NEITSYT MAARIAN LAHJA
Tämä tapahtui ristiretkien aikaan ritari Bertrandin linnassa, Auvergnen maakunnassa. Turhaan oli nuori linnanrouva jo pitkät ajat odotellut ritari Bertrandia kotiin palaavaksi. Maine oli jo tiennyt kertoa pyhän yrityksen epäonnistumisesta. Oli saapunut naapurilinnoihin joitakin mukana olleita asemiehiä. Oli samonnut ohi messuavia ja meluavia pyhiinvaeltajia. Ritari Bertrandista ei vain jälkeäkään.
Puoli vuotta kului nain epätoivoisessa levottomuudessa. Jaksamatta enää syödä tai nukkua istui nuori linnanrouva päivät ja yöt pääksytyksin pää käsivarsien varassa pienen akkunakomeronsa ääressä, niin että akkunankamanaan syöpyi jälki hänen hiuduttavasta kaihostaan.
Syys teki tuloaan. Linnan muurit kävivät päivä päivältä yhä harmaammiksi ja ainainen sade levitti ruskean-viheriän lietteen yli kuolleiden lehtien peittämän maan. Oli juuri joulun aatto, kun linnanrouva sai varmuuden pahimmille aavistuksilleen. Ritari Bertrand ei ollut enää koskaan palaava.
Katkeria kyyneliä vuodattaen polvistui nuori leski Neitsyt Maarian kuvan eteen palavaan rukoukseen.
Hän ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän rukoili. Apua, lohdutusta, voimaa! Voimaa elää, ei itsensä vuoksi, vaan lapsensa vuoksi, joka nyt isättömänä oli syntyvä maailmaan. Hän huusi Jumalan lempeän äidin turvaa tälle turvattomalle: että hänestä tulisi isänsä nimen mainehikas kantaja, äitinsä vanhuuden vara, sankari, jolle ei oltu nähty vertaa…
Ja vähitellen lakkasivat hänen kyyneleensä vuotamasta. Pyhän Neitsyen katseesta tuntui virtailevan ikäänkuin vahvistava rauha, ja kauan valvoneen vaimoparan silmälaudat painuivat virkistävään uneen.
Ja katso, silloin liikahti Neitsyt Maarian pää, hän astui alas kultaiselta istuimeltaan, kumartui uupuneen puoleen, ja vieno ruusun lemu ja enkelien hyminä täytti ilman.
"Rukoilet lapsesi puolesta", sanoi taivaan kuningatar, "pyydätkö hänelle tämän maailman hyvää vai tulevaista? Onko lapsesi sielu vai ruumis sinulle kalliimpi? Minulle vaiko itsellesi tahdot hänestä ritarin?"
Linnanrouva tunsi suuren ahdistuksen sydänalassaan ja suuret hikikarpalot vierivät alas hänen otsaltaan.
"Miten raskas on taivaanvaltakunnan tie", ajatteli hän. "Parhaassa kukoistuksessaan on Pyhä Neitsyt riistänyt minulta jo puolison. Mutta Pyhä maa on vielä pakanain käsissä, ja poikani nuori henki on uhrattava samalla alttarilla kuin isänsäkin. Sitä vaatii Pyhä Neitsyt, ja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin inhimillisen heikkoutensa ääntä."
Ja kapinoivalla mielellä, mutta nöyrällä sydämellä hän vastasi:
"Jumalan äiti, lapsi, jonka synnytän, on oleva sinun, ja käyköön
Jumalan valtakunnan kunnia maallisen edellä!"
Silloin levisi hymyily Pyhän Neitsyen lempeän kirkkaille kasvoille ja hän sanoi:
"Olet koettelemuksen hyvin kestänyt. Olkoon siis, kuten sanot. Mutta koska sinä olet antanut lahjan minulle, niin tahdon minäkin puolestani antaa lahjan sinulle. Vielä ennen aamun koittoa on sinulla kaksi lasta, joista toinen on oleva sinun, toinen minun, toinen saavuttava pitkän iän, toinen varhaisen onnen paratiisissa!"
