Vangittuja sieluja: Novelleja

by L. Onerva

PAHAN OMANTUNNON PÄIVÄ

Samuli Silvo heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä, maaliskuinen, iloisesti hälyyttävä aurinko. Herttaisuutta ja hävyttömyyttä täynnään! Senkin kiusankappale!

Tämä oli ainoa aamu, jolloin Silvo sai nukkua niin pitkään kuin halusi, nimittäin sunnuntai. Muuten täytyi aina olla toimessa jo aamusta aikaisin. Se oli opettanut häntä panemaan arvoa aamu-unelle, vapaudelle ja sunnuntaille.

Nyt hänen silmiään karvasteli, ja suuria hikipisaroita kihoili hänen otsaltaan. Oli tainnut tulla eilen vähän valvottua. Sen vertainen ei toki voinut vaikuttaa mitään. Hän ei varmastikaan ollut oikein terve. Yö oli ollut kovin levoton. Hän oli nukkunut vain nimeksi ja senkin ajan nähnyt pahoja unia. Vesimatkoista, tapaturmista ja kuolleista. Äitinsäkin, kahdeksan vuotta sitten kuolleen äitinsä, ja niin ilmi-elävänä! Mitähän se mahtoi tahtoa hänestä! Ohoh, niinkuin hän muka ei sitä olisi tiennyt! Tahtoi tietenkin ristiä haudalleen, olihan hän sentään kristitty ihminen ja hyvä kristitty olikin ja siellä vain virui ja mätäni jo yhdeksättä vuotta ilman pienintä maallisen tai taivaallisen vapahduksen merkkiä haudallaan. Niinkuin mikäkin koiran tai kissan raato. Hyi, se oli ilkeää! Silvolla oli paha omatunto siitä, aina kun hän vain muisti tuon asian. Olihan jo ammoisista ajoista periytynyt hyvä tapa se, että sivistyskansat kunnioittivat vainajiaan. Piirtää edes nimi johonkin rautakankeen tai kivenpalaan! Eihän se ollut liikoja vaadittu. Kuinka olikin tuo äidin hauta jäänyt noin kesannoksi!

Silvon täytyi nousta valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä.

Se teki hyvää. Niin, se oli totta, hän oli riidellyt eilen toimistotoverinsa rouva Haaviston kanssa. He olivat tehneet työtä myöhäiseen iltaan. He olivat eronneet hyvin vihamielisessä tunnelmassa keskellä pimeää katua. Sen hän muisti nyt.

Taisin haukkua häntä suffragetiksi. No mitäpä siitä! Oikeassa olin tietystikin. Oh kuinka kaikki tänään hankaa vastaan. Pahoja unia, pahoja ajatuksia! Taisin nousta väärällä jalalla vuoteesta. Mutta mitäpä tässä enää makaamaankaan. Parempi lähteä ulos kävelemään.

Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.

Äidin hauta, äidin hauta, se on oikea asia, mitäs muista, mutisi hän itsekseen. Mutta kyllähän minä tiedän, kuinka sen asian laita on. Ei ole koskaan ollut aikaa eikä rahaa haudantakaisiin hyviin töihin, ei silloin eikä sen jälkeen! Ei muihinkaan hyviin töihin. Eikä koskaan tule olemaan, oli hän lisätä omaan puheeseensa. Ei, ei, kyllä joskus, varmasti vielä joskus, täydensi hän.

Yksi syy tähän laiminlyöntiin oli etsittävissä myös siitä sattumasta, että äiti oli haudattu maalle ja sinne olisi pitänyt järjestää oikein erikoinen matka. Siihen olisi ollut hankittava erikoinen lupa virasta. Niinkuin se virka aina olisi ollut esteenä, kuiskasi äskeinen ääni hänen paremmasta tai pahemmasta jostakin, joksi viimemainituksi hän nyt sitä suvaitsi nimittää.

On niin paha olo tänään, yskäsi hän.

Hän oli saanut ylleen ja astui ulos häikäisevään, utumaisen leutoon kevät-ilmaan.

Aikaisesta aamusta huolimatta oli maa sula ja märkä, purot lorisivat likaisina ja iloisina vierujen katujen syrjissä.

Valoa oli tulvehtimalla. Kaikki salainen näytti sen voimasta astuvan esille piilostaan. Talven kuluneet vaatteet kiilsivät pilkallisesti ihmisten yllä paljastaen virnistellen häpeilevät pölyhiukkasensa ja rikkinäiset napinreikänsä, liika vanhat lahkeensa ja laahustimensa. Kasvot toivat esiin vuoden varrella saamansa uudet rypyt ja uurteet, kaikki ne salaiset nuolenpääkirjoitukset, joita erilaiset elämänkohtalot olivat kaivertaneet niiden kellertävälle pergamentille. Tietysti eivät kaikki olleet kellertäviä. Oli joukossa kukkeita, rypyttömiäkin poskia, kirjoittamattomiakin otsalehtiä, aivan uuden uutukaisia pölyttömiä pukuja… Mutta niihin ei Silvo kiinnittänyt huomiota. Kaikki näytti tällä kertaa ikäänkuin liittoutuneen muistuttamaan häntä elämän lakastuksesta ja lyhytaikaisuudesta.

