JAMA JA RISTIN MIES
ELI
LAULU RASAGILISTA
Monta kertaa on ihmissuvun alkukehto ehtinyt keinahtaa siitä asti, kun
Hämärän kansa eli. Siitä ei ole enää jälellä muuta kuin varjojen varjo.
Mutta Hämärän suo uinuu vieläkin jossain autiona ja salaperäisenä, asumattomien aarniokorpien kätköön hautautuneena, tuimien tundrojen ja kuumien lähteiden, aukeiden lumiarojen ja hehkuvain tiikeriviidakkojen, maan sydämeen asti viiltävien krokotiilivirtojen ja taivaan pimittäväin alppiketjujen takana.
Siellä se on, Hämärän suo, josta kaikki kertovat, mutta jota kukaan ei enää löydä.
Kullankaivajat, jotka syys-iltoina lumituiskun työntyessä sisään tilapäisen majan hatarasta ovesta yhteenleiriytyneinä tuijottavat kytevän hiilloksen surumieliseen hehkuun, saattavat näin kummitusjuttujen hetkellä innostua haastelemaan Hämärän suon houkutuksista.
Se on aaveiden, menninkäisten ja yöllisten peikkojen karkelotanhut. Niin, kyllähän kaikki sen tietävät, minkätähden siellä virvat tanssivat ja millaisilla paikoilla ne yleensä palavat. Aarteiden yllä! Mutta kirottu on paikka. Ja onneton se, joka uskoo aarnivalkeiden vilkutusta. Suo upottaa, kietoo huumaaviin huuruihin ja tuoksuihin. Kenkään ei sieltä palaa. Ja ryövärien rauhattomat sielut harhailevat näin ijästä ikään aarnihautojen yllä odotellen aarteenkaivajia syväreihinsä. Sillä aikoinaan on sinne hirtetty seitsemän ryöväriä, jotka ovat kaivaneet kultansa maahan, ei kenkään tiedä mihin. Mutta vasta kun joku on palauttanut maan uumenista pois heidän vääryydellä ryöstämänsä kullat ja jalokivet, vasta silloin saavat heidän kirotut henkensä rauhan.
Hiipuva tuli vangitsee hetkeksi karkeat seikkailijat kuin noidan nuotio. Ja joku joukosta alkaa hyräillä hiljaa yksitoikkoisella nuotilla vanhaa arkiveisua:
Hämärän suolla korpit koikkuu,
Hämärän hongissa hirtetyt roikkuu.
Hämärän suolla lyhtyukot liikkuu,
kadotetut sielut mättäillä kiikkuu.
Hämärän suo syö konnut ja pellot,
Hämärän suolla soi tuomiokellot.
Hämärän impi vietteli monta.
Voi matkamiestä, voi onnetonta!
Ahavoituneiden, kovapiirteisten miesten silmät kiiluvat epämääräisten kullanhimokuvitelmien kiihotuksesta. Mutta vaikka he muuten eivät pelkää Jumalaa eivätkä pirua, karmaisee kylmä väristys silloin tällöin heidän selkäpiitään.
— Mikä se on se Hämärän impi, josta laulussa puhutaan? kysäisee joku.
— No se on vain se olematon hui hai, se lirkutuksen liirum laarum, se akkaväen merkki, jota ilman ei mitään viisua maailmassa osata rustata, tokaisee toinen.
— Minua viehättäisi Hämärän suo enemmän, jos siellä tosiaan vilkuttaisi impi eikä seitsemän ryöväriä, virkkaa toinen nuori mies leikillisesti.
— Hämärän suo on suuri vihkimätön hautausmaa, siellä makaa kokonainen kansa, alkaa vanha, takkupartainen ukko kertoa. Tiedetäänhän tuo. Ei se aina ole ollut sellainen upottava liejukasa, sellainen paholaisen vellikattila kuin nyt. Kerran lainehti se viljavina vainioina ja vilisi elämää ja ihmisiloa. Mutta yltäkylläisyydessään Hämärän kansa käänsi sydämensä pois Jumalasta ja kielsi maan, ravinnon-antajansa. Silloin aukeni maa…
— Ja Hämärän impi on varmaan se sama tyttö, joka asetti leivät astinlaudakseen, ettei kastelisi kauniita tanssikenkiään, keskeyttää toveri.
Vanhus vaikenee loukkaantuneena.
— Jaarituksia kaikki! ryhtyy nyt puheisiin jäyhän näköinen mies. Jos tuo ihmeellinen virvojen suo todella on olemassa, on se yksinkertaisesti mätänevien aineiden kaasutynnyri. Siitä syntyvät nuo näköhäiriöt.
— Miks'ei siellä siis voisi mädätä kokonainen kansakin!
— Ja seitsemän ryöväriä!
