SINIYÖN TARU
Kaukana aamuruskon kukkuloilla eleli muinoin pyhä veljeskunta, jonka elämä oli omistettu kaikkivaltiaan ja salaperäisen Suuren Hengen palvelukselle.
Tämän luonnonluostarin koossapitävänä voimana oli vanha, lumivalkea Syvärauha, joka lempeän ja viisaan isän tavoin ohjasi lapsiaan. Hänellä oli, ei vain sanskriitin ja muinaisten jumalaistietojen, vaan myös ihmissydänten salatut avaimet hallussaan. Hän osasi punnita iankaikkisuuden vaa'alla haihtuvain elonhetkien kultaa ja vallita vapaudella kohoavia sieluja.
Autuuden Toivon majoissa, joksi noiden pyhien veljien yhdyskuntaa nimitettiin, pyrittiin Suuren Hengen lähelle kaikkia niitä erilaisia teitä, joita haltioituminen, totuudenjano ja siveellinen toimintahalu ihmiselle avaa. Kukin sai valita hartaudelleen mieleisensä ilmaisumuodon.
Veljistä nuorin, joka kauniin lauluäänensä vuoksi oli saanut nimekseen Helisevä Puu, oli tummakiharainen, kalpea ja haaveellinen. Hän vaelteli päivät päästään yksinäisen hurmauksen vallassa himmeässä pilarikossa uhritulten vierillä, ja hänen joka hetki uudestisyntyvä laulunsa kohosi aamuin illoin pyhästä seetri- ja sypressilehdosta kohti korkeutta kuin suitsutus.
Mutta noiden ikuisena hämäryytenä hymiseväin pyhien puiden ulkopuolella oli sensijaan elämää ja kirjavuutta. Siellä ryöppysivät kirkassilmäisten kukkien riemuavat pengermät laineina alas aurinkoisia rinteitä, ja niiden juurilla levisi ruusustoina, palmuviitoina ja uhkuvina hedelmätarhoina notkuvia laaksoja, joiden halki vienot, piilipuiden varjostamat vedet uurtuivat kuin hopearihmat.
Siellä, veden solinan ja lintujen helskyttelevän liverryksen keskellä, ahersivat Autuuden Toivon maallikkoveljet kylväen ja kastellen kaikenlaatuisia hyödyllisiä yrttejä, oksastaen puita, kooten ja kuivaten hedelmiä. Ja heidän keskellään käyskeli heidän päämiehensä, helläkätinen tarhuri Kultasäde, jonka tukka oli keltainen kuin kulta ja silmä lämpöinen kuin auringon kypsyttävä säde.
Kansa, joka veljeskunnan ryytimaasta kävi noutamassa itselleen elantotarpeita, ei voinut kylliksi ylistää Kultasäteen ihmeellistä kauneutta.
"Hän on itse yrttitarhansa ihanin kukkanen", sanoivat he kaikki "ja hänen poskensa pyöristys on hienompi ja pehmeämpi kuin persikan."
Mutta sentään oli suuremman rakkauden ihmisten parissa saavuttanut nöyrä ja hiljainen, mitättömän näköinen Vedenkaari.
Ei kukaan tiennyt, mistä hän oikeastaan oli saanut nimensä. Siitäkö, että hän aina oli harmaaseen puettu, ijätön ja väritön kuin veden aaluva sumuisena päivänä? Vai siitäkö, että hän aina piili nimettömän vaatimattomuuden varjoon niinkuin sateen pisara, joka taivaalta kiiruhtaa maan pimeään syliin kenenkään näkemättä virvoittamaan nääntyneen luonnon juuria?
Vedenkaari tunsi olevansa jumalanpalvelija ainoastaan olemalla ihmisten auttaja. Sentähden oli hän kieltäytynyt siitä häiritsemättömän rauhan siunauksesta, mistä muut veljet nauttivat, mennäkseen ulos tuntemattomille kurjuuden kujille auttamaan köyhiä ja sairaita, pelastamaan vuorille tai aavikoille uupuneita, opastamaan eksyneitä, joten ei kenenkään väsyneen vaeltajan tarvinnut mennä Autuuden Toivon majojen sivuitse saamatta sieltä hoivaa ja turvaa.
Merkillisin kuitenkin kaikista pyhistä veljistä oli Siniyö. Hänessä oli jotakin rajatonta ja salaperäistä niinkuin vaikenevassa taivaanlaessa, kun se illan tullen pilviotsaisena laskeutuu aution tunturin huipulle aamua odottamaan. Ja Suuri Henki vaikutti hänessä välittömämmin kuin muissa. Hän saattoi kuulla Hänen äänensä tuulen huminassa ja aaltojen kohinassa, ukkosen jyrinässä ja hiipuvan hiilloksen hiljaisessa ritinässä. Hän näki Hänen kuvansa syvinä, sykähdyttävinä unelmina milloin lähteen silmässä, milloin sateenkaaren kajastuksessa, milloin kesäillan ruskottavissa hattaroissa, milloin ikivanhojen puiden mahtavissa varjoissa. Hän luki Metsien ja Merien kirjasta asioita vielä ihmeellisempiä ja salatumpia kuin ne, jotka löytyvät pyhissä kirjoissa sanskriitin kielellä.