Hänen mieleensä tuli kuvia henkilöistä, joita ei enää elänyt, esineistä, taloista, kaupunginosista, joita ei enää ollut. Niinkuin palttoo ja kalossit, niin kului elämäkin ja elämän sisältö, kaikki vaihtui, virtasi pois olemattomaan niinkuin uni… Miten erotat unen siitä, mikä on ollut? On vaikea uskoa mitään olleeksi. Mitä on jälellä kummastakin? Epämääräinen, väistyvä, unohtuva varjokuva, joka murenee hetki hetkeltä… Koetat kiinni. Et saa mitään, et muruakaan…

Niin, täällä päin jossakin oli hän syntynyt, Kruunuhaassa pihan perällä pienessä puutalossa. Ei ollut enää sitä pihaa, ei taloa, ei merkkiäkään menneestä. Suuret monikerroksiset kivimuurit seisoivat nyt siinä upeillen uutuudestaan ja niinkuin näytti ikuisuudestaan.

Siinä pihassa, synnyinpihassa, oli pieni mäki, jossa talvella oli hyvä laskea kelkkaa, ja takalisto, mutkainen seinän vierus-sokkelo, jossa kesäisin kasvoi jotakin vihreää särjettyjen ruukkujen ja jätteiden joukossa. Ja sitten siinä oli kadunpuoleinen, matala, pitkäsivuinen talo, jossa asui vanha leskirouva ja hänen pieni tyttärentyttärensä. Tämä pieni tyttö oli siihen aikaan Samulin mielestä hyvin ylhäinen ja kaunis. Mutta hän ei ollut ylpeä ollenkaan. He leikkivät useasti piilosta kellareissa ja keväisin, kun maa rupesi sulamaan, kulkivat he käsi kädessä pitkin pihoja ja katukäytäviä etsien sulaneesta, suurisilmäisestä hiekasta ja sorasta ihmisten jalkojen alta kaikenlaista talven aikana maahan kertynyttä rihkamaa, etenkin neuloja. Niitä löytyi paljon, nuppineuloja ja lukkoneuloja, ruostuneita ja kirkkaita, suuria ja pieniä…

Samulin äiti oli kaiket päivät poissa toimessaan muutamassa villatavarakaupassa, jossa hän oli myyjättärenä. Heillä oli yksi huone maanrajassa ja se oli keskeltä kukkasellisella kaihtimella aidattu kahdeksi, kyökin ja kamarin puoleksi. Samuli sai olla omissa oloissaan. Hän oli hiljainen lapsi, jonka ei tehnyt mieli katupoika-tappeluksiin eikä poikain tavallisiin huvituksiin. Ja kun hän ei ollut pikkutytön kanssa oli hän pääasiallisesti Pikkaraisen Marin keittiössä. Se oli vanhanpuoleinen uskovainen vaimo, jota äiti oli pyytänyt silloin tällöin katsastamaan poikaa. Ja tämän kanssa he olivatkin hyvät ystävät. Pikkaraisen Marin ympärillä oli jonkinlainen salaperäisen sadun auer. Hän kertoili ihmeellisiä tarinoita haudan tuonpuoleisista asioista ja veisasi Sionin virsiä ja joskus iltaisin vei hän pojan mukanaan Rukoushuoneeseen tai Vanhaan kirkkoon, jossa suuret, iloisilla väreillä maalatut jumalankuvat kynttiläin valossa lempeästi hallitsivat lapsellisia sieluja. Hän viihtyi täällä hyvin, vaikka ilma oli ummehtunut ja kummallisen hajuinen. Siinäkin oli juuri jotakin selittämätöntä, unelmaan uuvuttavaa. Mutta vielä iloisempi oli hän, kun äiti joskus sunnuntaisin vei hänet Nikolainkirkkoon. Etenkin sen korkea porraspengermä oli Samulin ihastus. Sinne näkyi hänen mielestään koko maailma, siitä oikein huomasi, kuinka suuri se oli. Se hypnotisoi hänet. Hän tarrautui tällöin äidin helmaan eikä tahtonut ollenkaan lähteä sieltä pois. Vaikka kaunista oli sisälläkin kirkossa. Valkeat apostolit seinäkomeroissaan, kultaiset kynttiläkruunut, urkujen mahtava humina ja veisuu, hiljaisuus ympärillä, kaikki tuo sai aikaan hänessä jonkinlaisen suuren tuntemattoman pyhyyden väristyksen…