— Ja kaunis tyttö!
— Niin, ja lisäksi aarteineen päivineen!
Ryöväriveri nousee jälleen kullankaivajain päähän.
Jokainen on näkevinään edessään kuin hyppivänä tulenkielenä salaperäisen lyhtyukon, joka viittoo mättäältä mättäälle, kunnes vihdoin aarteen paikka aukeaa…
Mutta villit aropaimenet, jotka ovat rakentaneet kotinsa hurjan hevosen selkään, jotka ajavat villejä härkiä ja yötä päivää karauttelevat silmänkantamattomia lakeuksia, he tietävät, ettei nopeimmallakaan orhilla saa kiinni Hämärän suota. Se on, ja sitä ei ole. Se kierii edellä kuin kärrin pyörä, tai jälessä kuin käärmeen kerä. Se on kohtalo, kehto ja hauta, liete, josta ihminen hetkeksi nousee ja johon hän jälleen kerran vajoaa, kun maa pettää jalon ratsun alla…
Mutta Hämärän immen alkuperäisen nimen on aikojen halki puhaltava tuuli heidän herkkiin luonnonlapsenkorviinsa säilyttänyt. He manaavat sitä uhmaten ja hellitellen, silloin kun luonnon lepyttämisen tarve puhkeaa loitsivaksi hoilaukseksi heidän levottomassa mielessään:
Hei myrskyhyn soita!
Hi-oo, hi-uu!
Kas Hämärän noita
jo ilmassa lensi
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Sen silmät loistaa
kuin lahopuu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Häävuoteemme tuolla
— hi-oo, hi-uu —
on Hämärän suolla!
Hei ratsumies!
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Kuin kukkanen hohtaa
sen hehkuva suu.
Rasagil, Rasagil!
Hi-oo, hi-uu!
Ja vieläkin etäämmäs on Hämärän suon usvainen tarupiiri kylvänyt kuvitelmiensa helmellistä härmää, kauas uneksivien pronssi-ihoisten laaksolaisten palmukaupunkeihin, pyhien, hitaina vierivien virtojen marmorikaltaiden vieremille. Sielläkin nuori turbaanipäinen, Tuhat yksi yön kasvatti haaveilee kauniista Rasagilista. Mutta hänen mielikuvituksessaan on Rasagilin yöllinen noitaratsastus muuttunut lumotun prinsessan loppumattomaksi kaihoksi.
Siellä hän, tuo iki-ihanainen Hämärän suossa, suuren lumpeen kukan terälehdellä uinuu ikuista untaan, kunnes joku ritari hänet vihdoin vapauttaa lumoista. Vain kerran vuodessa hän herää kärsimyksensä kauheaan tietoisuuteen. Silloin hän ojentelee valkeaa kättään ilmaan Hämärän suon huuruista. Tai kohoaa taivaalle kuin punapalteinen pilvenhattara särkyäkseen heti jälleen kyyneliksi ja pudotakseen pisara pisarelta takaisin tuohon niljaiseen lampeen, johon paholaiset ovat kytkeneet hänen sielunsa. Tai tanssii hän mieletöntä tanssia kuin lepattava tulenliekki kiertäen vankilansa ympärillä kehää, joka on loputon kuin hänen vapauden-ikävänsä, sammuakseen taas aamun sarastaessa pois kokonaiseksi vuodeksi…
Nuorukaisen silmiin syntyy seikkailunhalun hehku.
— Dnaya, sanoo hän tummalle, turpealle imettäjälleen, joka seisoo hänen vierellään viuhkaa leyhytellen, kerro taas minulle satu Rasagilista. Kuvaa hänen kauneuttaan.
Musta vaimo hymähtää:
— Entä sitten, jos hän onkin kaunis. Se kauneus on noidan kauneutta, joka katoaa, jos siihen koskettaa. Se on ansa. Sanotaan, että kerran olisi muuan jalo ritari päättänyt uhrata itsensä tuon onnettoman suoprinsessan pelastamiseksi. Hän oli lyönyt kuoliaaksi kaikki jättiläislierot ja lasisilmäkäärmeet, jotka vartioivat suon silmää. Niin, hän oli, onneton, tunkeutunut aina keskihetteelle asti, aivan noidutun unikukkasen kupeille asti. Siinä hän oli pysähtynyt ja huutanut prinsessaa nimeltä: Rasagil, Rasagil! Silloin oli toiselle puolen lampea suon huuruista noussut yht'aikaa seitsemän alastonta naisolentoa, joiden silmät olivat etanoita, hiukset vettä valuvaa vesiruohoa, ruumis vihreää liejua. Ja ne olivat istuutuneet riviin mättäälle ja niiden rinnat luikersivat pökkelöisten polvien väliin kuin käärmeet. Sen hirveämpiä noitia ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ja kun hän kysyi lumo-olennoilta: Kuka teistä on Rasagil? räjähti hänen korviinsa kammottava naurunrämäkkä ja kaikki seitsemän alkoivat ryömien häntä lähestyä ja heidän jäleltään peittyi maa kuin niljaiseen lukin seittiin. Silloin luopui ritarista rohkeus, hän pudotti miekkansa ja syöksyi kauhun vallassa pakoon. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, oli järjen valo hänet jättänyt. Paholaiset olivat ottaneet hänenkin sielunsa, säikytettyään sen ensin ulos ruumiista kammottavilla näyillä. Jaa, jaa, muori huokasi syvään. Mikä lienee koko Rasagil! Minä puolestani luulen, että hän on noita hänkin, ja istuu öisin kalmistolla susien kanssa kaluamassa kuolleiden luita. Jaa, jaa, juuri niin minä luulen.
