Aino tuijotti ajatuksissaan lattiaan.
— Etkö sinä koskaan… koskaan ole katunut sitä? kysyi hän sitten.
Ilmi naurahti katkerasti.
— Ei minulla ole varaa itkeä menneisyyttä. Mitä se hyödyttäisi! En olisi sentään voinut tehdä toisin. Minä olen nyt sellainen. Koko minun voimani menee nykyään siihen, että koetan aivan väkipakolla ylläpitää sitä henkistä minääni, joka on särkenyt minulta rakkauden onnen. Mutta en tahdo kieltää, että minun sydämessäni asuu tavaton tyhjyys ja pettymys. Yksinäisyys kauhistaa niin usein ja silloin aina kaipaan heitä kahta, jotka minun naisellisuuteni ja ihmisyyteni ajoivat pois…
— Tahtoisin kysyä jotakin, mutta en tiedä, uskallanko, sanoi Aino arasti.
— Kysy vaan.
— Kumpaako heistä rakastit sinä enemmän? Sanotaanhan, että ihminen lopultakin palaa ensimäiseen rakkauteensa. Onko se totta?
Ilmin silmissä välähti.
— Mitä ovat kaiken maailman ensilemmet viimeisen rinnalla! huudahti hän. Ensimäinen rakkaus on vain suuren luonnon yhteishuminaa, vain alku-ihmisen sokeaa, varhaista vaistoa, sen esineen määrää sattuma, se voi olla kuka tahansa, jota vastoin rakkaus yksilöksi kehittyneen ihmisen sielussa on kuin uskontunnustus, pyhä, yksinäinen, vapaa-ehtoinen valikoiminen, jonka esine ei voi olla enää kukaan muu kuin tuo yksi ainoa koko maailmassa. Hänen ympärilleen keskittyy silloin kaikki, mikä ihmisessä on vakavinta, omintakeisinta ja ikuisinta. Hänen kerallaan alkaa ja loppuu elämä. Häntä ennen ja hänen jälkeensä ei ole ketään!
— Ja sinä olet kokenut tuon?
— Olen.
He vaikenivat. Aino nousi kohentamaan tulta.
— Ja sellaisen rakkauden olet sinä voinut jättää! Miten kummallinen nainen sinä sentään olet, Ilmi, puhui Aino kuin itsekseen. Et voi antautua sille, jota rakastat ja kuitenkin uhraat itsesi ventovieraille ihmisille, kärsit yksinäisyydestäsi ja sentään hylkäät kalleimman ystäväsi… Sinulle on siis personallisuuden asia ollut niin kallis. Siinä mahtaa sittenkin olla jotakin, koska voit siitä noin äärettömästi maksaa. Ja onhan siinä, minä tunnen sen. Kun vertaan sinua itseeni. Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin minun rakkauteni. Ja minä itse olen ollut niin yhtä rakkauteni kanssa… Aino pysähtyi epäröiden. Sitten hän äkillisesti työnnähti:
— Kuule Ilmi! Minä olen jäänyt ensimäiseen rakkauteeni. Ajattele, jos se minussakin oli vain tuollaisen tajuttoman yhteisluonnon huminaa, jos se oli sellainen sattuma, josta puhuit! Minulla on ollut hyvä, mutta ehkä se on ollut siksi, etten ole tiennyt paremmasta, että olen tukahtunut omaan alkusoluuni. Hän on minut kasvattanut, hän on kehittänyt aivoni ja suunnannut tunne-elämäni. Ja itsensä mukaan, tietysti. Olin aivan lapsi, kun tapasin hänet. Ajattele, jos olenkin kasvanut väärään suuntaan, vasten minussa asuvia voimia, kutistunut joksikin toiseksi kuin miksi alkuaan olin aiottu! En ole sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun sinä sanot sen, tuntuu se minusta niin luonnolliselta. Niin, se on aivan varmaan niin, se ei voi olla toisin! En tahdo olla kiittämätön. Olen ollut hyvin onnellinen. Mutta eikö se juuri olekin alemman olotilan, kehittymättömyyden tunnusmerkki. En tiedä. Sano sinä, joka tiedät! Sano, enkö ole mielestäsi hyvin kehittymätön? Puhu totta, Ilmi! Varmasti sinä omalta kannaltasi, itsenäisen naisen kannalta, halveksit minua, joka olen vain köynnös, heijastus miehestä.
Ilmi hymähti.
— Niin olen minäkin. Minussa ei ole mitään omaa. Se, mitä nyt omanani käytän, on vain perintöä häneltä, jota rakastin. Hän viljeli minunkin aivoni ja suuntasi tunne-elämäni. Hän antoi minulle elämäntyön. Tottelen yksinänikin ollen yhä vain hänen henkeään, joka jäi minuun asumaan. Minun itsenäisyyteni on nimellinen, minun irtautumiseni miehen tahdosta vain näennäinen. Ja minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan. Siltä kannalta katsottuna ei meissä siis ole eroa ollenkaan.
Mutta Ainon ajatukset olivat saaneet ikäänkuin uuden, ryöppyävän uran. Ensi kertaa elämässään tunsi hän niiden käyvän mullistaen ja kapinoiden. Kiihottuneena käveli hän edestakaisin lattialla.
— Älä koeta puhua noin minun mielikseni, vastusti hän. Kyllä minä tiedän. Myönnä, ettet vaihtaisi onnettomuuttasi minun onneeni. Se on arvokkaampaa, se on suurempaa kuin minun suojattu, riippuvainen asemani. Minä tunnen sen. Mutta se vaatii niin hirveästi voimaa. Sitä minulla ei olisi koskaan ollut, ei koskaan. Siinä se on ero. Ja sen tähden sinulla onkin oikeus olla viisaampi minua!
Ilmi hymyili surullisesti.
— Tule tänne viereeni, Aino, niin sanon sinulle jotakin oikein viisasta.
Aino istahti.
— Mitä sinä aioit sanoa?
— Sitä ainoastaan, että sinä olet ollut paljon viisaampi kuin minä, sillä sinä olet osannut elää elämäsi oikeassa järjestyksessä. Hankit ensin itseäsi voimakkaamman miehessä ja sitten itseäsi heikomman lapsessa. Ne pitävät toisensa tasapainossa. Se on se ainoa oikea. Niin minäkin olisin tahtonut, mutta se ei ollut minua varten…
Ilmi vaikeni.
Hiilloksen punainen hehku kajotti noiden kahden pään ympärillä, jotka vaistomaisesti olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan. Outo maailma heidän välillään oli alkanut antautua ja se kutoi heidän silmiinsä kummallisia kangastuksia.
Aino oli kokonaan unohtanut ensimäisen säikähdyksensä ja ennen tuntematonta ajatussumua satoi kuin kirjavaa tulta hänen aivoihinsa: vapaus, sielun yksinäinen kulku halki kaukaisen elämän, mitä mahtoi se olla?…
Mutta Ilmi melkein kadehti Ainoa sentähden, että hänen oli sallittu alkaa siitä oikeasta päästä.