Sentähden oli hänet kokonaan jätetty yksinäisyydelle ja vapaudelle. Hän vaelsi missä sattui, luostarille pyhitetyn alan ulkopuolellakin, samoin kuin tuo pieni armelias harmaa velikin, mutta karttaen ja paeten ihmisseuraa. Ainoastaan joskus sattumoisin, kohdatessaan Vedenkaaren jossakin hurskaassa toimituksessa, auttoi hän tätä, joka oli ruumiiltaan hento ja heikko, nostamaan jotakin suurta kuormaa, sillä hänen verensä oli väkevä kuin aurinkoinen meri. Ei kukaan jaksanut kantaa harteillaan niin suuria taakkoja eikä samota niin pitkiä matkoja kuin hän.
Mutta Siniyön yksinäiset vaellukset kävivät aikaa myöten yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Hän kiipesi vuorille niin korkeille, ettei mikään ihmisjalka ollut niitä vielä ikinä koskettanut, hän unohtui tuntikausiksi keskelle polttavaa aavikkoa kadottaen tunnostaan ajan ja paikan sen hiekkajyvien äärettömyyden edessä, ja hän antoi veneensä ajautua ulapalle autioina tähtiöinä, jolloin syvyyden ja korkeuden kartanot paljastivat salaperäiset hahmonsa yltä ja alta. Hänen halunsa paloi etsimään Suuren Hengen heijastusta yhä pohjattomammista lähteistä, yhä ylhäisemmistä taivaankaarista.
Mutta yhtä usein pysähtyivät hänen silmänsä siihen pieneen muurahaisvilinään, joka siellä täällä meren rannalla ja vuoren rinteellä osoitti kaupungin paikkaa. Sinne hänellä ei ollut lupa mennä, olihan hän vihkiytynyt yksinäisyydelle. Mutta ajatuksiaan ei hän voinut estää sieltä. Etenkään senjälkeen, kun hän kerran eräässä vastaantulevassa karavaanissa oli nähnyt nuo mustat silmät, nuo valkean vaipan alla värähtelevät hienot jäsenet, tuon ihanan tuntemattoman, joka ilmestyksen tavoin oli kohonnut hänen eteensä hiekkameren yksinäisyydestä ja jälleen häipynyt pois kirjaillun kameelinsa keinuvalla kannella.
Senjälkeen kapinoi hänen ajatuksensa: Miksi piti hänen etsiä Suurta Henkeä vain vuorilähteistä, vain merestä ja taivaasta, miksi ei hänen silmistään? Olivathan ne kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas!
Ja yhä korkeammalle ja korkeammalle vuorten yksinäisyyteen kiipesi
Siniyö paeten haaveittensa houkutusta.
Vihdoin hän ei päässyt etemmäksi enää. Hän oli ikuisen lumen ja jään valtakunnassa, ja sakea pilvi peitti häneltä kaiken, sekä erehtyväisten asunnot tuolla alhaalla, myrhan ja balsamin tuoksuisissa, nauruahelisevissä kylissä, että Suuren Hengen kirkkauden taivaalla.
Silloin hän painoi polttavan otsansa lumeen ja itki.
"Mitä hyötyä on minulla siitä", valitti hän, "että osaan lukea Metsien ja Merien kirjaa, kun en koskaan saa lukea Elämän kirjaa enkä tavailla ihmisten sydämiä! Oi, Suuri Henki, silloin vasta olet todella suuri, jos olet sielläkin; silloin vasta olen oikea palvelijasi, jos löydän sinut sieltäkin! Ja minä löydän. Ainoastaan yhtä anon minä Sinulta. Anna minulle rakkauden lahja! Se on se tuli, jolla sulatan sydämet niinkuin aurinko sulattaa jään, jolla poltan pois sen kuonan, mikä vielä pimittää kuvasi tomun lasten sieluissa! Se on se soihtu, jonka avulla löydän Sinut!"
Siniyön kuumat kyyneleet sulattivat jäisen kallion kyljen ja hänen rukouksensa puhkaisivat itselleen tien aurinkoon. Hänen jalkojensa juureen muodostui lähde, jonka helmeilevässä välkkeessä Siniyö jälleen näki Kaikkivaltiaan. Mutta Hänen ilmestyksensä katsoi häneen nyt tuon ihanan tuntemattoman silmillä ja niin pakoittavalla voimalla kuin ei vielä koskaan ennen.
