Vangittuja sieluja: Novelleja

by L. Onerva

USKOTTU

Puut pesässä olivat märkiä ja paloivat irvissä ikenin. Louna kohenteli niitä hiljakseen.

Hän oli juuri tullut konttorista, joka suljettiin vasta seitsemältä. Siitä vasta alkoi hänen oma aikansa. Siihen asti hän ei tuntenut olevansa ihminen eikä mikään. Oli kuin joka päivästä olisi katkaistu pois tämä osa elämästä ja kuin elämä sen kautta olisi ollut lyhempi kuin muilla. Kello seitsemästä maatameno-aikaan vain vuorokauden mittaan!

Eipä siltä, olihan sitä siinäkin kylliksi, väliin liiaksikin. Mitäpä hän olisi enemmällä elämällä tehnytkään. Tätäkin oli usein vaikea täyttää, edes mielikuvilla. Hänen täytyi niitä oikein erityisesti houkutella esille, mielitellen, hyvitellen, ajaa pois niiden tieltä lukuja, numeroita, tiliosastoja, laki- ja kauppatieteellisiä oppisanoja, uskotella niille vastoin parempaa tietoaan, että tämä hänen pieni yksilöllinen pääkoppansa oli myös kokonainen maailma sinään, yhtä arvokas asuttavaksi kuin tuo siellä ulkona.

Nytkin palasi personallinen ajatus vain aivan hitaasti hänen aivoihinsa, arastellen, kuin johonkin vieraaseen ja väärään paikkaan.

Joka ilta sai hän täten aina uudestaan ja uudestaan taistella ja kiistellä oman itseytensä olemassaolosta, valloittaa se väkivallalla takaisin. Ja joka aamu sai hän taas kutistaa sen olemattomiin ja samalla tuntea, kuinka raskasta oli panna se piiloon ja rääkätä sitä puolta itsessään, jota hän sentään eniten rakasti. Parempi olisi ollut, ettei hän ollenkaan olisi sieluaan eloon virvoitellut.

Mutta sitä ilman olisi ollut niin ikävä, niin kammottava autius ympärillä. Siitä oli seuraa yksinäisinä yön hetkinä. Se oli lipas täynnä salaisuuksia, joita harmaissa mielialoissa saattoi vetää esiin ja todistaa niiden avulla epäuskoiselle itselleen, että elämällä sittenkin oli sisältöä.

Lounalla ei tosin itsellään ollut mitään erikoisia elämänkokemuksia, hänellä oli vain erään toisen ihmisen kokemukset ja salaisuudet tunnollaan, ja ne täyttivät hänet kokonaan, ne riittivät hänelle. Kaikki, mitä hänessä suinkin oli voimaa, hienoutta, pään ja sydämen rikkautta, itsekieltäymystä ja hyvyyttä, kiertyi tämän ihmisen ympärille, joka oli lahjoittanut hänelle luottamuksensa. Se oli hänen suurin salaisuutensa ulkonaisessakin merkityksessä, sillä ani harvalla oli mitään aavistusta tästä suhteesta eikä kenelläkään sen laadusta.

Louna riisui kengät jaloistaan, pisti tohvelit jalkaansa ja veti pienen nojatuolin uunin ääreen jääden siihen hiilloksen eteen lämmittelemään. Oli niin hiljaista. Herätyskello vain raksutteli pöydällä. Miten se nyt noin epätasaisesti rupesi käymään äkkiä, ontuen ja vinkuen? Joko se taas osoitti mieltään, ennusti pahoja? Herätyskello oli kuin Lounan sielun ilmapuntari. Se oli vanha ystävä, joka oli seurannut häntä aina koulutytöstä asti. Se tunsi hänet ja hänellä oli taikauskoinen kunnioitus sitä kohtaan, silläkin oli sielu, varmasti. Kun kaikki oli hyvin, kävi se kiltisti, vireästi, tasaisesti, kun jotakin oli hullusti, rupesi se valittamaan, särisemään. Se saattoi myös uhata, varoittaa… Sellainen se oli ollut aina.

Mitähän se nyt ennusti?