Eiköhän siinä lapsuuden aikaisessa väristyksessä ollutkin koko uskonnon salaisuus. Senjälkeen ei Samuli enää koskaan ollut saanut yhtä eheää ja ääretöntä tunnelmaa mistään. Oli ollut kyllä aatteita ja tunteita, toisilleen vastaisia, toistaan seuraavia, aivojen ja sydämen toiminnan eri asteita, kauniitakin, kaunisnimisiä, mutta kaikki sentään niin rajallisia, niin muuttuvia, vain särkyviä, erivärisiä heijastuksia jonkinlaisesta jumaluuden kaipuusta…

Silvon mietteet katkaisi äkkiä pari jalkoihin juoksevaa pojannaskalia, joilla oli "kruunu tai klaava" käynnissä sulaneella jalkakäytävällä.

— Senkin mukulat, siunaili samaan ahdinkoon joutunut vanha vaimo kietoen virsikirjaansa suojelevasti nenäliinaan, kirkonmenon aikana tuollaista jumalatonta kopua pidetään ihan Herran esikartanossa!

Pojat seisahtuivat hetkiseksi. Toinen piteli jalkaansa sen aikaa tippuvan räystäskourun alla katsellen filosofisesti kenkänsä kärkeen, toinen nauraa tirskutteli.

— Uskotkos sinä Jumalaan? kysyi se, joka jalkaansa liotteli.

— Enkä usko. Uskotkos sinä?

— Uskon minä.

— No onkos se koskaan näyttänyt itseään sinulle.

— Eei.

— No en minä taas sellaisesta Jumalasta piittaa mitään, joka ei ilkiä itseänsä näyttää.

Silvoa nauratti tämä syvämietteinen keskustelu kirkon muurin vieruksella. Oli siinä saarna yhtä hyvä kuin kaksi. Millaista mahtoi olla tuolla sisällä.

Äkkiä valtasi hänet lapsekas halu kavuta tuonne ylös. Olikohan siellä ollenkaan sellaista kuin mitä lapsuudenaikainen mielikuvitus oli hänen muistitaululleen hahmoitellut.

Hän lähti kiipeämään mahtavalle kivijalustalle. Jumalanpalvelus oli juuri alussaan, koska sinne pyrki muitakin. Mitähän, jos joku tuttava olisi nähnyt Samuli Silvon, kirkon-vastaisen "Vapaan sanan" avustajan tällaisella matkalla.

Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes hän oli niin korkealla kuin pääsi.

Hän istuutui arasti aution syrjälehterin penkille.

Valkoiset apostolit olivat paikallaan, kultaiset kruunut myös.

Silvo tarkasteli niitä melkein hartaudella. Joonialais- ja korinttilaiskapiteeleilla varustetut pilarit kohottivat kaikkialla taivasta kohti harmaita kiviholvejaan, joihin aika oli uurtanut mustia halkeamia ja juovia. Ja urut hymisivät ja jylisivät niiden totisissa kuvuissa… Jostakin kaukaa alttarilta kuului papin ääni: "Herra olkoon teidän kanssanne". Ja puolittain leikillään lauloi Silvo hänelle vastaan: "Olkoon Herra sinunkin kanssas."

Hänen äänensä soi kauniina ja yhtä yksinäisenä kuin papin avarassa temppelissä. Miten se oli kaunista ja yksinkertaista. Ja miten se tuli itsestään, niinkuin hän vain ikänsä kaiken olisi laulanut litanioita.

Sitten taas soivat urut…

Silvo kurkisti alas. Kirkko oli melkein tyhjä, ainoastaan keskiristin luona alhaalla istui vähän väkeä. Sitten oli oven suussa joitakin uteliaita, jotka seisoivat, tulivat ja menivät. Niin, niin, olihan kaikkien viimeaikaisten luonnontieteellisten, radikaalisten ja sosialististen pyrintöjen ja opintojen täytynyt jotakin vaikuttaa kansassa. Kirkko ei houkuttanut, pelottanut, vetänyt nenästä enää ihmisten omiatuntoja. Mikä vahinko! Silvo katseli melkein säälillä noita tyhjiä, pitkiä, keltaisia penkkirivejä tuolla alhaalla ja tätä kivikylmää autiutta ympärillään lehterillä.