Siitä ymmärsi Siniyö, että hänen rukouksensa oli kuultu ja että rakkauden ihme oli ottanut hänet valtoihinsa.
Täynnä riuduttavan ikävän ja riemullisen odotuksen vavistusta riensi Siniyö myrskynä alas vuorelta, kysellen tien varsilta neuvoa kulkiessaan:
— Metsän himmeä siimes, sano minulle, minne on mennyt minun armaani?
— Hän on laskeutunut hehkuvalle tasangolle.
— Tasanko, minne on mennyt minun armaani?
— Hän on vierryt vesihelmisen virran tietä.
— Kaunis, vesihelminen virta, sano minulle, onko hän lähelläkin?
— Hän on luopunut minusta ja kääntynyt mutkittelevalle polulle.
— Polku, näetkö häntä vielä?
— Hän on jättänyt minut ja sortunut valtamaantielle.
— Oi, valkoinen maantie, kaupungin tie, sano minulle, minne olet hänet vienyt?
— Marmorikadulle, joka johtaa kultaiseen kaupunkiin.
— Oi, häikäisevä valontie, vieläkö hyväilet hänen valkoisia jalkojaan?
— Hän on astunut sisälle kuninkaan palatsiin.
— Oi, palatsi, maanpiirin kunnia, anna hänet minulle!
Ja Siniyö, jonka rakkaus oli tehnyt runoilijaksi, istuutui kuninkaan palatsin portille laulamaan armaansa ylistystä. "Tietäkää kaikki kansa", niin hän lauloi, "ettei ole toista niin ihanaista ihmisten tytärten seassa. Hänen hiuksensa ovat mustemmat kuin etelän yö ja hienommat kuin silkkiäispuun kuidut. Hänen silmänsä ovat kirkkaammat kuin vuorilähde, syvemmät kuin meri ja äärettömämmät kuin taivas. Hänen rakkautensa on suloisempi kuin viini, kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin."
Näin lensi kuninkaantyttären maine hänen laulunsa siivillä halki maailman, ja kaikilta ilmansuunnilta alkoi tulvata kosijoita hänen luokseen.
Niitä tuli kameelien, norsujen ja uhkeiden orhien selässä. Ihanaisesti vyötettyjä nuorukaisia ja kultakypäräisiä miekkamiehiä. Ja heidän jälessään tuli pitkät saatot orjia, jotka kantoivat lahja-aarteita.
Kilpailun tuoksinassa peittyi palatsin kynnys vereen ja kukkasiin.
Kaikki saivat tulla koettamaan onneaan. Ainoastaan Siniyölle, joka tomussa ja pölyssä ja rakkautensa näännyttämänä virui palatsin portilla, lähetti kuninkaan tytär tällaisen sanan:
"Olet liian ruma ja köyhä tavoittamaan kättäni. Etkö siis tiedä, mitä minusta lauletaan: että minun rakkauteni on kallisarvoisempi kuin kallein helmi ja vaikeampi saavuttaa kuin valtaistuin. Ainoastaan kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä sinä voit päästä luokseni, sillä minun hiusteni yö himoitsee jalokivien tuikkavia tuliperhosia ja minun rakkauteni vaatii kultaisen lippaan asuakseen ja purppuraisen verhon levätäkseen."
Tästä sanasta murtui Siniyön sydän, ja suuri tyhjyys lankesi hänen ylleen.
"Minun lauluni", ajatteli hän, "jonka tuli soida Suuren Hengen ylistystä, on rangaissut minua, koska olen kaiuttanut sitä tomun lapsen kunniaksi."
Hän lähti murheellisena astumaan ja huomaamattaan saapui hän samaan paikkaan erämaan laidassa, jossa hän kerran oli nähnyt tuon kauniin kuninkaantyttären. Ja nyt muistui hänen kuvansa hänen mieleensä kauniimpana kuin milloinkaan.
Hän puhkesi katkeraan valitukseen:
"Mitä hyötyä oli minulla rakkauden lahjasta, kun en kuitenkaan saanut rakastettuani! Minä houkko, joka aioin sulkea hänet sydämeni kultaiseen lippaaseen, koristaa hänet laulujeni jalokivillä ja verhota hänet rakkauteni purppuraan! Ikäänkuin ne olisivat olleet hänen arvoisiaan! Himon, tuskan ja turhamaisuuden mitättömiä helyjä ne olivat ja ne kylvivät vihaa, murhaa, mustasukkaisuutta ja kaikenlaista levottomuutta hänen kynnykselleen ja istuttivat ylpeyden hengen hänen sydämeensä. Ei ole rakkaus oikea tie ihmisten sydämiin. Oi, Suuri Henki, sitten vasta olet todella suuri, Ihmisten Hyväntekijä, jos muutat tuon erämaan hiekan edessäni kullaksi ja jalokiviksi ja annat sen kaiken minulle, jotta minä kullalla ja jalokivillä tilkoitettua tietä myöten pääsisin hänen luokseen, sovittaisin vääryyteni ja kirkastaisin Sinun kuvasi hänen sydämmessään!"
