VIHA
He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.
Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin. Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on. He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi, mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera, mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin, on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi…
Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi Luodon lasiparvekkeella.
Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin. Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt. Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen, tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte, tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.
He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja. Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa. Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa. Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle. Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin rakastavat… Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia sitä uudestaan.
Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva… Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti, että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen, jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä tahansa.
Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen mieheensä… Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas sydän-alasta niin kummallisesti puristaa…
Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.
Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella…
Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua — näön vuoksi kuten mieskin sanomalehteään — ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi hänen painaa sormi siihen haavaan… Kuinka oli tämä kaikki mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki…
Hän oli uneksinut kaikkea niin toisenlaiseksi silloin alussa, jolloin hän oli astunut elämään tai ainakin tahtonut astua, silloin, jolloin hän meni naimisiin. Ja silloin oli ollutkin toisin. Hän itse oli lapsellinen ja kokematon ja todenperästä rakastunut nykyiseen mieheensä, syvästi ja ihailevasti niinkuin nuoret tytöt ainakin, silmät täynnä näkymättömiä pilvilinnoja ja sydän tulvillaan hellyyttä ja ymmärtämyksen ja antautumisen tarvetta. Mies oli häntä koko joukon vanhempi ja tämän etuennätyksen perusteella myös aivan itse-oikeutetusti viisaampi, voimakkaampi ja hallitsevampi. Mutta mitä enemmän se tuli näkyviin, sitä enemmän ylpeili hän miehestään, sitä enemmän nautti hän vain oman alemmuutensa ja heikkoutensa hivuttavasta tunteesta, seuraten siinä rakastavan naisen pohjimmaisia vaistoja. Alussa oli kaikki hyvin, kunnes miehen aistit väsyivät. Silloin lakkasi hän kerrassaan hemmoittelemasta, ymmärtämästä ja ohjaamasta. Ja kun vaimo ihmeissään kyseli siihen syytä, sai hän vastaukseksi, että hänenkin jo oli aika tulla täysikasvuiseksi ihmiseksi ja toimeen omillaan. Ja kun vaimo valitti yksinäisiä iltojaan ja ikäväänsä, puhui mies työkiireistään ja tärkeistä kokouksistaan. Mutta kun vaimo sittenkin yhä vielä itsepintaisesti pysyi hiljaisissa syytteissään verraten aina entistä nykyiseen ja muistuttaen, miten hän ennen oli ollut tärkeämpi kuin kaikki kokoukset, niin silloin suuttui mies. Ja silloin piti hän vaimolleen ensi kerran vakavan puheen, jossa hän selitti, ettei elämä voinut olla pelkkää sunnuntaita eikä suitsutusta, vaan että sillä oli myöskin arkipäivänsä ja arkityönsä ja että sitä juuri tarkoitti avioliitto. Senjälkeen seurasi kolaus kolausta ja loukkaus loukkausta kahden puolen, heidän tietämättään ja tahtomattaankin. Jokainen sana, silmäys, ajatuksen käänne, pienin teko oli toisen mielestä tahallisesti tarkoitettu tähtäys. Ja vaimo itki ja koetti puhua, puolustaa ja selittää, jott'ei vain jäisi mitään väärin-ymmärrystä heidän välilleen, sillä hänellä oli yhä vielä tarve olla kuin avonainen kirja rakastetulleen. Mutta tämä vain pahensi asiaa. Miestä se rasitti ja ikävystytti eikä hän nähnyt siinä mitään järkeä. Hän selitti sen pelkäksi naiselliseksi oikuttelun-haluksi, jolle ajoissa oli pantava tiukat rajat, jott'ei se pääsisi nielemään hänen aikaansa ja voimiaan. Siksi alkoi hän opettaa vaimolleen järkeä: mitä oikea rakkaus oli ja miten sen tuli esiintyä. Sen tuli olla itsehillitsemistä, ikävien vaikutelmien karttamista kahden puolen ja yleensä avio-elämän rauhallisuuden turvaamista. Siten sulki hän kerrassaan tämän herkän, avonaiseksi luodun mielen. Sillä vaimo tahtoi niin kernaasti olla hänelle mieliksi ja säästää häntä ikävyyksiltä eikä hän mitään maailmassa niin peljännyt kuin miehensä tyytymättömyyttä. Yhdellä katseella, sanalla, äänenpainolla saattoi tämä lyödä hänet puolikuoliaaksi. Hän oli niin hirveän voimakas. Häntä täytyi sekä rakastaa että peljätä jostakin syvältä, sisä- ja ulkopuolelta itseään, ikäänkuin pakosta. Siksi