Vangittuja sieluja: Novelleja

by L. Onerva

KIUSAUS

On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa, jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi voimiksi.

Sellaisina päivinä on ilo elää.

Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.

Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme itsemme typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me ajattelemme ja ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä. Jolloin on paha olla, on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee sielussaan, mutta ei voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta rakastaa lähimmäistään siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän kielteisyyden tunnulla raskauttaa.

Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae edes seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule… Ja lopulta koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee mieli mennä pois itsestään eikä pääse…

Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä…

Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen vain avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin, siinä kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin. Päätin lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan virkistyi aina.

Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan hän oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja, älyn ja tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä oli jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä pelkän aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet hänen kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun kuoren alla sykki kultainen sydän.

Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä Liinan ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut. Ei hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma, pehmeän-metallinen ääni.

Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä oli jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja sukkeliin sotajuoniinkin.

Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä heikkouksia, saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen, vaan asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus:

Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen. Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli uskoton, raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta lajia. Ei sekuntiakaan hän enää olisi saman katon alla sellaisen kanssa! Liina Syväri kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja ymmärtämyksellä. Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut siitä, oli vakuutettu siitä, että tuo mies oli aivan ala-arvoinen olento, naurettava, hävettävä, tuomittava kaikin puolin. Ei kellään ollut niin huonoa miestä. Että hän oli voinutkin alentua menemään sellaisen kanssa naimisiin! Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui. Nuori rouva käy tulipunaiseksi loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Ei, tuo oli toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä olisi niin ala-arvoinen! Ei! Muiden miehet olivat kaikki vielä paljon huonompia ja tyhmempiä! — Ja neuvottelu päättyy siten, että avioeron hakijatar miestänsä ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä kiireimmän kautta palaa takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on tyytyväinen pieneen kepposeensa ja ajamansa asian tulokseen.

Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.

Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän viisauden olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä elämässään sangen kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin tavallista suuremmat luontaiset voimavarat.

Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt kertoa hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen vanhapiikuudessaan ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai säälittävää. Hänen ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri niin miehille kuin naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja kirkas älynsä niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että olisi ollut suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin rajoihin.

Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että oli par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä Liina oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran, että hän ei voisi olla poissa hautajaisista.

Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.

Liina tuli itse avaamaan.

— Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin siis kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?

— Tunsin kyllä.

— Oikein hyvinkö?

— Oikein hyvin.

— Sinulle ei siis sopinut?

— Ei.

— Häiritsenkö ehkä työtäsi?

— Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit.
Olen vähän kaihomielisellä tuulella.

— Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.

— Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa. Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun ihmiset kuolevat, lisäsi hän hiljaa.

— Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.

— Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään mieluummin ilopäivänä…

Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.

— Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan Varjangon kuolemasta?

— Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.

Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän sanojen sisällyksessä oli jotakin kaameaa…

Syntyi hetken vaitiolo.

— Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa… Asia on hyvin yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri helpotus…

Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan tuntenut ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan ollut kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi tapahtunut näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten kasvoja.

— Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti, hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut hirveän kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin… Et tietysti ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä mitään. Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet kovin väärin minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella irvistyksellä. Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti. Onhan sekin eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten täydellisen tilinpäästön… Mutta istuhan oikein mukavasti ensin tuohon sohvan kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo rakkausnekrologi. Mutta sinähän olet huvitettu sellaisesta.

Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista, mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka nyt on lakannut olemasta… Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta. Isä oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo naisparka oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän napisematta kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin korkeampaa olentoa. Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai, että niin piti ollakin, koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun tällä jumalansanalla tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen vaikutus. Se herätti minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä minua auttoi ja kannusti juuri Soini Varjanko.

Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa. Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja hyvää herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia, punastuin hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen, kun vain näinkin hänet kaukaa.

Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta. Sinä kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina toistemme tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen haaveellinen suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne, sitten keskustelimme niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman asioista yleensä. Hän oli terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle hengelle ja hän itse nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin tehtävän hyvinkin juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla ihanteellisuudella tai ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle kaipuulle.

Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä erään lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista. Toisella puolen oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella puolen laajat vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain silloin tällöin äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan huumaavaa tuoksua… Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini ja yhtyy erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen eivät suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen… Sinä suvena en ollut enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus, joka ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin sai isäni tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi käyttäen Soinista ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä ajatellessa vieläkin kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.

Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon pahaa…

Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin, että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja että lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten… Hän silitteli suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja, jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni, asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin. Ja entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä oli merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.

Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin. Varjanko nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja antoi sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan kuin sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni." Luonnollisesti oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän mielikuvituksen oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko tai et, niin on se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut kaikissa elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se vasta on ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan vastoin tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on estänyt minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt mitään tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti koko asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et tietysti usko, ellen näytä.

Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä, jotakin, joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta Liinasta. Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut olla siinä viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa, itsetiedottomasti nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs varsi vielä hentona, kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena kauneustyyppinä, jona miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen voidakseen ohjata häntä mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa… Omituista…

Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni suljettu tuokkonen.

— Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta! — Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän oli silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin nimittäin myös samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius inhoitti minua liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi syöpyneet mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua vastustamaton halu luku-uralle.

Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa on minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus ja hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani ja kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni aukenivat yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten… Siten jouduin lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen…

Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.

— Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se on useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja voimakas, pilailin.

— Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä lopussa. — Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon selkäsauna-tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään häntä unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja sillä kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle antanut.

Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha.
Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti
Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli
hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.

Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut mitään avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt niin tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut sulattaa sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä, ollen kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina, ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain tuosta edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!

Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän toivoi etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin paljon kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut tarjota vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä ja vaimo vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän minua, että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden muistoista ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi edes vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin rakkauteni. Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin tavallani odottanut koko elämäni.

— Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?

— Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä tahtonut tehdä häntä onnettomaksi.

— Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.

— Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.

— Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin eniten kärsi.

— Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes, ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan. Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa. Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea, en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi… En enää muistakaan, mitä kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista, joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni, pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran, aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä. Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut enemmän edes pikku Liinasta."

Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina, joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut tietämättään, tahtomattaan.

Siihen se suuri kohtaus päättyi.

— Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?

— En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa. Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi, pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä, joka näkee sydämeen… Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin itselleni häntä yhä… Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa… Ja vähällä oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. — No nyt häntä ei ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa…

Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.

Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava, mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin? Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön olen. — Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.

— No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.

— On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja, siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle. Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin, mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä… Meistä muista, meistä parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään, siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi. Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija, filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin, kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen, jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita, sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.

Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan "vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni vanhuuden höperöksi…

— Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä. Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden mukana tulevaa holhoustilaa.

— Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei mitenkään voinut auttaa… Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva" ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän. Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti, puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!' Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa, miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa. Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty. Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä. Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä, esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!

Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta, siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla mahtoi olla oikeussalissa.

— Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei koskaan, koskaan saa nähdä…

Liina peitti käsin kasvonsa.

— Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.

— Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun.
Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi…

— Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi. Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne, jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?

— Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä: että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?

— Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.

— Tietysti.

Jonka olenkin tehnyt.