Samassa alkoi koko erämaa säteillä ja säihkyä, ja taivaanrannalla siinsivät kangastuksena kultaisen kaupungin portit. Siitä ymmärsi Siniyö, että Suuri Henki taaskin oli kallistanut korvansa hänen huokaukselleen.
Siniyöstä tuli rikas, vielä rikkaampi kuin kaikki ne kypäräsulhot, jotka hän köyhänä laulajana oli nähnyt vierivän ohitseen palatsiin.
Mutta kulta sai vallan hänessä ja kulta kovetti hänen sydämensä.
Turhaan odotti kuninkaantytär luokseen sitä, joka kultavuoriensa takaa hallitsi puolta maailmaa ja jonka aarreaitassa oli jalokiviä niinkuin erämaassa hiekkajyviä. Vihdoin ei hän enää voinut vastustaa palavaa kaipaustaan, vaan pukeutui kauniiksi, riipusti käädyt kaulaansa ja helmiristit rinnoilleen ja lähti Siniyön luo.
"Sinä yksin olet voinut vastustaa kauneuteni voimaa", sanoi kuninkaantytär. "Kaikista maanpiirin mahtavista olet sinä ainoa, joka et ole tullut minua kumartamaan. Sinä olet voimakkaampi ja ylpeämpi kuin kaikki muut, ja siksi minä rakastan sinua. Olen heittänyt pois ylpeyteni, jotta sinun ei tarvitsisi heittää omaasi."
Siniyö raoitti väsyneesti silmiään:
"Olet liian ruma ja köyhä minulle. Sinun pääsi on tyhjä kuin lasihelmi, sinun sydämesi on kuollut kuin kivi ja sanasi täynnä kavalia käärmeitä niinkuin jäsenesi kissan kultakäätyjä."
Tämän sanottuaan kovettui hänen sydämensä vieläkin enemmän.
Ja mitä enemmän ihmiset kiittivät ja kumarsivat häntä ja tuhlasivat hänelle suosionosoituksiaan, sitä enemmän hän inhosi, halveksi ja vihasi heitä, tietäen heidän rakastavan vain hänen rikkauksiaan. Ei missään ympärillään nähnyt hän enää vilpittömiä mieliä, kaikkialla vain valhetta ja imartelua.
Siitä vapautuakseen pujahti hän joskus valepuvussa ulos asunnostaan ja kierteli tuntemattomana vaeltajana kurjaliston kaupunginosissa. Raa'at solvaukset ja töytäykset ja hänen omaa maankuulua nimeään kohtaan singotut herjasanat vaikuttivat silloin hänen kullanpölyiseen sieluunsa virkistävästi kuin kylpy. Nämä köyhät ja hätääkärsivät ihmiset olivat sittenkin ainoat, joita hän vielä saattoi kunnioittaa, sillä he ainakin kadehtivat ja kirosivat häntä rehellisesti. Mutta hänen kätensä kieltäytyi heitä auttamasta, sillä hän oli liian ylpeä ostamaan heidän rakkauttaan.
Omantunnon rauhan luuli hän kuitenkin siitä huolimatta voivansa itselleen kustantaa, ja hän palkkasi erityisiä viranhoitajia hyväntekeväisyyttä harjoittamaan. Mutta tuskin olivat nämä kultaan koskettaneet, kun he jo kuivettuivat hyviin töihin kykenemättömiksi.
Näin kävi jokaisen, joka siihen koski.
Kaikkialla, missä kulta kulki, puhalsi itara ja hedelmätön itsekkäisyyden henki sielut sammuksiin, ja se jätti jälkeensä pelkkiä erämaita.
Ja Siniyö itse riutui pois. Hän ei enää tuntenut, ei tahtonut, ei halunnut mitään. Kaikki inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden siteet katkeilivat hänen sielustaan. Ikävyys kalvoi häntä, elämä painoi, ilma tukahdutti. Hän oli kuin elävänä haudattu kultavuoriensa alle.
Sen vihdoin ymmärrettyään kauhistui Siniyö. Ja viimeisillä voimillaan hän kokosi kaikki aarteensa ja kaivoi ne syvälle maan sisään, jotta ei kukaan enää koskaan löytäisi niitä. Muun omaisuutensa kantoi hän roviolle.