Oliko hän ollut oikeassa luodessaan tyhjyyttä temppeleihin? Olivathan ne sentään Jumalalle pyhitettyjä, vaikkakin tuntemattomalle, ijäti tuntemattomalle Jumalalle. Mutta jonka ihmiset luulivat tuntevansa, josta ne olivat tehneet itsensä kaltaisen, pienen, rajallisen ja lisäksi vielä arkaistisen ihmisen hyveillä ja paheilla varustetun. Se juuri oli Silvoa niin kovasti loukannut, ja oli ollut aika hänen elämässään, jolloin hän silmittömästi oli vihannut kirkkoja kaiken valheen ja taikauskon symboleina ja voimassapitäjinä. Ei edes niiden kauneus tai taideaarteet saaneet hänen mieltään lempeämmäksi. Ne olivat hänestä ehdottomasti rumia ja kaikki, mikä niihin liittyi, niihin houkutteli saalista, sokaisten silmiä, sokaistakseen sielut, oli hänestä yhtä rumaa. Ollessaan ulkomailla joku vuosi sitten oli hän samasta syystä ylpeästi kulkenut niiden kaikkien ohitse.

Nyt se häntä kadutti. Hän oli ollut raaka. Ne olivat olleet rumia siksi, että hän oli katsonut niitä rumalta kannalta. Miksi pitää niitä valheen symboleina, miks'ei pikemmin totuuden etsimisen! Eikö ollut äärettömän kaunista, että ihmissuku näin palveli jotakin itseänsä suurempaa, etsi iankaikkisia, ihanteellisia voimia itsestään ja itsensä ulkopuolelta, että se tälle näkymättömälle uskolleen pystytti suurimmat muistomerkkinsä, jotka vaihdellen muodoltaan ja sisällöltään, kultaisina kupooleina ja huimaavan korkeina ristihuippuina, ylväinä pylvästöinä ja siroina minareetteina, haavemaisina pagoodeina ja maanalaisina katakombeina kautta koko maapallon kuuluuttivat äärettömyyden ja täydellisyyden kaipausta, ihmisen kauneutta… Raamattuakin hän oli halveksinut. Vaikka se oli ihmeellisin kirja maailmassa, vanhan aasialaisen mietiskelyn, egyptiläisen kultuurin, kreikkalaisen filosofian ja hebrealaisen väkevän, väririkkaan, aistillisen mielikuvituksen yhteinen aarre-aitta… Siellä oli viisautta mitä lajia vaan. Raamattu oli uskontoa ylipäänsä, juuri sellaista, jollaista sen pitää ollakin. Mutta käydä uskonlahkoja perustamaan ja aatteita ajamaan piplian todistus kainalossa, se oli hulluuden hullutusta!

Alttarilta kuului nyt: "Minä vaivainen syntinen ihminen…"

Silvo painoi päänsä penkkiin muiden mukana.

Vaivainen minä olen, mutta en oikein ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, ajatteli hän. Synti… Samassa hän muisti, että uskonopissa synnit jaettiin kahteen lajiin, teon synteihin ja laiminlyöntisynteihin. Teon synti se oli se eilinen, se, josta Anna Haavisto suuttui. Mitä se sitäpaitsi häneen kuului. Ettei hän muka antanut naisten kulkea rauhassa kadulla. Eihän hän tehnyt muuta kuin katsoi siihen tuntemattomaan, tunteakseen mahdollisesti… No sitten myöhemmin hän oli tavannut hänet kyllä. Se nainen ei tahtonutkaan kulkea rauhassa. Mitätön juttu…

Laiminlyönnit sensijaan. Ne ne vasta saattoivatkin kalvaa. Niinkuin se äidin hauta… Se aivan pakottamalla käski. Ei siitä päässyt rauhaan muuta kuin tottelemalla. Kummallinen omatunto hänellä oli. Ei siltä, että hän olisi myöntänyt sitä miksikään siveyden mittariksi, mutta se oli epämukava, narisi ja marisi myötäänsä tyhjästä. Kuinka oli hän tuonoin muutamalta matkalta palattuaan esimerkiksi kärsinyt tuntemattoman ihmisen vuoksi. Oli istunut kolmannen luokan penkillä ensin ikkunan vieressä, mutta, kun siinä veti, siirtynyt käytävän viereen. Mutta sen jälkeen oli tullut sisään pieni maalaistyttö ja Silvo oli osoittanut hänelle paikan vierelleen akkunan ääreen, juuri siihen, jossa veti. Tyttönen yski. Ensi hetkessä aikoi hän heti pyytää vaihtaa paikkaa. Mutta sitten hän rupesi ajattelemaan: "Tyttöriepu, paha siinä on, sairaskin on lisäksi. Mutta jos itse siirryn siihen, saan myös yskän ja nuhan, pilaan ääneni, jota tarvitsen koulussa tunneillani. Hänellä on jo ennestään yskä, jos se pahenee, ei hän sitä huomaa, suurempi vahinko on, jos minä verekseltään saan sen." Näissä ajatuksissa aika kului ja yhä teki mieli vaihtaa. Ajatusten valossa tämä halu alkoi näyttää hullulta, tavallisesta poikkeavalta, näennäiseltä ja tyhjältä hyväntekeväisyydeltä. Siihen se jäi ja paha omatunto jäi myös… Mutta tekemättömät synnitkin saattoivat joskus vaivata…