Samana yönä vielä, juuri kun ensimäiset valot alkoivat syttyä akkunoihin aikaisen jouluaamun hämärissä, synnytti ritarinrouva kaksoiset, poikia molemmat. Hän päätti nimittää toista isänsä mukaan Bertrandiksi; toiselle annettiin nimeksi Félicien.
Jo varhain ilmeni näiden molempien lasten luonteiden erilaisuus.
Bertrand oli vilkas ja iloinen, Félicien hiljainen ja surullinen.
Myöskin oli Bertrand ilmeisesti lahjakkaampi ja kauniimpi veljeään.
Vaikka äidit hellästä myötätunnosta useinkin kiintyvät enemmän heikompaan lapseensa, oli ritarinrouvan laita aivan päinvastainen. Hänen sydämensä oli sillä lapsella, joka kantoi isänsä nimeä ja joka muutenkin, ulkomuodoltaan ja koko olennoltaan, oli ilmeinen isänsä. Lisäksi kiihoitti hänen äidinrakkauttaan salainen pelko tämän lempilapsen varhaisesta kadottamisesta.
"Varmasti on Neitsyt Maaria valinnut juuri hänet ritarikseen", huokaili hän usein, "ja määrännyt Félicienin minun lohdukseni!"
Ja samaan suuntaan näyttivät kaikki merkit viittaavan.
Linnanrouvan oli tapana kauniina suvipäivinä samoilla poikineen metsissä ja kedoilla. Jos hän silloin hetkiseksi pysähtyi levähtämään jonkun vilpoisan puron reunalle, haihtui Bertrand heti kuin tuuli hänen luotaan. Hän ei malttanut hetkeäkään pysyä paikallaan. Luonnon hurmaava kauneus, sen lukemattomat äänet ja värit vetivät häntä puoleensa. Hän juoksi ja huhuili, matki lintujen liverrystä, tunnusteli, poski maata vasten, sammalien hienoa samettia, kokoili kimputtain ruusuja ja liljoja, jotka hän palatessaan riemusta huutaen pudotti äitinsä polville.
Mutta äiti ajatteli kyynelten sumentaessa hänen silmiään: "Lapsi parka, paratiisin ruusuja ja liljoja varten luotu!"
Félicien sitä vastoin istui koko ajan äitinsä vierellä katsellen häneen surullisilla silmillään.
"Lapseni, miksi et mene leikkimään kukkien kanssa?" saattoi äiti tällöin kysyä.
Ja poika vastasi hiljaa:
"Sinä olet kauniimpi kuin kaikki maailman kukkaset!"
Äiti huokasi sydämessään:
"Onneton lapseni, minun itsekkäälle onnenkaipuulleni uhrattu, kenties paratiisin porteilta karkoitettu, kuinka voin ottaa vastaan sinun rakkauttasi, jos se tapahtuu iankaikkisen autuutesi hinnalla! Pyhä Neitsyt, miksi kuulitkaan silloin minun syntisen mieleni salaisia toivotteluja! Toisen poikani vuoksi en huolehdi, hänethän olet sinä itse ottanut armolliseen huomaasi. Kuitenkin paheksuit lahjaani, kun näit, että annoin sen vastahakoisella sydämellä, ja siksi annoit sinä minulle tämän toisen, tämän surun lapsen, ja epäsit häneltä armosi. Kuinka osaankaan minä yksin, ilman sinun apuasi, ohjata hänet oikealle polulle!"
"Lapseni", kuiskaili hän, "puhuthan syntiä, silmäsi ovat pimitetyt. Kedon kukkaset ovat kauneinta, mitä Jumala on luonut, ei kukaan ole kauniimpi niitä, paitsi Jumalan äiti, tuo taivaallinen lilja paratiisin yrttitarhassa!"
Talvi-iltoina he kaikin kolmisin usein tekivät hiljaisia kuutamoretkiä linnan valleille. Silloin saattoi Bertrand jäädä tuntikausiksi tähtiin tuijottamaan ja hänen aavisteleva kaipuunsa paloi tuntemattomien salaisuuksien maahan. Ihaillen katseli äiti hänen ylevää hartauttaan.