Ja sitä myöten kuin tulen liekit nielivät sitä ja se katosi hänen silmistään, suli hänen sydämensä, ja vihdoin laukesi hän helpottavaan itkuun huoaten:
"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Armahtaja, pyyhi pois minun pahojen tekojeni ja minun tekemättömien hyvien töitteni jäljet! Kuolemaa ja kirousta on levittänyt maailmaan se kulta, jonka olen ihmisille antanut, sillä sitä antaissani on minun sydämeni ollut kovempi kuin kivi ja henkeni hedelmättömämpi kuin erämaan hiekka. Ei ole kulta oikea tie ihmisten sydämiin. Kullan vuoksi kadotin kauniin rakastettunikin. Mutta ehkäpä kadotin sen, jota rakastin, että oppisin rakastamaan myös niitä, joita en vielä rakastanut. Ei ole ihmisten sydämiin varmastikaan muuta tietä kuin hyvyys, hyvyys! Oi, että minä vielä saisin elää ja olla hyvä!"
Kun Siniyö oli uhrinsa toimittanut, tunsi hän sydämensä jälleen lämpimäksi ja laajaksi. Siitä hän ymmärsi, että taivaallinen tuli oli armonsa alttarilta taas heittänyt kipinäisen hänen sieluunsa ja antanut hänen jälleen elää.
Hän vaelsi takaisin kaupunkiin mitättömänä ja nöyränä pyytäen ainoastaan saada palvella ihmisiä ja olla hyvä.
Mutta kun hän oli köyhä, ei hän voinut auttaa lähimmäisiään muulla kuin kättensä työllä.
Kun ihmiset huomasivat, että tässä oli sellainen mies, joka ei vaatinut mitään itselleen eikä pitänyt puoliaan, sälyttivät he hänen päällensä kaikki raskaimmat ja karkeimmat työt, orjuuttivat häntä ilmaiseksi, sallimatta hänelle edes yön lepoa ja raviten häntä potkuilla ja piiskan sivalluksilla.
Perin heikkona ja uupuneena täytyi Siniyön vihdoin rukoilla itselleen helpompaa tehtävää. Nälästä ja rääkkäyksestä tutiseva kun hän oli, luulivat jotkut häntä jo ikälopuksi ja myöntyivät säälistä suomaan hänelle talonvahdin paikan.
Tässä toimessa hän aluksi näytti voivan menestyä. Mutta kun tuli tietyksi, että tuon talon vahtina oli sellainen mies, joka ei lyönyt, vaikka häntä lyötiin, eikä koskaan sanonut pahaa sanaa lähimmäisestään, käyttivät hänen isäntäväkensä vihamiehet tilaisuutta hyväkseen, murhasivat talon omistajat ja ryöstivät sen putipuhtaaksi aivan hänen silmiensä edessä.
Siniyö joutui nyt syytteeseen ja sai istua kauan vankityrmän syvyydessä.
Kun hän sieltä vihdoin pääsi vapaaksi, ei kukaan enää huolinut hänen apuaan, tai sitten tarvitsivat ihmiset sitä sellaiseen, johon hän ei kyennyt: väijymiseen, varastamiseen, pettämiseen, valehtelemiseen, keinottelemiseen ja murhaamiseen.
Vihdoin otettiin hänet oikein valtakunnan nimessä uudestaan kiinni, pantiin ase käteen, ja hänelle annettiin määräys mennä yhdessä muiden kanssa tappamaan valtakunnan vihollisia. Kun hän niskoitteli, kieltäytyi edelleenkin surmaamasta ketään, julistettiin hänet yhteishyvän viholliseksi ja maan kavaltajaksi. Ja tällä kertaa olisi hän silmänräpäyksessä saanut hengellään maksaa tottelemattomuutensa, ellei häntä vähämielisenä olisi vapautettu ja heitetty korpeen kuolemaan.
Siinä hänen mättäällä istuessaan ja ihmetellessään sitä, ettei kukaan maailmassa pyytänyt hyvyyttä, niin, ettei maailmassa edes ollut lupa olla hyvä, kulki siitä ohi muuan vanha ja sairas kerjäläinen, joka aneli almua. Siniyö tuli iloisesti liikutetuksi tästä kauan kaipaamastaan hyväntyön tilaisuudesta, mutta samassa muisti hän, ettei hänellä ollut mitään antaa.
"Rakas veljeni!" sanoi hän, "ei minulla ole muuta kuin nämä repaleet ylläni. Jos niillä voin auttaa sinua, niin ota ne!"
Kerjäläinen myöntyi. Mutta tuskin oli Siniyö saanut vaatteensa riisutuksi, kun jo kerjäläinen oikaisi koukistuneen vartalonsa ja rähähti ilkamoivaan nauruun:
"Tahdoin vain todistuksen siitä, että tosiaan olit vähämielinen! Minä olen rosvo ja nämä sinun rääsysi ovat minulle kullan arvoiset. Tästä lähin olen minä Siniyö. Sinulla on ennestään huono maine, jonka loistoa minä nyt aion vähän lisätä. Sinun nimissäsi voin suorittaa vielä monta mainehikasta tekoa, poikaseni! Sinä et osaa todistaa minua vastaan, etkä kelpaa siihen, vaikka osaisitkin!"
