RESITATIIVI II.
Sinä kalpea, kylmä ja kaunis lumen kattama puu, yli otsasi valkea rauha kaareutuu, ja oksias kiertää tuhannet pehmeät huurteet, ne riippuvat vaiti kuin utuisten unien uurteet — — — — — — — Mun välistä tuntuu kuin haluni ois elonnestehet pusertaa pois, pois kaiken tuntehen tuoreen — — ja kuivua kokoon jäisehen kuoreen ja nukkua lauhaan valkeaan rauhaan — — — — — — — Jos ihmehen voimaan ma luottaisin, niin väsynehin hetkin rukoilisin: Sinä korkea, muuttaos minut kivipatsahaks' elämän tiellä! niin seisoisin kuni kallio vakaa ja sallisin elämän kiihkojen kuohua yli ja ohitse virraten tulvia eestä ja takaa; ja jälki ei järkyttäisi mun mieleni rauhaa — — —