OLIS' KYLLÄKIN SYYTÄ — —
Olis' kylläkin syytä peljätä, että järkeni valo vaipuu, ja että henkeni rauhaton vielä harhateille haipuu, sillä virtaa se munkin suonissain se sairaan äitini veri, ja väliin se kiihtyen hämärtyy kuin yöllä rannaton meri.
Olis' kylläkin syytä rukoilla, että sieluni voimat ei raukeis' ja ett' ei herkälle hengellein se ijäinen yöhyt aukeis', sillä merkin on äitini painanut mun mieleni tummaan paloon, on jättänyt yö vähän hämärää mun sieluni silmän valoon.
Olis' kylläkin syytä soimata sitä kohtalon kättä pahaa, mi äidin on pannut muovaamaan mun henkeni heikkoa vahaa, vaan sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks' lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta.
Ja vaikk' olis' syytä arkailla tuot' äitini luomaa työtä: mun henkeni liikaa herkkyyttä ja sieluni salaista yötä, niin en minä konsana peljätä voi, että onnettuutta ne uhkaa, vaan surren niitä ma rakastan kuin äitini muiston tuhkaa — —