Ja sitten eräs laiminlyönti, josta hän ei voinut arvioida, oliko se synti vai autuus. Hänen olisi pitänyt aikoinaan kosia Anna Haavistoa, silloin kun tämä vielä oli tyttönä. Aina tuli mieleen, miten kenties olisi voinut olla. Kerran oli hän kyllä yrittänyt, ottanut kiinni häntä vyötäisistä, mutta Anna oli katsonut häneen niin asiallisesti ja kylmän ihmettelevästi että hän heti oli päästänyt irti ja pyytänyt anteeksi. Ja Anna oli suonut armollisen anteeksiannon, koska hän muka tiesi, ettei se loukkaus ollut hänelle tarkoitettu, että se oli jotakin ylimalkaista heikkoutta, huonojen tottumusten itsetiedotonta purkautumista. Mutta se oli häneen kohdistettua silloin! Eilinen sensijaan! Ja sen hän oli ottanut aivan omaksi asiakseen, sättinyt Silvon ja kaikki miehet, poliisit, ajurit ja asetukset, sen vuoksi, ettei katu suo tarpeellista turvaa yön aikana yksin kulkevalle naiselle, että täytyy sydän kurkussa lentää kuin takaa-ajettu riista työstään tullessa. "Mutta miehennehän voi tulla teitä noutamaan, teillä kun kerran on mies", oli Silvo sanonut, mutta se oli vain lisännyt hänen ärtymystään. "Hänellä on muutakin tekemistä. Jos sellainen on pakollista, pitäisi silloin saada myös kahden ihmisen ajasta korvaus. Minulla täytyy olla oikeus häiritsemättä kulkea ja jokaisen miehen, joka ajaa takaa naista, pitäisi saada vankeutta!" Vankeutta! Kyllä kai! Senkin äkäpussi. Oli hyvä, ettei hän sentään nainut sellaista suffragettia…

Silvo oli unohtunut rukous-asentoonsa. Nyt hän vasta huomasi sen.
Saarna oli jo menossa. Ikävältä ja typerältä se kuulosti.

Silvo ojentautui kaiteen yli nähdäkseen papin. Tämä oli kaikkea muuta kuin henkisen näköinen, pään muoto paha, ylhäältä kaponen ja leveten valtavasti alas poskiin ja leukoihin päin.

Taisin sittenkin olla oikeassa tapellessani kirkkoa ja pappeja vastaan, ajatteli hän. Ei niistä ole jumaluuden julistajiksi.

Hänen tuli tuossa tuokiossa taas niin maallisen kevyt olla. Hitto täällä istukoon kauniina kevätpäivänä! Hän avasi hiljaa oven ja hiipi ulos.

Hän laskeutui mahtavasti suuria pääportaita. Mahtaisi äitimuori olla mielissään, jos hän nyt näkisi poikansa näin hurskailla teillä, pisti hänen mieleensä. Samalla tavoin tunsi hän useasti vainajien suhteen. Hän oli aina tehnyt huonosti kaikki viimeiset palvelukset. Oli monta opettajaa, jotka jo olivat kuolleita ja jotka olivat toivoneet hänestä paljon ja ummistaneet silmänsä epätoivoisina. Eräs tahtoi hänestä, kun hän vielä oli alaluokilla, kansanpuhujaa ja raittiussaarnaajaa, vei hänet isällisesti kaikenlaisiin kokouksiin, esiinnytti ja äkseerasi häntä. Se meni jonkun aikaa, mutta sitten tuli täysikäännös pelkästä oman itseyden-ikävästä, pojasta tuli maailmankatsomukseltaan ylimys ja irstailija. Yläluokilla tuli hän läheiseksi ystäväksi erään naisopettajan kanssa, joka uneksi hänestä toista John Stuart Milliä. Se kesti vielä vähemmän aikaa. Naiset naisten, miehet miesten puolesta! puhkesi hänelle ohjeeksi tästä opetuksesta. Yleensä aina vastalause vain oman elämän elämisen tarpeesta. Samanlaista tapahtui paljon. Vasta paljon myöhemmin alkoi elävä veri pulputa näissä inhimillisten arvojen ja yhteiskunnallisten hyveiden lähdesuonissa, silloin kun ne kädet, jotka lähteen paikan olivat merkinneet ja rastineet, jo aikoja sitten olivat kylmenneet. Ja silloin häntä aina suretti, ja hän mietti: jospa se ja se nyt olisi tässä, miten me nyt ymmärtäisimme toisemme, miten hän olisi iloinen ja minä kiitollinen…

Kuinka monet hänen ympäriltään jo olivatkin vainajia. Eikö hän jo tuntenutkin enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä huomasi, että itsekin jo oli vanha ja läheni ajallista kuolemaa…

Joku vastaantulija tervehti. Silvo vastasi hajamielisesti. Sitten hän vasta tunsi tervehtijän.