— Missä on Hämärän suo, muori? kysyy nuorukainen.
— Varjelkoon sinua Kaikkitieto voimallinen suurissa sotavaunuissaan! Sellaista ei pidä kysyä. Se on siellä ja täällä. Niinkuin liekkiä ympäröi savu ja peilinkalvoa tomu, niin ympäröi hyvän ja pahan henki ihmistä joka paikassa.
Ja vanha uskottu orjatar leyhyttelee hiljaa viuhkallaan pois auringon ja liian kuumeisen sadun hehkua nuorukaisen kulmilta.
Näin kiertelee ammoin eläneen Rasagilin maine vieläkin laulun ja tarinan siivillä. Mutta mikään laulu ei kerro Jamasta, Hämärän kansan viimeisestä kuninkaasta, jonka nimeen kuitenkin läheisesti liittyy koko Hämärän kansan ja Rasagilinkin kohtalo, ja joka muutenkin varmasti oli merkillisempi henkilö kuin Rasagil.
Tämä on Jaman tarina sellaisena kuin se on kulkeutunut erääseen yksinäiseen tunturiluostariin ja siellä kuin ihmeen kautta säilynyt jälkimaailmalle:
Jama oli korkea ja voimallinen kuningas, oikeamielinen ja hyvä. Hänellä ei ollut muuta kuin yksi vika, se ettei hänellä ollut Jumalaa.
"Minä olen matkustanut maailmaa paljon", sanoi hän usein, "ja olen nähnyt monenlaisia jumalia. Milloin ovat ihmiset kumartaneet niitä näkyvässä muodossa, kullassa ja kuolleissa kivissä, milloin taas kuunnelleet niiden ääntä tuulessa ja myrskyssä, katselleet niitä kasvoista kasvoihin auringossa ja ajattomassa avaruudessa. He ovat maanneet niiden edessä polvillaan ja ryömineet kuin madot rukouksessa ja aina ovat he olleet yhtä onnettomia. Jumalat ovat olleet julmia ja kuuroja. Pahalle on käynyt hyvin ja hyvälle huonosti. Samum-tuuli on tuhonnut vääryydellä jumalisenkin muulinviejän karavaanin, aurinko pistänyt kuoliaaksi viattoman, rutto ahmaissut uutteran ja hyvinvoivan heimon. Ja siitä ovat ihmiset ärtyneet entistä ilkeämmiksi. En tarvitse sellaisia jumalia. Aina osaan olla itse parempi isä lapsilleni. Pahuus tulee onnettomuudesta. Koetan tehdä heimoni onnelliseksi, niin se samalla tulee hyväksi."
Ja kuningas Jaman tuumat näyttivät menestyvänkin.
Ei kellään ollut niin onnellista ja ihanaa maata kuin Hämärän kansalla. Myrskyt ja luonnonvoimat kaarsivat sitä. Vain vienot länsituulen vireet humisivat silkin pehmoisina huokauksina täyteläisissä banaani- ja leipäpuissa, guanapensaissa ja sokeriruovostoissa. Ihmiset kasvoivat iloisiksi ja eläimellisen kauniiksi. Elämä vieri eteenpäin rikkumattomassa sopusoinnussa, erottavaa juopaa hyvän ja pahan, rikoksen ja rangaistuksen, vapauden ja orjuuden välillä ei ollut.
Jamalla oli kolme poikaa, Hadra, Tamir ja Liu-Liu, ja yksi tytär,
Rasagil.
Onnellinen isä, joka pojissaan, ja syystä kylläkin, ihaili voiman, älykkäisyyden ja hyvyyden kolmea peräkkäistä ilmestysmuotoa, näki taas tyttäressään Rasagilissa maailman täydellisimmän kauneuden moitteettoman perikuvan.