"Hän tuntee jo koti-ikävää Pyhän Neitsyen helmaan", ajatteli hän. Mutta
Félicieniä hän hellävaroin opasti:
"Poikani, luo silmäsi ylös tähtien kirkkauteen. Siellä asuu Jumala."
"Anna minun katsoa sinun silmiisi, äiti", vastasi poika. "Ne ovat kirkkaammat kuin kaikki tähdet, ja niissä näen minä Jumalan."
Mutta ritarinrouvalle tuotti Félicienin vastaus ainoastaan tuskaa ja lisää omantunnon vaivoja.
"Selvää on", ajatteli hän, "että Félicien-parka menee kadotukseen Jumalaa tuntematta, ja selvää on, että juuri minä olen hänen pyhityksensä tiellä."
Ja taas hän puhui hänelle kauan ja kauniisti ihmisen viheliäisyydestä ja äärettömästä rakkauden Jumalasta, jonka iankaikkista kuvaa ihmisen sielun silmissä ei edes rakkaimman omaisen, ei parhaimman ystävän hahmo saisi koskaan himmentää.
Kun lapset ylenivät nuorukaisiksi, tulivat heidän erilaiset luonteensa yhä voimakkaammin näkyviin. Bertrand oli ritari kiireestä kantapäähän, ritari peloton ja moitteeton. Hän oli uljaista uljain, kaikissa turnajaisissa ensimäinen. Eivätkä kotoiset toimet sittenkään riittäneet hänelle, hänen mielensä hehkui kaukaisiin seikkailuihin ja sankaritöihin, samoihin ristinsotiin, joihin hänen isänsäkin kerran nuorena urhona oli lähtenyt.
Mutta Félicienillä oli tytön mieli. Ei väkisinkään saanut häntä miekan mittelöihin eikä muihin ritarilliselle asemiehelle kuuluviin harjoituksiin. Kyyneleet silmissä hän vaikeroi:
"Minun on paljon helpompi ottaa itse vastaan lyöntejä kuin lyödä muita, ja ennen kuolisin kuin surmaisin jonkun toisen!"
"Voi, minun onneton poikani", huokasi salaa ritarinrouva, "olet minun kaltaiseni, olet saanut minun heikon naisluontoni minun nuoruudensyntini vuoksi, sentähden, että kerran kiistasin Pyhän Neitsyen kanssa lapseni sielusta!"
"Lapseni, armahaiseni, sydänkuormani", haasteli hän, "ihmisen tulee juuri aina tehdä sitä, mikä on vaikeaa, niin, sitä, mikä on kaikista vaikeinta, ollakseen Jumalan mielen mukaan! — Sano, lapseni, mikä olisi sinulle kaikista vaikeinta?"
Félicien katsoi äitiinsä hymyilevällä surumielisyydellä ja silitti hänen ohimoilla jo harmenevia hapsiaan: "Erota sinusta, äiti, se olisi minulle vaikeinta", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Niinpä pitää sinun siis erota minusta", puhui äiti ikäänkuin kuumeessa, "sielusi autuuden vuoksi ja sentähden, että se myös varmasti on Jumalan tahto. Itsensä kuolettamisen kautta vasta käy tie paratiisiin. Tiedäthän, että veljesi Bertrand jo valmistelee lähtöä kauas vieraille maille. Niin, sinne on hän rientävä Pyhän maan ritarien etunenässä. Hän, näetkös, toimii Jumalan mielen mukaan. Hän on Neitsyen valittu, kuten isänsäkin. Ja minä aavistan, etten enää koskaan elävin silmin tule näkemään häntä. En sure, en napise, sillä tämä pyhä retki avaa hänelle portit iankaikkiseen elämään. Ja jokainen, joka antaa henkensä pelastaakseen Pyhän maan pahojen käsistä, saa iankaikkisen elämän. Etkö seuraisi sinäkin veljesi esimerkkiä?"
"Lähtisin riemumielin pakanoiden luo, jos saisin lähteä heidän luokseen ystävänä, rauhan palmut käsissäni, mutta en voi saapua heidän luokseen vihamiehenä, sotisopaan puettuna."