Ja rosvo sitoi Siniyön köydellä kiinni puuhun ja jätti hänet siihen.
Suuret tuskankarpalot vierivät Siniyön otsalle, ja hän huusi taivaalle:
"Oi, Suuri Henki, Ihmisten Opettaja, miksi tämä kaikki minulle tapahtuu? Ei ole siis hyvyydelläkään valtaa ihmisten yli! Hyvyys ei ole muuta kuin heikkoutta. Enkö ole ollut kuin majakanvartija, joka väärästä säälistä ja mitättömiin tarpeisiin on jaellut pois öljyn lampusta, jonka piti valaista elämän suurta valtamerta! Oi, Suuri Valonantaja, anna minulle säkene sinun ikuisesta valostasi! Sitä ilman palvelee hyväkin pahaa, niinkuin minäkin olen tehnyt. Minun typeryyteni syy on se, että nyt pahuus riemuitsee ja hyvyys on kärsinyt tappion. Oi, Ikuinen Järki, heitä soihtu minun aivojeni pimeyteen, jotta voisin hävittää pahan juuriaan myöten ja perustaa maailmaan hyvyyden valtakunnan!"
Ja katso, puu kumartui hiljaa vankiraukan yli ja irroitti hellävaroin hänen siteensä.
Kaikkivaltias oli vielä kerran täyttänyt hänen erehtyvän ihmismielensä rukouksen.
Siniyö sai valon vallan. Hänen aivojensa fosfori paloi väkevällä ylemmyydellä yli kaiken muun kansan, itsetietoisena ja kaikkivaltiaana. Sen sähköllä loihti hän esiin luonnon ja ihmishengen salatuimmat voimat, pakoitti ne itselleen alamaisiksi ja keskitti ne kaikki hyvyyden valtakuntaa valmistamaan. Hän keksi järjestelmiä, niin nerokkaita ja täydellisiä, ettei kurjuudella ja onnettomuudella enää ollut mitään jalansijaa, ja puolustuskoneita niin murhaavia ja henkeviä, että tavallinen raaka pahuus väistyi niiden tieltä kuin varjo.
Lopuksi oli hänen vain enää erotettava nisut lusteista ja muserrettava hyvyyden valtakunnan viholliset. Pahan täytyi saada palkkansa, jotta ihmiset jälleen voisivat uskoa oikeuteen.
Ketkä olivat pahoja?
Oh, niitä oli hän nähnyt pitkän vaelluksensa aikana monenlaisia. Hän ei enää oikein tarkasti voinut palauttaa mieleensä heidän pahuutensa mittaa ja määrää. Heissä oli sentään aina ollut jotakin hyvääkin. Siltä ainakin nyt tuntui. Miten aika lievensi! Miten se upotti unhoon kaiken ruman ja nosti esiin muistojen merestä vain kauneuden katoamattomat satusaaret, sen simpukkahelmelliset riutat. Mutta eihän hän ollut kokenut elämässään tuota kaikkea! Tai oli sittenkin! Ja jokainen helmi oli pusertunut esiin kirvelevästä sydäntuskasta, ja tuska saanut alkunsa pahuudesta. Niin, juuri nuo ihmis-ilkimykset olivat tämän kauniin helmitien hänen sieluunsa kirjailleet.
Ja mitä kauemmin Siniyö heihin katsoi, sitä kirkkaammiksi heidän hahmonsa muuttuivat hänen mielessään ja lopuksi he muodostivat, nuo hänen elämänsä pahantekijät, hänen sisäisten silmäinsä edessä vain yhden ainoan, sankan ja juhlallisen saaton, joka hitaasti ja hartaasti vaelsi kohti tuon uuden hyvyyden valtakunnan säteileviä portteja. Nekin, joissa oli kaikkein vähinten hyvää, nyökkäsivät hänelle kuin hyväntekijälleen kiitollisina ja onnellisina päätään, ikäänkuin vakuuttaen: jos me olemmekin huonoimpia, on meissä silloin myös eniten kasvamisen ja kaunistumisen varaa, eniten tilaa hyvälle, eniten ilon aiheita itsellesi, meistä tulee vielä uuden valtakuntasi parhaita jäseniä…
Niin, ehkäpä olikin vain pelkkä onnettomuus syynä heidän pahuuteensa, ja siellä hyvyyden valtakunnassa muuttuvat pahatkin hyviksi, ajatteli Siniyö, ja hänen järkensä, joka ei tähän asti kertaakaan ollut jättänyt häntä pulaan, kieltäytyi häntä neuvomasta enempää.