Kas vain, veli Leppänen. Ja ruman naisen kanssa, joka ei ollut edes nuori. Mahtaa olla rikas…

Hän tavoitti itsensä tuosta silmänräpäyksellisestä ajatussarjasta ja häpesi sitä samalla. Piru vie, mistä minä olen saanut veriini tuollaisen naishalveksinnan, eihän minulla pitäisi olla syytä siihen. Voihan naisella olla sielukin, tiedänhän minä sen kyllä. Mutta sellaisilla ei taas ole ruumista, ei aisteja, ei mitään hekumallisuutta. Kuten esimerkiksi Anna Haavistolla. Hän on epänaisellinen, ikävä, kylmä…

Silvo muisteli hänen kuvaansa.

Ei se sentään niin paha ollut. Kuinka monesti hän oli katsellut sitä salaa toimistossa, etenkin kun he sattuivat olemaan siellä kahden. Hän oli suloinen viheriäkaihtimisen sähkölamppunsa ääressä, hän sopi niin hyvin tuohon kirjahyllyjen ja sanomalehtitelineiden rajoittamalle alalle, tuohon turvalliseen kirjastopölyiseen hajutuntuun. Mutta sittenkin hänen kaunis, rauhallinen otsansa, miettivät silmänsä, poskien lempeä pehmeys jollakin ilmeellisellä tavalla liikuttivat häntä aina. Niin nuori ja niin kaunis ja raataa elääkseen, silloin kun toiset naiset elävät nuoruudellaan ja kauneudellaan. Että mies sallii. Ovatkohan he köyhiä? Tai ehkä Anna itse tahtoo, itsenäisyydestä, sehän oli niin nykyaikaista. Ja ehkä mies häntä siitä soimaakin, on mustasukkainen ja paha…

Ja äkkiä tuli Silvolle hätä siitä, että ehkei mies osaakaan antaa kyllin suurta arvoa Annalle, ei tiedä, mikä helmi hän on, miten kaunis, miten uskollinen ja virheetön, miten hyvä toveri…

Olihan sitäpaitsi hyvä, että naiset osasivat elättää itsensä, jos vielä mikä sattui. Niinhän hänen äitinsäkin teki. Jos hänkin menisi naimisiin, olisihan hyvä ainakin aluksi, että vaimolla olisi tuloja. Ei, siihen ei ollut varaa sittenkään, ei kannattanut ajatellakaan. Nainen kävi aina kalliiksi. Hyvä, että siitä Ellistäkin pääsi, noin hienosti, mukavasti, että hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin. Kiltti tyttö, oikein hyvä, mutta sittenkin, kun ei ole kotia eikä mitään erikoista keskusteltavaa, täytyy aina istua jossakin ulkona, kuunnella musiikkia, syödä ja juoda ja illastella. Ja se tyhjän tilan täyttäminen maksaa. Ja miksi siihen ruveta vähiä rahojansa mättämään, kun ei ole pakko eikä se huvi ole sen arvoista. Tulee mieleen, että sitäkö varten minä tässä raadan ja vaivaan päätäni ja nousen aikaiseen aamulla ja puuhaan ja ponnistan, että viskaisin ne irtonaisen vieraan naisen ylläpitoon. Eipä sillä, elättihän Ellikin itsensä ja hänellä oli sitäpaitsi se etu, että hänen kanssaan saattoi vapaasti esiintyä herättämättä pahaa verta kenessäkään. Keskinkertainen näyttelijätär, pikkuinen, hyvämaineinen vapaa porvaritar. Ei skandaalia eikä liikaa huomiota… Ja Elli piti hänestä paljon ja varmaan nyt ikävöikin. Elli parka!

Silvo oli ajatuksissaan tullut Eläintarhan sillalle asti. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan rataa, joka vihlovan kiiltävin kiskoin halkoi tietä kauas Suomen sydänmaille.

Mitä jos hän lähtisi tuonne äidin haudalle nyt, heti tekisi kerrankin nopean päätöksen. Olihan tuo paljon kauniimpi tie haudalle kuin Lapinlahden katu. Silvo ei tiennyt mitään kaameampaa katua koko Helsingissä kuin se. Pienine likaisine hökkeleineen, noita-akka-naamoineen, joita kurkisteli pienien ruutujen takaa tien kahden puolen, ikuisine raadolle löyhkäävine kuusenoksineen, itkettyneine mustine hautavieraineen. Huh!