"Pakanoita täytyy vihata, se on Jumalan tahto. He ovat Pahan vallassa."
"Niin, he ovat tietämättömiä ja onnettomia ja tarvitsevat siis enemmän rakkautta kuin vihaa", puhui Félicien sisäänpäin kääntyneesti. "Rakkaus yksin voi kypsyttää raa'at rypäleet Herran viinamäessä."
"Jos olet keksinyt otollisemman tavan palvella Jumalan valtakunnan asiaa kuin taattosi ja veljesi, niin sano minulle. Mitä siis aiot tehdä? Mistä alottaa?"
"Itsestäni."
"Itsestäsi!" huudahti äiti kauhistuneena. "Kiusaaja ehkä kuiskii korvaasi joitakin oman onnen pyyteitä, jotka meidän tulee unohtaa. Mitä sitten tahtoisit itsestäsi tehdä?"
Lämmin tuikahdus valaisi Félicienin tumman katseen.
"Tahtoisin tehdä itseni hyväksi, äiti", sanoi hän sydämellisesti, "ja sitten, niin, sitten kaikki muut, kaikki ihmiset, nuo pakanatkin…"
"Älä anna ylpeyden hengen saada valtaa itsessäsi. Ei kukaan ihminen ole kokonaan hyvä, ei voi tullakaan kokonaan hyväksi. Vai oletko koskaan nähnyt edes kristittyjen joukossa kokonaan hyvää ihmistä?"
"Sinä olet hyvä, äiti", vastasi Félicien.
Ritarinrouva riisti epätoivoissaan hiuksiaan.
"Poikani!" huusi hän, "suuri synti painaa minun tuntoani! Kerran nuoruuteni ajattelemattomuudessa olen vetänyt kirouksen ylleni ja sinunkin sielusi yli! Älä kysy miten! Mutta jos minua rakastat, niin lähde luotani, lähde rukoilemaan meille molemmille armoa Kristuksen meidän Vapahtajamme haudalla. Se antaisi minulle rauhan."
"Jos se tuottaa sinulle helpoitusta, armas äiti, lähden kyllä. Ja toivon, että rukoukseni antavat sinulle rauhan", vastasi Félicien.
* * * * *
Yhtyäkseen muiden ristiretkeläisten joukkoon oli Bertrandin ja
Félicienin matkattava veneellä pienen vuoristojärven yli.
Heidän saapuessaan rantaan oli ilma mitä ihanin, ja päästäkseen nopeasti perille valitsivat ritarinuorukaiset aivan keveän ja nopeakulkuisen haahden.
He olivat jo astuneet purteen, kun he kaukaa näkivät jonkun juoksujalkaa kiirehtivän heidän jälessään. Pieni, muodoton olento viittoi ja antoi merkkejä. Nuorukaiset odottivat.
Tulija oli muuan vesipäinen narri, joka ilkeytensä ja elukkamaisten tihutöittensä vuoksi oli kaikkialta karkoitettu ja joka kauan henkipattona oli elellyt korven peitossa.
Ilvehtien rupesi hän nuorukaisia rukoilemaan:
"Ottakaa, arvon ritarit, vanha syntisäkki mukaanne eväiksi! Ei ole enää prinssejä eikä koiria tässä kirotussa kristittyjen maassa, pakanakuninkaan hoviin halajaisin. Ja sinne kai sinäkin pyrit, kaunis tyttö", lisäsi hän osoittaen Félicieniä.
Bertrandin veri kuohahti:
"Kurja haaska, pyhäin häväisijä!" huusi hän sivaltaen miekan tupestaan.
Mutta Félicien ehti väliin:
"Malta mielesi, veliseni! Miksi emme ottaisi tätä onnetonta ihmistä mukaamme! Hän ehkä juuri parhaiten tarvitsee Pyhän maan siunausta. Ja miksi emme aloittaisi retkeämme hyvällä työllä, ehkä se koituu siunaukseksi yrityksellemme."