Silloin päätti hän lähteä yksinäisyyden hiljaisten lähteiden luo kirkastumaan.
Vaelluksensa varrella koetti hän koko ajan etsiä vastaantulevien ihmisten kasvoilta tuota parantumatonta pahuutta, josta hän ennen niin oli kärsinyt ja jonka hävittämiseksi hän oli keksinyt mahtavat murhakoneensa. Mutta ihme, hän ei löytänyt sitä enää! Pikemmin oli hän näkevinään jokaisen vastaantulijan silmässä heijastuksen Suuren Hengen läsnäolosta.
Liian pitkäaikainen tuijottaminen hyvyyden kaukovaltakuntaan oli nähtävästi huikaissut hänen näkönsä.
"Voi minua sokeaa raukkaa", vaikeroitsi hän, "joka en osaa enää erottaa pahaa hyvästä, enkä Suurta Henkeä ryövärin sielusta! Tai ehkä olen erehtynyt alun pitäin! Tai ehkä on maailma ennenkin ollut hyvä ja minä itse yksin paha! Minä itse olen ollut itsekäs, ylpeä, kullanhimoinen, julma, murhan- ja kostonhaluinen ja olen nähnyt muut itseni kaltaisina! Kuka voi antaa valoa minun hämäryyteeni? Luostarin vanhus, viisas Syvärauha on ainoa, ainoa! Takaisin, takaisin hiljaisuuden pyhiin kartanoihin!"
Autuuden Toivon majoissa oli paljon muuttunut Siniyön poissa ollessa.
Se ei ollut enää sama rauhan ja siunauksen tyyssija kuin ennen. Kun veljet olivat tulleet tietämään, että Siniyö oli luopunut heistä maailman vuoksi, olivat he pahentuneet hänestä, ja heidän keskuudessaan vallitsi nyt ainainen riita, kateus, katkeruus ja kaikenkaltainen levottomuus ja tyytymättömyys.
"Siniyö istuu kuninkaantyttären portilla ja laulaa kaikelle kansalle kooten mainetta ja kunniaa, joka oikeastaan kuuluisi minulle", ajatteli Helisevä Puu.
"Siniyöllä on yhtä paljon kultaa ja koristuksia kuin minulla on puissani pomeransseja ja yrttitarhassani kukkasia, eikä hän ole tehnyt mitään niitä ansaitakseen", ajatteli Kultasäde.
"Siniyö on tehnyt hyvyydestään oman ylpeytensä keppihevosen, vienyt sen kaduille ja turuille kaikkien nähtäväksi, pahojen ja pakanoiden pilkattavaksi, ja riistänyt täten harmaalta hiljaisuudeltani pyhyyden sädekehän", ajatteli Vedenkaari.
Ja he unohtivat työnsä ja kinastelivat keskenään niin, että heidän melskeensä tyrehdytti lintujen laulun ja purojen solinan.
Ainoastaan vanha Syvärauha pysyi niinkuin ennenkin vaikenevassa yksinäisyydessään.
Kun Siniyö saapui luostariin, ottivat veljet hänet vastaan iskuilla ja ivasanoilla.
"Me uskoimme, että sinä yksinäisillä vaelluksillasi etsit Suurta Henkeä, mutta sinä etsitkin pahaa maailmaa ja sen viettelyksiä ja pidit meitä kaikkia pilkkanasi. Niin, sinä kavalsit meidät ja samalla kaiken, mitä meissä oli parasta, ja näin pahoiksi olet sinä meidät nyt tehnyt!" huusivat he.
"Rakkaat veljet", vastasi Siniyö hiljaisesti, "olette oikeassa: minä olen ollut paha ja minä yksin, ette te, ei maailmakaan, vaikka sitä kerran luulin siksi. Mutta se johtui vain siitä, että näin silloin maailman itseni kaltaisena. Olen paljon vaeltanut ja tullut lopulta siihen uskoon, että nousimme me vuorille tai laskeuduimme me laaksoon, menimmepä vaikka maailman ääriin asti, emme koskaan kohtaa muuta kuin oman itsemme elämän tiellä. Olen tullut huomaamaan, että meille ei tapahdu muuta kuin mitä me tahdomme itsellemme tapahtuvan, sillä sisäinen tapaus on ainoa todellinen. Jos rakastatte, eivät rakkautenne ulkonaiset vaiheet merkitse mitään, ainoastaan ne itsetuntemuksen vaot, jotka se viljelee sielunne syvyyksiin. Jos teidät kavalletaan, ei itse kavallus ole mitään, ainoastaan se anteeksiantamus ja tietoisuuden valo, jotka se teissä synnyttää. Jos ei tuo kavallus ole vahvistanut teidän uskoanne, avartanut teidän näköpiiriänne, syventänyt teidän rakkautenne alaa, on teidät turhaan petetty, eikä teille silloin ole tapahtunut yhtään mitään."