Aivan sattumalta oli äidin viimeinen lepokammio joutunut maalle. Hän oli nimittäin kuollut eräänä syyskesänä ollessaan sukulaistensa luona vierailulla. Koko tapaus oli jäänyt Silvolle jollakin tavoin hämäräksi. Sen hän vain tiesi, että hän oli seisonut kerran hänen hautansa partaalla, oudolla paikalla, yhdessä kaikenlaisten vanhojen sukulaismuorien ja -vaarien kanssa, joita hän ei eläissään ollut nähnyt, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Tokko hän enää löytäisi koko haudan paikkaa. Toisella puolen kasvoi matalaa koivikkoa ja toisella puolen oli lapsen hauta. Sen hän muisti siitä, että vieressä oleva muori oli huokaillut ja siunaillut sitä onnea, joka tuli Annastiinan osaksi, kun tämä viimeisellä tuomiolla sai palmut kädessään nousta Herran kasvojen eteen viattoman lapsen rinnalla…

Siihen aikaan oli Silvo hyvin aatteellinen herra, joka uskoi sekä aatteisiinsa että etenkin itseensä niiden edustajana. Ja hän oli silloin varma siitä, että paraimman muistomerkin äitinsä haudalle hän tekisi itsestään. Henkisen, kauniin, aikakirjoissa kautta aikojen mainittavan.

Ja tässä hän nyt oli, mokomakin monumentti! Velkaantunut tuntiopettaja ja kirjallisen toimiston vähäpalkkainen apulainen, tyhjin taskuin, tyhjin päin, ja levitellen käsiään aatteiden edessä kuin Pilatus: mikä on totuus? Jos sen olisi tiennytkin, niin olisi hän paljon mieluummin vieläkin vaihtanut tuntiopettajan viran ihmiskunnan apostoliuteen, lähtenyt vaeltamaan tuonne korpeen huutavan äänenä julistaen itsestään kuin Kristus: minä olen tie, totuus ja elämä, joka uskoo minuun, tulee autuaaksi.

Silvo ajatteli yhä vieläkin pienellä kaihomielisyydellä tyhjiin rauennutta maailmanparantajaunelmaansa.

Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein, eikä siis voinut sanottavasti tehdä väärinkään. Mutta sentään omatunto pompotti melkein joka asiasta. Se se oli ihmeellisintä. Kun hän eilen eräästä aikakauslehdestä oli lukenut oman koreasanaisen artikkelinsa kansallisuudesta ja kansanvaltaisesta hallitusmuodosta, oli se tuntunut hänestä valheelta jok'ainoa sana. Jos eivät ihmiset kerran näissä rajoissa voineet pysyä ihmisiksi, kuten muuten historia näytti, niin hiiteen kansallisuudet. Kaikki yhteen kattilaan vain Europassa, niinkuin oli jo osittain laita Amerikassa! Ja tasavaltaisuus, kansanvaltaisuus, kaikki edistysmieliset hallitusohjelmat, mitä ne oikeastaan todistivat muuta kuin että usko yksilön kykyyn, yksilön hyvyyteen, viisauteen ja voimaan oli kärsinyt auttamattoman vararikon. Nykyään täytyi jokainen virka jakaa monelle, jokaisella täytyi olla monta virkaa; varaventtiilit olivat uudenaikaisten rakennelmien päätunnusmerkki. Koulussa historian tunneilla tämä käsitteiden sekaannus ja kierous etenkin vaivasi Silvoa. Kun hän näki neljäkymmentä kirkasta, odottavaa silmäparia itseensä tähdättyinä, olisi hän niin kernaasti tahtonut antaa, sanoa jotakin oikein positivista, että näin on asia tai että näin sen tulisi olla ja näin on tässä asiassa meneteltävä, että historian oppikirjan arvoasteikko on kauttaaltaan väärä, että ne, jotka se on kohottanut sankareiksi ovat vain raakoja murhamiehiä, että kaikki sen esittämät tapahtumat ovat oikeastaan vain kielteinen puoli kehitystä, että ihmiskunnan henkinen työ, tiede, taide, filosofia, keksinnöt, oli ainoa tutkimisen ja ajattelemisen arvoinen asia, että siveellisen toiminnan a ja o oli: ei tehdä pahaa, ei myöskään olla pahaa vastaan, kuten Kristus sanoo, sillä jos kostaa pahan pahalla, niin se jälleen jatkuu eikä milloinkaan lakkaa. Siinäpä se, siinä meni kehä umpeen! Joka lyö sinua poskelle, taritse myös hänelle toinen! Jos siis joku raaka, myrkyllinen voima tahtoisi vangita ihmisen hengen, orjuuttaa hänen sielunsa, pitäisikö hänen siihen hyvällä sopeutua, jos joku väkivallalla raiskata ruumiin, pitäisikö vain kääntää toista kylkeä! Sehän olisi jo kaiken siveellisen edesvastuuntunteen höllentymistä, itsesäilytysvietin lamautumista tai ainakin tuiki vaarallista marttyyriutta, joka johtaisi yksilöt ja kansat auttamattomaan perikatoon. Toistaiseksi täytyi siis sodan, s.o. pahan jatkua. Kunnes kaikki olisivat hyviä, samalla lailla hyviä, sitten menestyisivät kyllä kaikki heidän hyvät aatteensakin. Mutta sitä aatetta, käytännöllistä keinoa, joka saisi ihmiset tasaväkisen hyväksi, sitä ei vain ollut. Ei ainakaan Silvossa ollut miestä sitä keksimään. Turhaan hän siis vaivasi päätänsä maailman nurinkurisuudella. Koska se asia kerran ei ollut hänen autettavissaan.