"Hullu olet, veljeni, aina ollut", huudahti Bertrand. "Mutta tämä on kaikista hulluinta, mitä vielä olen suustasi kuullut. Tuo henkipatto narri on paha ja ilkeä olento, tuomittava Jumalan ja ihmisten edessä, kuinka voisi hänestä koitua meille mitään siunausta!"
"Jos hän on paha, voi hänet ehkä voittaa hyvyydellä."
"Mistä olet tuollaista oppinut?"
"Äitini hyvyys on paistanut ylleni, silloin kun itse olen ollut täynnä pimeitä ja pahoja ajatuksia", vastasi Félicien uneksivasti.
"Enkeli olet, totta tosiaan, veliseni", hymähti Bertrand jo lauhtuneempana, pistäen miekkansa tuppeen, "Ja tällä kertaa olit oikein suojelusenkelini. Minulla on kiivas luonto. Enkä kuitenkaan olisi koskaan voinut antaa itselleni anteeksi, jos äsken olisin tahrannut puhtaan kalpani noin saastaisella verellä."
"Heitä siis vesitautinen raatosi venheeseen!" komensi Bertrand narria.
"Félicienin vuoksi otan sinut!"
Ja niin he kolmisin lähtivät.
Keskellä järveä nousi äkkiä ankara myrsky. Ja pieni vene, joka oli liikalastissa, oli joka hetki vaarassa hukkua.
"Yksi mies mereen!" huusi Bertrand. "Muuten olemme hukassa! Siinä nyt näet tuhmuutesi seuraukset, veli-parkani. Narri on vetänyt kirouksen ylitsemme! Narri laidan yli!"
"Malta mielesi Jumalan nimessä, veljeni! Ethän toki aio satuttaa kättäsi heikompaan!" huudahti Félicien.
"Yhden meistä on kuoltava, jotta toiset kaksi pelastuisivat. Ja kuka on siihen sopivampi kuin tuo paatunut epäsikiö, josta ei ole kenellekään hyötyä eikä iloa! Hyvän työn tekee ihmisille se, joka vapauttaa maailman tuollaisesta mätäpaiseesta!"
"Jumalan tähden, rakas veljeni, jos kuolemasta on kysymys, olen minäkin ehkä siihen sopivampi kuin hän. Jos hän todellakin on sellainen kauhistus Jumalalle ja ihmisille, olen minä kenties silloin valmiimpi astumaan Jumalan tuomio-istuimen eteen!"
"Juuri siksi, että sinä olet armelias, lempeä ja hyvä, pitää sinun vielä kauan elää täällä meidän keskellämme, kanssa-ihmistesi siunaukseksi! Kätesi ovat pelkkiin hyviin töihin luodut!"
"Mitä hyvää voisi lähteä enää kädestä, joka kerran on kieltäytynyt ojentamasta oljenkortta hukkuvalle sielulle! En olisi arvollinen elämään enää hetkeäkään, jos olisin aiheuttanut veljeni kuoleman!"
Ja ennenkuin kukaan ehti arvata, mikä hänellä oli mielessä, oli hän jo hypännyt laidan yli ja kadonnut syvyyteen.
Kauhistuneina tuijottivat narri ja Bertrand aaltoihin, jotka silmänräpäyksessä olivat nielleet uhrinsa. Sitten epätoivoisen tuskan ja kostonhimon soentamana syöksi Bertrand käsiksi narriin heittääkseen hänet, tuon onnettomuuden aiheuttajan, samaa tietä.
Mutta samassa lankesi hän kuin salaman satuttamana polvilleen purren pohjalle.
Hänen edessään juuri samalla paikalla, missä Félicien vielä äsken oli seisonut, seisoi itse Pyhä Neitsyt valkeissa vaatteissa, kultainen säteikkö pään ympärillä. Ja Bertrand kuuli kuin soiton hyminän hänen lempeänsuloisilta huuliltaan: "Tämä oli minun rakas poikani, johonka minä mielistyin."
Samassa tyyntyi myrsky.
"Minä olen nähnyt Jumalan Äidin!" olivat ainoat sanat, mitkä pääsivät
Bertrandin huulilta.