Syvä ihmettely ja itsetutkisteleva hiljaisuus lankesi veljien yli.
Samassa aukeni Syvärauhan hartauskammio ja vanhus astui sieltä ulos sauvaansa nojaten ja tullen veljien luo.
"Lapset, mistä tämä hiljaisuus ja rauha keskellänne?" kysyi hän. "Ja miksi ovat linnut taas alkaneet laulaa ja purot solista?"
"Siniyö on palannut takaisin."
"Ja hänen kanssaan Suuri Henki", lisäsi vanhus.
"Suuri Henki", kuiskasivat pyhät veljet langeten polvilleen.
"Isäni", huokasi Siniyö, "minä palaan tietämättömämpänä kuin lapsi…"
"Emme koskaan pääse tietämättömyydestämme, me voimme ainoastaan parantaa sen lajia", vastasi vanhus.
"Isäni, en osaa erottaa enää pahaa hyvästä, ja olen nähnyt Suuren
Hengen heijastuksen ryövärin kasvoilla. Missä on oikea Jumala?"
"Oikea Jumala on viisaan sydämessä."
"Kuka on siis viisas?"
"Se, jonka sielussa tieto ja rakkaus, järki ja hyvyys ovat tehneet sovinnon ja jonka sydämen ovelle kolkuttaessaan itse onnettomuus kirkastuu ja laskee aseensa."
"Isäni, suuri onnettomuus on kolkuttanut minun sydämeni ovelle, sillä minä tahdoin tehdä oikeutta ja olla vanhurskas, mutta järkeni ja hyvyyteni jättivät minut pulaan."
"Järki synnyttää oikeudentunnon, mutta ainoastaan viisaus tuo mukanaan todellisen hyvyyden. Järki avaa oven viisaudelle, mutta rakkaus ravitsee sitä. Rakasta ja sinä tulet viisaaksi, tule viisaaksi ja sinun täytyy rakastaa. Sinä hetkenä, jolloin sinä tunsit rakastavasi vihamiehiäsi ja tahdoit palkita pahan hyvällä, sinä hetkenä tulit sinä viisaaksi, poikani."
"Sinä hetkenä kuihtuivat tekojen kukkaset käsissäni."
"Ainoastaan ne teot, jotka eivät olleet parhaimman itsesi tasalla."
"Mitä minun siis tulee tehdä, isäni?"
Vanhus viittasi aurinkoon.
"Olla vain, niinkuin aurinko tuolla, joka pelkällä olemassa-olollaan valaisee ja lämmittää ja karkoittaa pahat kohtalot. Se on viisaan osa."
"Lapset", jatkoi hän sitten kääntyen muiden veljien puoleen, "Siniyön harhailut ovat päättyneet. Hän on aina etsinyt Suurta Henkeä ja nyt on hän Hänet löytänyt ja tuonut hänet mukanaan ikuisiksi ajoiksi Autuuden Toivon majoihin. Ettekö tunteneet, miten hänen tullessaan pahat ajatuksenne lakastuivat ja pahat kohtalot pakenivat ympäriltänne. Siniyö on suuren kilvoituksen kilvoitellut ja saanut rauhan, joka vain harvoille annetaan. Hän on nyt päässyt niille seesteisille korkeuksille, joilla ei mikään maallinen varjo enää pimitä jumaluuden kasvoja. Hänen yönsä on lopussa, hänen autuuden aamunsa alkanut. Siksi olkoon hänellä tästä lähin minun nimeni, Syvärauha, jota aina olen koettanut hurskaudella kantaa, mutta jota en enää tarvitse. Myöskin minä, rakkaat lapseni, olen löytänyt lopullisen rauhan, vielä äärettömämmän ja ikuisemman kuin hän, ja minun henkeni on kohta astuva riemuiten rajan yli suuren Nirvanan syliin."
Tämän sanottuaan kallisti hän päänsä hiljaa olkaa vasten ja hänen silmänsä raukenivat ikuiseen lepoon. "Isä", sanoivat pyhät veljet Siniyölle, "Suuri Henki on puhunut."
"Tapahtukoon siis Hänen tahtonsa nyt ja aina", vastasi Siniyö.
Ja hän lähti, jäljessään vaikenevain veljien hurskas saattue, hiljalleen nousemaan pyhään sypressilehtoon, kohti himmeiden pilarikkojen rauhaa, suitsuttamaan kiitosuhria Suurelle Hengelle, Ihmisten Hyväntekijälle, Armahtajalle ja Opettajalle, ja laulamaan Ikuisen Viisauden ylistystä.