KATI
Suuri kartano nukkuu.
Maaliskuisessa yön-jäätämässä maapinnassa rapisee keveinkin askel. Kaikkien muiden askel paitsi Katin. Mutta hänellä onkin pantterin käynti, niin kuulumaton ja pehmeä, ettei ainoakaan tyttö koko maailmassa kykenisi hänelle siinä vertoja vetämään. Hän on kuin luotu yössä-hiipijäksi.
Mutta nyt on hän ulkona ainoastaan sentähden, että hänellä on sulhanen.
— Kati, miksi olet niin levoton tänä iltana? Onko sinulla vielä kiire jonnekin? kysyy sulhanen, terävä ja maailmaa kulkenut Karri.
— Minäkö! helähtää Kati keveästi säpsähtäen. Enhän minä muuten… mutta jos joku sattuisi pitämään silmällä kartanon akkunoista…
— Jos pitäisikin! Mitä me heistä, sinä hupakko!
— Saattaisi näyttää pahalle…
— Entä sitten. Näytti mille näytti! Minähän olen luvannut naida sinut.
— Pistosanoja saan joka tapauksessa huomenna taas…
— Keltä?
— Yläkerran herroilta.
— Montako niitä siellä on?
— Kolme.
— Ja jokainen pitää sinua silmällä öisin — niinkö?
— Mitä tarkoitat? Kati vavahtaa ärsytyksestä.
— Ja jokainen antaa sitten pistosanan päivällä — niinkö?
— Sinä ilkeä mies! Kati polkaisee jalkaa.
— Niin, niin, minä ymmärrän. Kati parka, siitä voi todellakin tulla levottomaksi…
— Sinun kanssasihan ei voi olla!
— Sen minä kyllä uskon, koska heitä on kokonaista kolme…
Kati häviää kiukkuisena kuin ilveskissa.
Karri tuijottaa tiukasti häneen jälkeensä.
— Kaunis tyttö…
* * * * *
Taas toinen yö, yhtä kirsinen ja kevättä kimaltava.
— Sinä olet tavallista kauniimpi tänä yönä, Kati, sanoo Karri harvakseen. Ja luulenpa, että olet oikein uusissa juhlatamineissakin…
— Niin, näyttääkseni sinulle… Minä en ole niin köyhä kuin luulet. Olen lapsesta saakka tehnyt työtä ja koonnut… Ollut melkein kuin ottotytär… Eihän se ole ihmettä… puhuu Kati nopeasti ja nauraen.
— Soo-o. Sinä oikein yllätät minut. Mutta luulen, että pidin sinusta enemmän silloin, kun olit köyhä, ja — sinäkin minusta… Vai mitä? Kuule, Kati, minä olen vain yksinkertainen mies, mutta karski. Pelataan selvää peliä. Sano suoraan, rakastatko sinä minua?
— Aina sinä sitä samaa… Siitähän on niin monesti puhuttu…
— Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.
— Tietysti, tietysti minä rakastan… Milloin olet ajatellut häitä…?
— Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän selvästä pelistä… On ruvennut käymään huhuja viime aikoina…
— Minustako?
— Eipähän aivan… vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran huoneiden kohdalla… Oletko sinä kuullut mitään semmoista!
— Syytätkö sinä minua, sinä…!
— Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain…
— Ihmiset puhuvat aina niin paljon…
— Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon… Mitä me heistä! Mehän rakastamme toisiamme… Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö…? Minä tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten… Kati… vielä tänä yönä… taikka minä lähden… Kati…
— Sinä puhut niin kummallisia… Katin silmät väistivät.
— Luonnollisia. Kun kerran sanoo toiselle: minä rakastan sinua, merkitsee se: minä olen sinun omasi. Kati, oletko sinä minun? Tai — pitääkö minun lähteä?
— Lähdet kuitenkin… Ja jätät…
— Yhdessä tapauksessa ainoastaan. Jumal'avita! minä en osaa olla kuten nämä talonpojat, jotka voivat ottaa kaikkensa vastaan herroilta.
— Sinä epäilet minua taas. Ja häväiset!
— Niinkuin et itse epäilisi. Riiput kiinni häistä kuin mistäkin autuuden sarvesta. Mutta siinä on alla jotakin, Kati, minä olen nähnyt sen… Sinä et uskalla!
— Minä vihaan sinua, mene, mene, mene!
— Raukka, raukka.
— Mene, mene, mene!
Ja hullu naurahdus kiirielee tyhjässä — — —
* * * * *
Kolmas kirsinen ja kylmä yö.
Kenenkään askel ei rapise routaisella pihamaalla.
Ainoastaan maantiellä kulkee joku. Ohitse nukkuvan kartanon, ohitse — —
Mutta yläkerrassa paksujen uutimien takana istuu pantterijalkainen Kati. Istuu nuoren, hienohipiäisen ja hentojäsenisen maalarin-alun polvilla ja nauraa…
— Sinun naurusi on niin helisevää ja kuumaa. Sinun pitää aina nauraa noin, noin rohkeasti, puhuu maalari pidellen Katin notkuvaa ruumista käsivarsissaan. Mutta ainoastaan minulle, muistakin se, ainoastaan minulle! Minä olen jo edeltäpäin sinusta mustasukkainen jokaiselle siellä kaupungissa… Mutta ensi viikolla lähdemme joka tapauksessa, se on siis päätetty asia. Ja se on hyvin viisas päätös, Kati. Minä tarvitsen juuri sinunlaistasi… Ja sinä et ole luotu maatöitä etkä maalaisia varten. Rotu-nainen sinä olet pienimpään yksityiskohtaasi asti, liian kaunis tänne, aivan liian kaunis… Noin juuri, tuollaisena! Miten kummasti sinun poskesi hehkuvatkin tänä iltana! Ai, ai, ne palavat outoja himoja kohden, Kati, Kati…
— Täällä on niin tukahduttavan kuuma!
Maalari nousee, avaa ikkunan.
Yö-ilma virtaa viileänä sisään.
Maantiellä rasahtelee tasainen askel.
Kati säpsähtää…
Sitten hän kääntyy pois. Heittäytyy äkkiä maalarin syliin ja alkaa taas nauraa, ylettömästi, yltiöpäisesti…