"Totisesti olen minä nähnyt Jumalan Pojan. Hän kuoli minun kurjan puolesta", nyyhkytti narri.
Ja ritari ja vesipäinen henkipatto itkivät toistensa sylissä.
* * * * *
"Pyhä Neitsyt itse on ottanut poikasi, ritari Bertrandin leski!" saapuivat viestit linnanrouvan korviin.
"Neitsyt Maaria on ilmestynyt! Ihme on tapahtunut!"
"Näetkö, tuolla he jo saapuvat, todistajat, vesipäinen narri ja jalo ritari Bertrand sylitysten itkien, Jumalaa ylistäen ja siroitellen tuhkaa silmilleen! Katso, katso, jalo rouva!"
Pitkin tietä samosi taaja ihmisjoukko, ja munkkien kuoro kuului laulavan:
"Sub tuum praesiduum confugimus,
Sancta Dei Genitrix, Sancta Dei Genitrix…"
Bertrand polvistui äitinsä eteen:
"Äiti, anna minulle anteeksi, olen ollut huono poika. En ole malttanut
kuunnella opetuksiasi. Olen ollut sokea. Olen yrittänyt valloittaa
Jumalan valtakuntaa ulkonaisen taistelun tietä ja unohtanut sisäisen.
Nyt vasta ovat silmäni avautuneet. Äiti, nyt en enää luovu viereltäsi.
Näytä minullekin tie paratiisiin, niinkuin näytit veljelleni
Félicienille! Jotta minäkin kerran kelpaisin Jumalan Äidille!"
Koko kansanjoukko polvistui ritarin esimerkkiä seuraten. Ja munkit rukoilivat:
"Sed a periculis cunctis liberata nos semper,
Virgo gloriosa, Virgo gloriosa…"
"Jumalan äiti itse opasti häntä, en minä sokeista sokein!" nyyhkytti ritarinrouva. "En tuntenut Pyhän Neitsyen omaa!"
"Hän oli Jumalan Poika! Hän kuoli minun kurjan syntisen puolesta", todisti narri. "Ja minä pilkkasin häntä! Tästä lähin tahdon pyhittää elämäni hänen muistolleen!"
"Niin on hyvyyden voima sittenkin suurempi kuin pahuus ja rakkaus väkevämpi kuin sotajoukot!" sanoi Bertrand.
"Hän tahtoi lähteä Pyhälle maalle rauhan palmut käsissään! Hän oli siis oikea Pyhän Neitsyen ritari. Niin vähän me ihmiset tajuamme taivaan aivoituksia", kuiskasi itsekseen ritarinrouva.
"Ihme! Ihme! Ihme on tapahtunut. Pyhä Neitsyt itse on näyttäytynyt!" kuului sankasta pyhiinvaeltajaparvesta yhä uusiutuvia huudahduksia, ja munkit virittivät jälleen virren:
"Pia mater et humilis, ora pro nobis!"
Pyhän Félicienin luostari tuli pian kuuluksi siunauksellisesta toiminnastaan. Keskellä levottoman ja väkivaltaisen ajan kauhuja levitti se Neitsyt Maarian tavoin suojelevan kätensä jokaisen apua tarvitsevaisen yli.
Mutta vähitellen sen hurskaat asujamet toinen toisensa jälkeen muuttivat Ikuisuuden kartanoihin. Ja lopulla nähtiin sen autioissa suojissa enää vain vanha, valkeahapsinen, vesipäinen erakko, joka horjuvin askelin kasteli luostaripihan ruusuja ja vapisevalla kädellään ojensi vesiruukun väsyneelle vaeltajalle. Mielellään hän myös johdatti vieraan haudalle, jonka alla lepäsi hurskas äiti ja hänen molemmat Pyhälle Neitsyelle lahjoittamat lapsensa.
Ja hellin, lapsellisin värein maalattu Neitsyen kuva hymyili haudan yläpuolella olevasta muurikomerosta lempeää hymyään satavuotiselle katumuksentekijälle, ojentaen häntä kohti valkoista paratiisin liljaa pian lähestyvän vapahduksen merkiksi.