kätki hän sittemmin jokaisen uuden, esiinpyrkivän mielentilan. Hän lakkasi selittämästä ja tasoittamasta heidän alituisia ristiriitojaan tuntien sen kaiken miehelleen sietämättömäksi. Täten alkoi levitä kuilu heidän välillään. He eivät puhuneet enää ajatuksiaan. He eivät riidelleet eivätkä hyväilleet. He kaarsivat kaukaa niinkuin kaksi, jotka eivät tahdo astua toistensa varpaille. Mutta salassa vaimo itki. Itki ensin yöt päivät sielunsa suurta hätäytymistä. Mies näki hänen itkettyneet silmänsä ja ihmetteli. Ei ollut tapahtunut mitään, kaikki oli hyvin, ja kuitenkin piti itkeä! Mutta sitten mies vähitellen tottui ja tyyntyi, katsoen tämän piirteen myös kuuluvan tuon käsittämättömän nais-sielun moniin ominaisuuksiin, joita ei koskaan opi ymmärtämään ja joihin sen tähden on paras olla kiinnittämättä mitään huomiota. Heissä ei tietysti ollut mitään järkevää, ei mitään syyn ja seurausten lakia kuten muissa ihmisissä. Ja tämän asian merkittyään ei mikään tuollainen pikku-seikka häirinnyt hänen rauhaansa enää. Tai ainakin oli se hänen päätöksensä. Hän koetti olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan, ja itse asiassa hän silloin tällöin toivoikin, että tuo kuvitelma olisi ollut totta. Sillä häntä vaivasi sittenkin tämän ainainen surumielisyys enemmän kuin hän oikeastaan olisi tahtonut itselleenkään myöntää. Miksi juuri häntä kohtaan tämä tyytymättömyys ja potilas-humööri? Hän ei koskaan häirinnyt vaimoaan millään, ei rasittanut häntä työllä eikä rajoittanut hänen vapauttaan, päinvastoin koetti hän tehdä hänen elämänsä niin mukavaksi ja suruttomaksi kuin suinkin ja siitä sai hän sitten palkakseen pahaa tuulta ja happamia eleitä! Mikä kiittämätön olento oli sentään nainen! Vaimonsa hahmossa vihasi hän koko nais-sukupuolta, jolla ei ollut muuta tehtävää tässä maailmassa kuin olla miehen viettelyksenä ja vitsauksena. Mutta koska oli hyödytöntä ja turhaa toivoa, että mikään muuttuisi, piti hän arvottomana antaa sisälliselle loukkautumiselleen mitään näkyvää muotoa. Se keskittyi kaikki tähän ainoaan asenteeseen: olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan. Vaimo tunsi tämän ja silloin tyrehtyivät hänenkin kyyneleensä. Lapsekas hädänhuuto muuttui mykäksi suruksi ja liikkuva tuska kiviseksi jähmetykseksi. Hän huomasi, että maailma oli paha. Ja silloin tuli hän vanhaksi. Silloin vioittui hänen sielunsa ja huulensa saivat katkeran kaarroksen. Hän tuli teeskenteleväksi vieraissa ja kömpelöksi kotonaan, jossa ei kukaan enää kysynyt hänen sirouttaan ja sulojaan. Ne jättivät hänet kuten laiminlyödyt Gratiat, ja hän tunsi itsensä nyt heikommaksi kuin koskaan ennen, sillä niissä oli ollut hänen ainoa voimansa. Mutta kun rakkaus kerran oli paleltunut, ei alistuminen ja antautuminen enää ollut suloista. Hän alkoi tuntea joka kohdassa miehen äärettömän ja itsekkään väkivaltaisuuden. Ja se painoi häntä kuin vuori ja puristi kuin vankila, aina, joka hetki. Kun he neuvottelivat kotinsa välttämättömimmästä yhteisjärjestyksestä, kävivät heidän mielipiteensä aina vastakkain, mutta vaimo, joka oli pehmeämpää ainesta, sai antaa myöten. Kun he kävelivät kadulla, oli heillä eri tahti, mutta näennäisen tasapainon saavuttamiseksi sai vaimo ponnistautua pysymään rinnalla. Kun he olivat kutsuissa tai matkoilla, anasti mies tietämättään, vanhasta tottumuksesta, aina paremman paikan ja vaimo mitättömämpänä oliona sai mukautua. Mies ei vaatinut palveluksia, mutta ei myöskään käyttäytynyt ritarillisesti, ja heikompana tunsi vaimo aina jäävänsä huonommalle osalle. Mutta jokainen askel, jokainen sovittelu lisäsi sitä synkkää lumivuorta, joka lepäsi hänen sydämellään: vihaa. Se oli ainoa, jolla hän saattoi merkitä itsenäisyytensä tuon taipumattoman väkivallan suhteen. Hän totteli kyllä, sillä hän arvasi vastustuksen turhaksi ja kaiken sodan heidän välillään epätasaiseksi, mutta mitä enemmän hän alistui ulkonaiseen pakkoon, sitä enemmän kasvoi hänen sisäinen itsenäisyytensä, sitä suuremman arvon antoi hän heikon sydämensä hillittömälle kapinalle. Viha muuttui hänen kunnia-asiakseen ja ainoaksi onnekseen. Viha tuli hänen paremmaksi itsekseen, hänen riutuvan ihmis-arvonsa viimeiseksi aseenkantajaksi. Viha oli hänen kadotetun taistelunsa synkkä lohdutus, sen näkymätön voitonmerkki, merkki siitä, ettei hän sittenkään ollut kokonaan antautunut, että hänessä sittenkin vielä eli jokin, joka uskalsi nousta puolustamaan hänen raukkaa, raiskattua rakkauttaan ja viskata vastalauseen elämän ääretöntä rumuutta ja vääryyttä vastaan. Väärä se oli, ainakin hänelle, kenties muillekin, kenties kauttaaltaan. Sillä hänen täytyi olla paha vain sentähden, että hän oli ollut hyvä ja vihata siksi, että hän oli luotu rakastamaan…
Mies oli jo lopettanut sanomalehti-tutkistelunsa ja kahvinjuontinsa.
Hän katsoi kelloaan.
— Jo onkin aika lähteä, sanoi hän. Vaimo hätkähti ajatuksistaan. Sitten nousi hän kiltisti, kokosi pöydältä hansikkaansa ja alkoi pujotella niitä sormiinsa.