Yhden ainoan pienen kiven saattoi hän kenties tällä kertaa vyöryttää pois omaltatunnoltaan. Sen hautakiven.

Taas palasivat ajatukset itsepäisesti siihen. Ei hänellä koskaan myöhemminkään olisi sen enemmän tarpeellista aikaa ja rahaa. Joll'ei hän tekisi sitä nyt, kun sisällinen ääni häntä käski, ei hän tekisi sitä milloinkaan. Ja se jäisi ainaiseksi vaivaamaan, kalvaisi vielä kuolinhetkelläkin…

Voisihan hän ainakin ottaa selvää junien kuluista. Huomiset työt hän vielä ehtisi jotenkuten järjestää.

Silvo suuntasi askeleensa päättäväisesti asemaa kohti.

Ilma oli vähän kylmennyt ja hämärtynyt iltaan päin. Jää rasahteli hauskasti jalkojen alla, taivas levisi heleän sinisenä ja lempeänä yli puistikon heräävien virpojen, paljaina odottavien oksien. Maassa oli tuoksua.

Kamalanhajuinen ja paksu asema-ilma löi Silvoa vasten kasvoja ovessa kuin saastainen riepu. Se herätti hänet kokonaan siitä unissakulkijatilasta, jossa hän koko päivän oli ollut. Hän sai jälleen järkensä päästä kiinni. Millä matkoilla hän oikeastaan oli? Kenen asioita kulki? Omantunnon. Pyh, mitä vielä. Olipa hän vain yksinkertaisesti vajonnut sentimentalisuuteen kuin vanha akka. Niinkuin se kalmisto ei pysyisi siellä paikollaan, niinkuin hän ei ehtisi sinne myöhemminkin, kesällä. Mutta lähteäpäs höpsimään nyt kesken kiireintä työaikaa, rahojenkin ollessa kireimmillään. Ja vielä yöksi sinne korpeen rämpimään, ja istumaan ensin löyhkäävässä ilmassa! Joo joo, kaikki ruuvit eivät olleet hänen päässään paikoillaan! Mikä piru häntä tänään riivasikin! Eilen-iltainen valvokki, levoton yö, kenties vähän kevätkin… Huonot hermot, huonot hermot!

Mutta kyllä minä teidät junkkarit opetan, puheli hän niille kuin koulumestari astuessaan päättäväisesti alas aseman portaita.

Pieni päivällinen ei nyt ollut pois paikoiltaan. Hyvänen aika, hänellähän olikin jo hirveä nälkä. Nälkähoureita tietysti kaikki tyyni, tuo äskeinen! Hänellä oli nyt paremmin varaakin herkutella, kun Elli oli poissa. Soittaisi jonkun toverin mukaan. Saisi kuulla iloisia kaskuja, se parantaisi höperyyden.

Miten olikaan huomenna koulussa? Helppo päivä. Kolmas puunilaissota, syyskuun vallankumous. Sattuupas hyvin. Siitä äskeisestä artikkelista saattoi ottaa hyviä paikkoja, puhua taas kerran pitkästä aikaa oikein lennokkaasti, kauniisti, niin että luokalla olisi hiirenhiljaista jännityksestä ja kaikki silmät loistaisivat…

Silvo huokasi helpotuksesta. Hän oli kuin jostakin sukelluksista jälleen päässyt pinnalle. Keskikaupungin hälinä ja valo vaikutti rauhoittavasti. Ei tarvinnut kuunnella enää pelkkää itseään. Ja kylläpä ruoka nyt maistui tämän pitkän kirkkomatkan jälkeen!