Näytti tosiaan siltä, että Jaman menestys ilman Jumalaa oli saattava häpeään koko Jumalan olemuksen.
Mutta Jumala ei salli itseään pilkattavan.
Jumala näki, että Jama sydämessään kallistui yhä enemmän jumaloimaan omaa itseään. Mutta kun hän kuitenkin oli puhdas ja korkeatavotteinen, päätti Jumala suuressa armossaan pelastaa hänen kuolemattoman sielunsa iankaikkisesta kadotuksesta ja ilmoittaa itsensä tälle korskealle kuninkaalle, joka ei tahtonut Hänestä mitään tietää.
Hän lähetti Jaman tykö Ristin miehen.
— Kuningas Jama, sanoi Ristin mies, minä olen tullut sinun luoksesi johdattaakseni sinut Jumalan tykö.
— Mitä varten? naurahti Jama. Etkö näe, että osaan hoitaa asiani ilmankin Jumalaa, niin, että menestyn paremminkin kuin ne, jotka joka hetki huutavat jumalia avukseen.
— Jumala on ainoastaan yksi, sanoi Ristin mies. Hän, joka tekee veden pieniksi pisaroiksi ja ajaa pilvensä kokoon sateeksi, kätkee valkeuden käsissänsä ja käskee sen palata, osoittaa aamuruskolle hänen sijansa ja määrää ihmiselle hänen elonsa päivät. Ilman Häntä on sielu sidottu surkeuden köysillä ja se hukkuu ennenkuin se sen havaitseekaan, ja vääryydet ja ylitsekäymiset ovat sen ainoa askare.
— Mistä vääryydestä voit minua soimata, Ristin mies? kysyi kuningas.
— Kiittämättömyydestä.
— Näkee, että olet muukalainen etkä tunne minua, virkahti kuningas hymyillen. Ei ole ketään koko maassani, joka minua syyttäisi väärämielisestä ynseydestä tai armottomasta kitsaudesta, vielä vähemmän unohtavasta kiittämättömyydestä. Jokaiselle olen runsain käsin palkinnut hänen vaivansa, eikä minun omatuntoni pääse minua siitä kalvamaan koko minun elinaikanani, sillä minun hyvät tekoni todistavat minun puolestani.
— Kuningas Jama, jokainen hyvä aivoitus ja hyvä teko on Jumalasta lähtöisin, sillä meidän omatuntomme kuuntelee silloin Hänen ääntään, ja sinä kannat siitä kiitoksen yksin itsellesi. Kuinka en siis kutsuisi sinua kiittämättömäksi Korkeinta kohtaan!
— Ihmeelliset ovat puheesi, Ristin mies. Missä on sitten tuo Korkein, josta puhut?
— Tahdotko, että osoitan sinulle tien Hänen luokseen?
— Millainen on se tie?
— Se tie on ristin tie tai toisin sanoen, kärsimyksen tie.
Kuningas pudisti päätään.
— Sinä puhut mielettömiä. Juuri sentähden, että jumalat antavat ihmisille turhia, ansaitsemattomia kärsimyksiä, olen jumalista luopunut, ja nytkö pitäisi minun varta vasten etsiä kärsimystä löytääkseni sinun jumalasi. Hornaan ristin tiesi, se ei sovi minulle! Minun käsitykseni on se, että ihmisen tulee parhaansa mukaan karttaa kärsimystä ja kurjuutta. Kaikki paha maailmassa johtuu siitä. Onnettomuus tekee ihmiset pahoiksi ja rikollisiksi.
— Heikot se pahentaa, voimakkaat se parantaa, vastasi Jumalan lähettiläs. Se on koettelemus, jolla Jumala erottaa hyvän ja huonon aineksen, ja se koettelemus tulee vielä kerran sinullekin, kuningas, sinun perhekunnallesi ja huoneellesi.
— Mene pois, pahan ilman ennustaja, sanoi kuningas nyrpeästi, ja vie mennessäsi paha jumalasi, joka uhkaa vainota viattomia. Minun käteni ei ole koskaan levännyt raskaana alamaisteni yli.
— Ei koskaan käyttänyt ruoskaa?
— Ei, Ristin mies.
— Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu rankaisemaan!
Ristin mies kääntyi lähteäkseen pois.
Kuninkaan otsalla kulki pilvi. Hän ikäänkuin epäröi.
— Viivy! huudahti hän sitten.
— Sinä epäilet minun vanhurskauden tuntoani, niinkuin sinä epäilet ihmisten hyvyyttä, musta mies, sanoi hän. Minä tahdon näyttää sinulle, että sinun uskosi joutuu häpeään. Jää tänne ja seuraa tekojani ja kansani vaellusta. Tahdon voittaa hyvyydellä nuo sinun pahat enteesi. Mutta jos missä näet syyllisen ja syytä rikoksista rangaista, niin käy silloin luokseni ja vaadi minua tilille, ja niin totta kuin olen kuningas, ei käteni silloin ole väärästä lempeydestä kieltäytyvä panemasta täytäntöön vanhurskauden ja oikeuden lakia.
