MUODONVAIHDOKSIA
1.
Tasaisella, palmujen varjostamalla kattoparvekkeella istuu nuori pari kuunnellen ulkoilmakonserttia.
He ovat häämatkalla.
Nuori mies istuu hieman syrjässä piirtäen vaimonsa kuvaa. Tämä istuu pää käsien varassa katsellen värikkäillä lyhdyillä valaistun puutarhan ihmisvilinää allaan.
— Miten kaunista, Jaakko! sanoo nuori rouva. Näetkö, kuu nousee juuri. Noiden tummien puiden takaa…
— Sinä, Leila, olet sentään kaunein kaikesta!
— Se on onni, joka kaunistaa! Mitä ne soittavat nyt?
Mies katsoo ohjelmaan.
— Jonkun ranskalaisen säveltäjän "Kuolemantanssia"…
— Miten kaunista!
— Minusta he voisivat soittaa jotakin iloisempaa. Mielestäni pitäisi koko maailman iloita kanssamme! Minä olen niin onnellinen, onnellinen ja pääni on täynnä niin huimaavan suuria suunnitelmia!
— Sitten kun minusta tulee oikein suuri laulajatar, laulan kaikille noille tuhansille tuolla…
— Ja kun minusta tulee oikein suuri taiteilija, asetan näyttelyn joka maailmankaupunkiin…
— Ja sitten asetumme ulkomaille kokonaan.
— Ja omistamme oman talvipuutarhan Rivieralla.
— Ja kesähuvilan Suomessa, oikean pienen hovin, jonne voimme kutsua vieraita.
— Ensimäisen audiensin ystävillemme voimme antaa jo Seurahuoneella, jossa tietysti asumme matkan varrella.
— Ja minulla on kaksivaljakot, niinkuin suurilla laulajattarilla ulkomaillakin, ja lakeija…
— Ehkä vielä silkkiloiminen sylikoira polvilla. He nauravat.
Ja astuivat alas parvekkeelta toistensa käsipuolessa, silmät säteilevinä, pää pystyssä, niinkuin heillä jo olisi tuo kuviteltu maailman ihanuus omanaan. Kaksi onnellista! Heillä on toisensa.
2.
Uusi kesä.
Leila ja Jaakko Reiniö ovat illastamassa Kaivohuoneen verannalla. On kesän kuumin ja kuollein aika.
He katselevat puhumattomina eteensä.
— Katsohan tuonne merelle, Leila. Kyllä täällä Suomessakin sentään voi olla ihmeen kaunista!
Leila tuijottaa itsepäisesti eteensä.
— Katsopas, nyt juuri liukuu suuri purjevene ohitse. Katso pian!
— En jaksa.
— Etkö voi hyvin, Leila?
— En.
— Mikä sinua vaivaa?
— Minua vaivaa kaikki.
— Minäkin?
— Niin, ja etupäässä juuri sinä!
— Olenko ehkä jollakin pahoittanut mieltäsi? Suo anteeksi.
— Minä en suo anteeksi mitään, sinähän tiedät sen. Olen sanonut sen sinulle tuhat kertaa.
— Tarkoitukseni ei ollut suututtaa sinua.
— Tarkoititpa tai et, kun kerran suututat minua, niin suututat.
Sitäpaitsi teet sitä aina, joka hetki.
— Mutta jumalan nimessä, sano sitten millä?
— Kaikella. Koko sinun olentosi kiusaa minua. Tapa millä puhut, kävelet, ajattelet, tunnet…
— Ja kuitenkin olen koettanut olla sinulle mieliksi kaikessa…
Minähän en muuta toivo, kuin että sinulla olisi hyvä olla, Leila.
— Sepä se onkin juuri pahin. Sinun mielittelysi tekee sinut aivan kerrassaan sietämättömäksi.
— Minkälaiseksi sinä sitten minut tahtoisit?
— Miten typerää! Sinä olet, mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään voi!
Leila kohottaa ylenkatseellisesti olkapäätään. Jaakko tarttuu hänen käteensä.
— Älä kiusaa minua!
— Minä en ymmärrä sinua…
— Et, et milloinkaan.
— Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun ymmärtävän sinut aina… Tämä on hirveää.
— Tämä on hirveää.
— Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa nykyään?
— Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!
— Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.
— Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet sitä aina ulkoapäin!
— Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa tylstyy.
— Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt taiteilijan arvoista!
— Mistä ne rahat muuten tulisivat!
— Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on poissa!
— Ja sekin on minun syyni!
— Sekin! On! Sinä olet tehnyt minusta toisen ihmisen!
Mies katselee vaimoaan ensi kerran arvostelevasti. Hän on tosiaan toinen. Hän on ruma, häijy ja lahjaton. Kuinka on hän kerran erehtynyt katsomaan häntä toisilla silmillä?
3.
Kevät-ilta.
Vaimo tulee ulkoa vieno puna poskilla, silmät loistavina, pujahtaen kiireesti huoneeseensa ja sulkien ovensa lukkoon.
Mies koputtaa ovelle.
Ei vastausta.
Hän lyö nyrkillään, niin että saranat tärisevät.
— Avaa!
— No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!
— Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!
Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti ranteeseen.
— Missä olet ollut?
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!
— Mistä!
— Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi, joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi minä sitä tekisin?
— Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.
— Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti, tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia ihailijoita…
— Niin, kun sinä et enää rakasta minua! Etkä ole koskaan rakastanutkaan. Himoitsit ainoastaan…
— Jos himoitsin, niin himoitsin sinusta äitiä lapsilleni. Mutta sinä olet turhamainen raukka. Älä syytä taidettasi. Sinulla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa.
— Sinä olet vieroittanut minut siitä.
— Minä vieroitan myös itseni sinusta. Hoida itsesi siis, tee mitä tahdot…
— Nyt tahdot hyljätä minut, kun ensin olet katkaissut elämänurani…
— Minä halveksin sinua niin, etten viitsi vastata.
— Ja minä vihaan sinua.
— Miksi siis asumme saman katon alla? Erotkaamme! Ja maksa sitä ennen oma osasi talousmenoista. Et ole ollut minun vaimoni enää pitkiin aikoihin…
— Millä minä maksan? Minun taiteeni ei elätä minua!
— Ei minunkaan. Mutta on täytynyt elää kuitenkin, tehdä muuta, joka elättää. Ja olisi se mennytkin, ellet sinä olisi tehnyt elämääni sietämättömäksi. Mene! Minä en kadehdi sitä, joka saa sinut!
Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys… Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko… Katumus. Tästä lähin on hän oleva uusi ihminen.
Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee anteeksi…
4.
Talvi-yö.
Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.
"Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta, kohta…"
Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee vastaan eteiseen.
— Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna minun olla rauhassa!
— Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?
— Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!
— Olet, olet, mutta meillä on ollut niin ikävä, pikku tytillä ja minulla… Sekin raukka on itkenyt pitkin yötä. Että voitkin noin rääkätä omaa lastasi.
— Mistä minä tiedän, onko se minun lapseni…
— Miten sinä voit olla julma ja karkea! Et enää ollenkaan entinen!
— Kuka minut on tehnyt sellaiseksi, kuka? Sinä!
— Mutta, rakas Jaakko! älä nyt taas…
— Kyllä nyt olen rakas, mutta enpäs ollut ennen, kun olisin sen todella ansainnut, kun olisin pannut sille arvoa. Nyt sinä rukoilet ja matelet, kun en enää välitä sinusta. Tyranni olet ja orja yht'aikaa. Sinussa on kaikki vanhan ja uuden ajan naisen huonot puolet eikä yhtään niiden hyviä. Ja jollet olisi särkenyt uskoani kaikkiin naisiin, jättäisin sinut. Mutta en jaksa, on paha näin, mutta voisi olla paha toisinkin…
— Sinä olet juonut liikaa, Jaakko. Kaikki rahasi taas tietysti.
Millä tulemme toimeen huomennakin!
— Omiani minä juon, mutta milloin sinä syöt omiasi! Nuori, terve ihminen, hanki itsellesi tointa.
— Kunhan lapsi vähän kasvaa! Voi, Jaakko, jos et minusta välitäkään, välitä toki vähän tästä viattomasta pienoisesta!
— Miten se olisi viaton! Se on viallista verta! Vihan ja halveksimaan lapsi!
Jaakko hoippuu huoneeseensa. Saappaat kolahtavat lattialle.
Vichy-vesi sirisee hiljaa lasissa…
Leila painuu nyyhkien lapsensa yli.
"Että hän minua vihaa, se ei tee mitään, mutta että hän saattoi sanoa sinusta, sinä armaani, sinä sydänkäpyni, että sinä olet vihan ja halveksinnan lapsi, että hän saattoi…"