MEIRI
Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.
Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori Koli, hänen miehensä.
Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi…
Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.
Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla. Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada, laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!
Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja itkivät hänen ikkunallaan.
Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon…
Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot… Ainoastaan kirkontapulien korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.
Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut katsella…
Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida tanssin-sävel…
Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja kevytjalkaisena.
Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt, jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.
Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!
Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä… Hän olisi tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut… Meiri oli niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys ympärillä oli kuin kuolema.
Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt…
Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei oikeastaan ollut lupa mennä sisälle…
— Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.
Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti taas takaisin papereihinsa.
Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.
— Valter! huokasi hän uudestaan.
— Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.
Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut…
Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.
Meiri tuijotti mieheensä.
— Ystäväni, sanoi vihdoin tohtori äkkiä käännähtäen, minä en oikein jaksa hallita ajatuksiani, jos seisot noin aivan lähellä…
— Mitä sinä sitten ajattelet?
— Tässä on minulla juuri esillä sangen tärkeä kohta. Et sinä sitä ymmärrä, Meiri pikkuinen, mutta siitä riippuu kaikki.
— Oh, tuotako sinä vain ajattelitkin!
— Mitä sinä sitten luulit minun ajattelevani!
— Minua…
— Sinua!
Keskustelun surunvoittoinen hullunkurisuus oli kokonaan herättänyt tohtorin. Hämmästyneenä katsahti hän Meiriin, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen jo ymmärtävä ja hyväntahtoinen ilomielisyys.
— Pikku linnulla on taas ollut ikävä, eikö niin? sanoi hän pehmeästi tarttuen Meirin molempiin käsiin.
Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen lankesi hän miehensä kaulaan.
— No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni… Kuule, ilostui hän äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi vaikka… Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se. Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään…
Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään, jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.