— Tapahtukoon tahtosi, kuningas Jama, vastasi Ristin mies. Mutta rukoile ajoissa kaikkivaltiaan Jumalan apua, kuningas! Muista, että ihminen, parhainkaan, ei riitä vanhurskauden mitaksi.
* * * * *
Kuningas Jama tunsi vanhentuvansa. Ristin miehen sanat muistuivat hänen mieleensä useammin kuin hän olisi tahtonut. Miten hän oli lausunutkaan? "Suokoon Jumala, ettei kätesi, joka väärästä lempeydestä on kieltäytynyt kurituksella neuvomasta, olisi vielä pakoitettu rankaisemaan!" Mielettömyyksiä! Miksi olisi hän kovuudella ja kurilla neuvonut lapsiaan, kun lempeyskin riitti. Ja kyllä elämä eläjänsä, työ tekijänsä opetti. Mutta voisihan hän katsella, mitä mahdollisuuksia heillä oli menestyä siinä koulussa, noilla lapsilla. Hadran, esikoisen, tulisi ehkä jo saada harjoitella kerran ottamaan voimakkaisiin käsiinsä valtakunnan ohjat. Niin, niin, elämän kuriin oli vähitellen totuteltava.
Ja Jama kutsutti luokseen uljaan, väkevän Hadran ja uskoi hallituksen ylimmän johdon hänen käsiinsä. Tämän jälkeen kävi hän entistä mietteliäämmäksi ja sulkeutui omaan oloonsa.
Kului aika.
Niinpä ilmestyi taas Ristin mies eräänä päivänä kuninkaan eteen.
— Saavun sinun tahdostasi, kuningas Jama, sanoi hän, sillä sinä käskit minun seurata tekojasi ja kansasi vaellusta ja käymään luoksesi silloin, kun missä näen syyllisen tai syytä rangaista.
— Kuka nyt on rikkonut sinua vastaan, ukko parkani? kysyi kuningas myöntyväisesti muhoillen.
— Olen Jumalan lähettiläs, vastasi Ristin mies. En puhu omalla suulla, puhun suulla suuremmalla, en omasta puolestani, vaan Jumalan rauhan puolesta, jonka esikoisesi Hadra polkee jalkoihinsa. Hän on väkevä ja hänen väkevyytensä on hänen turmionsa. Hän on käynyt valloittamaan vieraita maita eikä hänen murhanhimollaan ole enää mittaa eikä määrää. Missä hänen sotavankkurinsa vierivät, siellä huppeloi viattomain hurme.
— Minä olen aina ollut rauhaa rakastava ruhtinas, vastasi Jama, ja hallinnut maatani rauhan lakien mukaan. Mutta on toisia, jotka käsittävät hallitustyön velvollisuudet toisin ja sodankäynti on sangen tavallinen ja suosittu tapa hoitaa valtakunnan etuja. Poikani, joka kuuluu nuoreen sukupolveen, on kenties ottanut oppia muilta ikäisiltään ruhtinailta, eikä sitä ole hänelle viaksi luettava, sillä hän on luullut menettelevänsä oikein ja valtakunnan parhaaksi. Kuitenkin, koska minun on omantuntoni mukaan mitattava vanhurskautta ja olen antanut kuningassanani sinulle siitä, että syylliseksi havaittu on saapa rangaistuksensa, niin kadottakoon poikani Hadra valtiasoikeutensa nuoruudenkiihkonsa vaimennukseksi ja saakoon toinen poikani, ymmärtäväinen ja rauhallinen Tamir hänen virkansa.
Taas kului aikaa kotvanen.
Niinpä ilmestyi Ristin mies uudestaan kuninkaan eteen.
Hänet nähdessään kuningas rypisti otsaansa.
— Sinä pahan ilman lintu, mitä mahdatkaan taas tulla vaakkumaan korvaani! Eikö poikani Tamirkaan enää sinua tyydytä? Mistä voit häntä moittia? Sodan roihut ovat sammuneet. Ihmiset ahertavat rauhallisessa työssä ja valtakunta on sovussa ja ystävällisissä väleissä kaikkien naapuriensa kanssa.
