KUVITTELIJA
Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas. Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.
Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa. Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän asenteen tai suoranaisen solvauksen.
Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali" sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina. Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.
Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä. Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen, koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton, melkein säikähtynyt sointi.
— Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?
— Mistä huvilasta?
— Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on rakentanut.
— En tiedä… En tunne…
— Mutta sehän on aivan tässä vieressä.
— Missä?
— Menimme juuri sen ohitse.
— En tullut sitä huomanneeksi.
— Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?
— En…
Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta, sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.
Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.
Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui, montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. — Näin me leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava. Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä? Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.
Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut keskellä pilaa.
— Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä, joita minä näen…
Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.
— Mitä te sitten näette? kysyin.
Hän hymyili omituisesti.
— Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen, joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa…
— Mikä keltainen lehti…?
— Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!
Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli sittenkin aivan hullu.
Tuulos katsoi minuun pitkästi, aivan silmiin, jota hän ei muuten koskaan tehnyt. Ja ikäänkuin peläten loukanneensa kiirehti hän selittämään:
— Näittehän te sen pienen tytön?
Nyökkäsin.
— Niin, ja hän kantoi sormiensa viimeisissä nipukoissa keltaista lehteä. Hänen silmänsäkin välähtivät keltaiseen. Se oli vain sen lehden heijastusta. Ja tiedättekö, mikä se lehti oli? Se oli hänen sielunsa, joka oli lähtenyt irti. Siksi kantoi hän sitä niin sievästi ja varovaisesti. Se oli vasta kaunista!
En uskaltanut vastata. Jokin selittämätön kauhu valtasi minut. Katsahdin salaa hänen silmiinsä ja ne paistoivat mielestäni aivan kuparilta.
Olimme kapealla metsäpolulla. Ja se tuntui minusta nyt äkkiä niin turvattoman yksinäiseltä. Puut olivat vierillä niin luonnottoman korkeat ja erämaa ympärillä niin loppumattoman syvä…
— Mutta näittehän te sen tytön ja sen keltaisen lehden? kertasi hän itsepäisesti.
— En minä mitään keltaista lehteä nähnyt. Mistä se olisi tullut? Nythän on vasta kesäkuu, äännähdin vaivaloisesti palvellakseni vielä viimeisillä voimillani viisautta.
— Älkää sanoko, ettei sitä ollut, vaikk'ette nähnytkään. Enhän minäkään väittänyt, ettei tohtori Tainion huvilaa ollut olemassa, vaikk'en ollutkaan sitä koskaan nähnyt.
Uudestaan hämmästyen katsahdin häneen. Kykenikö hän vielä tuollaiseenkin? Mutta joka tapauksessa tämä ovela ajatusleikki, joka oli lausuttu muuten mitä iloisimmalla äänellä, nosti minut jälleen metafysiikan kuiluista pinnalle. Voitin pelkoni.
Sittemmin totuin tällaiseen. Ja samantapaista sattui useasti. Leikillinen suhteemme sai vähän toiset muodot. Välitimme nyt molemminpuolisesti toisillemme näkemyksiä: hän sisällisiä, minä ulkonaisia. Emme milloinkaan kiistelleet mistään emmekä väittäneet vastaan. Ja tästä luottamuksesta kävi Tuulos päivä päivältä yhä iloisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Silloin vasta olin tilaisuudessa saamaan pienen käsityksen hänen hourailevan intelligensinsä tavattomasta rikkaudesta ja hedelmällisyydestä.
Sitten en nähnyt häntä pariin vuoteen, kunnes muutamana talvi-iltana istuessani eräässä pääkaupungin kahvilassa sanomalehteä lukemassa hän äkkiä ilmestyy eteeni, rengas-silmät vielä kuparinkiiltoisempina kuin ennen. Hän oli hyvin kalpea ja kiihottunut.
— Vihdoinkin näen teidät, alkoi hän tervehtimättä. Nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Nyt se on tapahtunut. Nyt olen löytänyt, nyt olen nähnyt hänet…
— Kenen?
— Rakastettuni, vastasi hän merkitsevällä ja ylpeällä hymyllä.
— Kuka hän on sitten?
— Hän on tietysti se, joka hänen pitää olla. Hermafroditi! Kauneuden täydellisyys! Ihmisen täydellisyys! Johon ei koskaan väsy, joka antaa riutumuksen uskollisuuden, joka antaa, mutta ei antaudu, ymmärrättekö, joka silmänkaarroksessaan kantaa kaikkeutta! Ja sen silmänkaarroksen olen minä nyt nähnyt. Voitteko uskoa? Se on kuin kypsä, kuihtumaton marja, kuin pisara, joka on putoamaisillaan, mutta ei putoa, kuin ajatus, joka on valmis, mutta jota ei lausuta, kuin tunnelma, joka ei koskaan muutu tunteeksi, kuin tahto, joka ei purkaudu tekoon, mutta joka vaan on, on, ymmärrättekö, kuin itsetietoisuuden unelma, kuin hekkuman hiljaisuus, kuin suuren voiman suloinen liikkumattomuus, kuin iankaikkinen pidättyvä ja kutsuva vastarinta…
Hän huohotti innostuksesta, jommoista en hänessä koskaan ollut nähnyt. Sanat ryöppysivät kuin koski hänen huuliltaan. Kauhuissani ja ihmeissäni kuuntelin tätä hulluuden ja nerouden kamppailua.
— Ymmärrättekö? Uskotteko, että minä todellakin olen nähnyt tämän kaiken?
Hän katsoi minuun julmasti. Ja minä tunsin että tämä kiihko milloin tahansa saattoi muuttua raivoksi.
— Uskon, uskon… Mutta kuka on sitten tämä…?
— Hermafroditi, hermafroditi! Ettekö tiedä kuka se on!
— Mille näyttää hän noin tavallisen ihmisen silmissä? Käykö hän miehen vai naisen pukimissa? koetin vielä leikitellä entiseen tapaani.
Tuulos jäykistyi. Hän katsoi minuun pitkään.
— En minä sitä tiedä, sanoi hän äärettömän halveksivasti.
Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä enää. Ja mahdollista onkin, että joku jalo ihmisystävä, joka on huomannut hänen näkevän tai puhuvan jotakin sellaista, mihin eivät vielä mitkään lait eivätkä evankeliumit oikeuta, on pistänyt hänet salpojen taakse, ettei hän pääsisi kylvämään epäterveitä mielikuvia tai hämäriä elämän-ongelmoita rauhallisten kansalaisten selkeihin ja hyvin-järjestettyihin aivoihin.