— Jos poikasi Hadran luonne oli hävittävää tulta, niin oli se kuitenkin puhdas, mutta poikasi Tamirin luonne on likainen ja vielä paljon vaarallisempi valta-asemaan. Hän on niitä, jotka mätänevät elävältä ja kylvävät mätäpesäkkeitä ympärilleen. Hänen älynsä on kehittynyt viekkaudeksi ja kunniattomaksi omanvoitonpyynniksi. Hän on myynyt sielunsa kullan perkeleelle ja kavaltanut kansansa vieraille. Hän on pannut koko valtakunnan viljan puntarin nokkaan, joka kuljettaa ravinnon muukalaisille ja kokoaa kultaa hänen omiin aarreaittoihinsa. Ei yksikään enää syö, mutta jokainen myö. Kansa nääntyy nälkään täyteläisten riisivainioiden vierellä. Niin, kuningas, jos Hadra oli murhamies, on Tamir varas ja tunnoton nylkyri.
Kuningas otti päästään kiinni.
— Onneton mies, puhutko totta? Jos niin on, on Tamir tänä hetkenä erotettu! Onni onnettomuudessa on, että minulla vielä on kolmas poika, Liu-Liu, jonka luonne on lempeämpi kuin naisen ja joka on kuin luotu rasitetun kansan lääkäriksi. Hänen sydämensä on sääliä täynnä, ja minä luulen, että hän rakastaa lähimmäistään melkein enemmän kuin itseään. Hän astukoon parantamaan kovasydämisen veljensä iskemiä haavoja. Ja, lisäsi kuningas, älköön minun enää tarvitko nähdä kasvojasi, musta mies. Minä pelkään sinua ja pian oppisin kenties sinua vihaamaan. Liu-Liuhin panen toivoni siinäkin suhteessa.
Pitkät ajat pysyikin Ristin mies poissa.
Sitten hän tuli.
Kuningas katsoi häneen uhkaavasti, tutkivasti.
— Älä puhu, ennenkuin olet tarkoin punninnut sanasi, sanoi Jama. Näetkös, nyt vasta olen viisastunut niin paljon, että ymmärrän syyllisiä voitavan etsiä ja löytää muidenkin eikä vain minun poikieni joukosta. Ymmärrätkö mies? Oletko varma siitä, että oma pääsi ijän kaiken istuu paikallaan hallituksessa? On suuri synti tehdä ihmisiä onnettomiksi. Minä olen ollut onnellinen, nyt tiedän, mitä onnettomuus on. Älä saata minua epätoivoon!
— Kun maassa ei enää ole muuta kuin epätoivoa, niin kuinka ei se kurkistaisi sisään kuninkaankin ovesta, vastasi Ristin mies hiljaisesti. Vihasikin uhalla olen velkapää lausumaan kuninkaalle totuuden. Liu-Liu, jonka lähetit parantamaan rasitettua kansaa, on kyllä ollut lääkäri, mutta perkeleen palveluksessa, lääkäri, joka virvoittavan terveysjuoman asemasta on valanut riuduttavaa myrkkyä potilaittensa ruumiiseen ja sieluun. Jos he ennen olivat mätiä, ovat he nyt pelkkiä raunioita. Juuri Liu-Liun lempeä, säälivä sydän oli hänen turmionsa ja kaiken kansan turmio, oi kuningas. Hän ei kestänyt nähdä lähimmäisensä kärsivän. Hän tahtoi päästää heidät pois tietämisen, tuntemisen tuskasta, hän opetti heidät polttamaan riisistä kiihoittavaa nestettä, tulilientä, joka kihosi heidän aivoihinsa niin, että he unohtivat kurjuutensa ja rupesivat tanssimaan tyhjänä palavin silmäkuopin ja nälkiintynein jäsenin kaameaa luurankotanssia autuaassa onnenhurmauksessa. Nyt he hyppivät ja ulvovat kuin villit eläimet ja koroittavat särkyvät, taudin syömät äänensä päihtyneisiin ja riemullisiin lemmenkiljahduksiin. Ja kun he eivät enää ole jaksaneet hoitaa riisipeltojansa, on Liu-Liu neuvonut heitä jättämään ne kesannoksi, suurien kirjavien unikkojen valtaan, jotka kätkevät itseensä vieläkin väkevämpää kuolemanhurmaa kuin riisi. Unikkojen tahmea maito, josta he imevät kuolemaa ahnaasti kuin lapsi äitinsä rintaa, siirtää heidät jo olevaisuuden rajan toiselle puolen, ja puolet kansaasi, oi kuningas, nukkuu noiden kirjavien ketojen lumonäkyjen horroksissa. Ei ole Jumala antanut siunausta siemenellesi, oi kuningas. Nöyryytä jo itsesi Jumalan kaikkivaltiaan edessä ja rukoile armoa!
— Rukoile sinä minua, etten kaada myrkylliseen kitaasi tuota kuvaamaasi hornan juomaa, niin ettet enää ikinä herää! huusi kuningas kiihdyksissään. Kuka tässä on kuningas? Enkö minä vielä ole herra valtakunnassani? Eikö minun käsivarteni vielä ole voimakas ja järkeni selvä! Eikö minun ääneni kaiku ole vielä kyllin käskevä herättääkseen torkkuvan ja laiskan kansan, jota liian lempeä poikani on hemmoitellut?
Ja pitkällisen erakkuutensa jälkeen astui kuningas jälleen ulos kansansa joukkoon kaikilla vallanmerkeillään koristettuna.
Kun kuninkaan kolme poikaa näkivät, että Jama täydellä todella aikoi syrjäyttää heidät kaikki ja ottaa jälleen itse vallan käsiinsä, tuomitsivat he hänet mielessään vanhuuden höperöksi ja kokosivat häntä vastaan sotajoukon.
Mutta Jama, joka nyt oli sydämeensä asti satutettu, nousi kuin haavoitettu urosleijona, ja hänen käsivartensa oli väkevämpi kuin nuoruuden päivinä. Ja hän piiritti kapinalliset poikansa joka kulmalta, ahdisti heitä saarrolla ja löi heidät maan tomuun kuin pitkäisen leimaus. Eikä yksikään heistä jäänyt eloon.
Kuin yksinäinen kaskiskanto oli nyt mahtava kuningas Jama kultaisessa palatsissaan, ja suru asusti siitä asti lakkaamatta hänen rinnallaan.
Hänen ainoa lohdutuksensa, hänen hämärtyvien silmiensä ilo ja suruisen sydämensä päivänpaiste oli enää Rasagil.
Rasagil sai rikkautta ja kunniaa niinkuin ei kukaan kuolevainen. Rasagil sai asua helmiäiskammiossa ja Jaman karavaanit matkustivat maan ääriin etsimään hänelle myrhaa ja nardusta ja balsamia ja kalliita käätyjä ja kirjailtuja kankaita, otsarihmoja ja seppeleitä. Rasagil oli Jaman epäjumala.
Mutta Ristin miestä ei kuningas voinut enää sietää. Hän antoi käskyn ajattaa hänet ulos valtakunnasta.
Vain yhden ainoan kerran pyysi Ristin mies vielä saada puhutella kuningasta.
Kauan Jama epäröi ja empi.
"Minä en kestä häntä, minä en kestä häntä", mutisi hän itsekseen.
Mutta sitten muistaen, että tämä kerta olisi viimeinen, päätti hän vielä kerran koota entisen hyvyytensä ja suostua hänen pyyntöönsä.
— Sinun kanssasi tuli onnettomuus maahani, sanoi kuningas, vie se myös pois mennessäsi. En rankaise sinua. Tahdon olla jalomielinen. Mene terveenä! Hyvästiähän vain tulitkin sanomaan!
— Muutakin.
Kuningas muuttui mustaksi kasvoiltaan ja hänen kätensä tapaili miekan kahvaa.
Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja hänen värähtelevät huulensa höpisivät joitakin epäselviä sanoja kuin hengen hädässä.
— Mitä sinä sanot, kuningas?
— Minun täytyi äkkiä muistutella mieleeni kaikki elämän aikaiset hyvät päätökseni, jotta jaksaisin olla hyvä, sillä nyt olivat voimani pettää, vastasi kuningas soinnuttomasti.
— Sitä sanotaan minun kielelläni rukoilemiseksi, sanoi Ristin mies hiljaa, sisäinen säteily kasvoillaan.
— Puhu siis!
— Jalo kuningas, isku, joka minun nyt täytyy sinulle antaa, on ankarampi kuin kaikki entiset. Hyvä, että vahvistit itsesi sitä ennen rukouksella. Rasagil…
— Malta kielesi, kurja!
— Niin, Rasagil, jatkoi Ristin mies tyynesti ja varmasti, jonka ruumista sinä olet koristanut kullalla ja purppuralla ja otsarihmoilla ja seppeleillä, on sisältäpäin tosiaan pelkkä valkeaksi silattu hauta täynnä kuolleiden luita ja lieroja. Hän on julmempi murhaaja kuin Hadra, saastaisempi varas kuin Tamir ja saatanallisempi myrkyttäjä kuin Liu-Liu. Sanoma hänestä on kulkenut yli maan ja meren ja hänen häpeänsä on tuttu kaikille paitsi sinulle, kuningas Jama. Hän on saastuttanut itsensä kaikkiin päämiehiin ja valtamiehiin, esimiehiin ja ylimmäisiin ja kaikkinaisiin hevosmiehiin ja kupehista vyötettyihin muukalaisiin nuorukaisiin ja koreasti maalattuihin orjiin ja jumalattomiin luontokappaleihin. Lukematon on hänen värttämiestensä paljous ja niiden, jotka tulijuoman hurjissa kemuissa ovat hänen neitsyytensä povea taputelleet…
Ristin miehen puhe katkesi kesken. Jaman miekka oli lävistänyt hänen sydämensä.
Jamasta tuntui, että hänenkin sydämensä seisahti.
Maa jalkojen alla huojui, aika vieri pois, pois… Kaikki sammui, himmeni, hävisi olemattomiin. Vihdoin hän avasi silmänsä ja päästi suuren parahduksen niinkuin lapsi, joka äitinsä kohdusta ensi kerran vedetään päivän valoon.
"Minä onnettomista onnettomin, epätoivoisista epätoivoisin, nyt minä olen murtunut mies, nyt katkesi valtikkani kahva! Murhaaja olen, kuningassanani syöjä olen, minä, minä, suurin syyllinen kaikista!" valitti onneton kuningas äkkipikaisuudesta toinnuttuaan. "Ristin miehen veri huutaa minun päälleni, lasteni ja kansani turmio syyttää minua huonosta hoidosta. Kaikki olen turmellut. Minä, minä yksin olen syyllinen. Ei Hadra, ei Tamir, ei Liu-Liu, ei Rasagil, ei! Ah, Rasagil, Rasagil, sinä kaunein, rakkain, kuinka uskoa sinusta sellaista! Mutta Ristin mies palveli totuuden jumalaa, Ristin mies ei valehdellut! Ja minä kurja surmasin hänet! Annoin hänelle kuningassanani, että käteni aina rankaisisi syyllisen. Rasagil, Rasagil! En voi. Minä yksin olen syyllinen, joka olen antanut sinun kaltoin kasvaa. Sinuako siitä rankaisisin! Ei, minun on aika käydä katumuspukuun. Nyt vasta sen huomaan, kun on liian myöhäistä! Miksi aina näinkin syyllisen toisessa, miks'en koskaan itsessäni? Millä voin enää sovittaa lapsilleni ja kansalleni aiheuttamani onnettomuuden. Miksi et sinäkään paremmin minua neuvonut, Ristin mies? Tai neuvoithan toki, olit oikeassa. Vasta onnettomuudessa hyvyys koetellaan. Minun ei kestänyt koetusta. Rikollisena, syyllisenä seison nyt sinun jumalasi edessä, Ristin mies. Minä olen antanut sinulle kuningassanani, mutta tästä päivästä lähtien en ole enää kuningas, olen ainoastaan vaivainen, syntinen ihminen, joka rukoilee syntien anteeksi antamista, eikä minulla myöskään siis ole enää oikeutta asettua tuomariksi Rasagilin ylitse, niinkuin ehkä olisit toivonut. Voin enää vain rangaista itseäni. Tästä lähin otan minä sen ristin, joka kirposi sinun käsistäsi ja etsin sinun jumalaasi."
Ja kuningas Jama pukeutui katumuspukuun, otti sauvan käteensä ja lähti tuntemattomana vaeltamaan ulos valtakunnastaan. Ja kansa, joka luuli häntä maasta karkoitetuksi profeetaksi, pilkkasi häntä ja heitteli kiviä hänen jälkeensä. Mutta Jama jatkoi matkaansa päätään nostamatta.
Ainoastaan Rasagilin palatsin kohdalla hän seisahti. Sieltä kuului laulu ja soitto ja karkelon helske, ja juhlasoihdut, värilliset hunnut, rubiinitähdet ja paljaat jäsenet välkähtelivät avonaisista kristalli-ikkunoista.
Jama lankesi polvilleen maahan ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään. Ja hän rukoili palavasti: "Jumalani, ristin tien Jumala, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät. Minä olen puu ja he ovat vain hedelmiä minun huonosta varrestani. Heitä minut tuleen ja polta minut juurineen."
Sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa.
Mutta tuskin oli hän päässyt valtakunnan rajain toiselle puolen, kun maa avautui Rasagilin ja Hämärän kansan jalkojen alla ja nieli heidät kaikki ja heidän jumalattoman menonsa.
Jama oli ainoa, joka pelastui hengissä koko Hämärän kansasta. Hän vaelsi etäisille maille ja lopetti päivänsä hurskaana erakkona eräässä syrjäisessä tunturiluostarissa.
Inhimillisellä ymmärryksellä katsottuna antoi siis Jumala kokonaisen kansan joutua turmioon vain murtaakseen yhden ylpeän sydämen ja opettaakseen Jaman rukoilemaan. Hän antoi hänen valtakuntansa hävitä maan päältä vain pelastaakseen hänen kuolemattoman sielunsa. On kyllä napisijoita, joiden heikko, heltyvä sydän kieltäytyy uskomasta yhden sielun hintaa niin kalliiksi. Mutta Jumalan aivoitukset eivät ole ihmisten arvioitavissa.