Salainen levottomuus valtasi Lounan. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli tavannut Riston. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla oikein. Oikeastaan olisi tämän näkymättömyyden pitänyt merkitä sitä, että kaikki oli hyvin, sillä Risto ei milloinkaan etsinyt Lounan seuraa, ennenkuin jotakin oli hullusti. Mutta toiselta puolen oli Ristolla erinomainen taito tehdä hullutuksia. Se oli hänen verissään. Hän oli kuvittelija kiireestä kantapäähän. Hän ei koskaan oppinut erottamaan mielikuvaa todellisuudesta. Hän käytteli mielikuvien kultaa niinkuin se olisi ollut käypää rahaa ja laski aina väärin, sai aina vaillingin kassaansa. Hän astui mielikuvien pilvilinnoihin täydellä väellä ja voimalla, ja astui tyhjään, putosi päistikkaa alas maahan. Hän oli siinä suhteessa parantumaton eikä kukaan sitä niin hyvin tietänyt kuin Louna. Mutta oudot, jotka eivät häntä tunteneet, saattoi hän lumota uskomaan voimakkaasti elettyjä valhevaikutelmiaan, viekoitella heidät mukaansa samalle pettävälle pohjalle ja saada siten niskoilleen heidän ikuiset kironsa.

Ei Risto niin paha ollut kuin hänen maineensa. Hänessä ei ollut halpamaista laskevaisuutta. Hän oli omien uniensa uskovainen lapsi, joka leikitteli alati vaihtuvien päähänpistojensa ja halujensa koreilla, särkyvillä kuplilla. Hänessä ei ollut rajaa eikä jatkuvaisuutta. Kun hän keksi jonkun ajatuksen, paisui se hänen mielessään heti maailmanaatteeksi, hän oli valmis sen puolesta antamaan vaikka henkensä ja vaatimaan kaikilta muilta samaa. Kun hän teki taloudellisia laskelmia, kävivät ne aina seitsennumeroisissa luvuissa ja voitot olivat huimaavia. Kun hän tutustui johonkin naiseen, kuvitteli hän itselleen heti kaikki taivaan ihanuudet hänen rinnallaan, suorastaan päihtyen näistä harhatunnelmistaan ja päihdyttäen niillä toisenkin. Mutta omistus, päämäärään pääseminen, väsytti, kyllästytti hänet heti, hän tunsi itsensä silloin pettyneeksi, petetyksi, eikä muistanut, ei tunnustanut edes koskaan sellaista tavoittaneensa, mitä oli saanut.

Riston naisjutut olivat pahimmat kaikista. Niiden vuoksi oli hän joutunut jos jonkinlaisiin rettelöihin ja pilannut maineensa. Aivan nuorena jo oli hän pakosta saanut naida viettelemänsä tytön, josta hän pian sen jälkeen erosi. Sitten seurasi joukko erilaatuisia suhteita, enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, kunnes hän vihdoin kolme vuotta sitten meni nykyiseen avioliittoonsa. Ristolla täytyi aina olla joku ihminen lähellään, hän ei riittänyt itse itselleen.

Muut hänen ympärillään olivat vaihtuneet, Louna oli koko ajan pysynyt samassa asemassa, syrjäisessä ja näkymättömässä kyllä, mutta sittenkin lähinnä tämän tuulihatun epävakaista sydäntä. Louna oli hänen ankkurinsa, turvapaikkansa elämän myrskyssä, ainoa, jonka Risto todella tunsi omaisekseen.

Sen Louna tiesi ja se riitti hänelle. Ei tosin onneksi, mutta elämän sisällöksi kuitenkin. Usein se oli hyvinkin karvasta, sillä tämä suhde, niin suora ja puhdas kuin se olikin, oli sentään osittain, olosuhteiden pakosta, kiero, sen hän tunsi ja sai tuntea monella muotoa. Etenkin tämän viimeisen avioliiton aikana se oli tuottanut Lounalle monta koettelemuksen hetkeä.

Vaikkakin Risto oli oopperalaulaja ja sai joka hetki olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, ei hänen rouvansa tottunut siihen, vaan oli hänestä äärettömän mustasukkainen. Hän vahti ja vartioi Ristoa aina. Ja etenkin alussa antautui Risto täydellisesti tämän komennon alaiseksi. Se imarteli häntä. Niin paljon häntä rakastettiin. Ja hänestä olisi ollut hauskaa nähdä vaikka kaikki naistuttavansa tukkanuottasilla lemmenriitojen vuoksi.

Paitsi ei Lounaa. Hän oli erikois-asemassa. Lounaa hän halusi säästää kaikilta ikävyyksiltä ja tahtoi siksi tavata häntä nyttemmin enää salassa. Se loukkasi Lounaa. Ikäänkuin heillä olisi ollut mitään salattavaa. Lapsuuden tovereitahan he olivat. Mutta Risto väitti, että hänen rouvansa oli oikea nainen, joka ei voinut ymmärtää eikä uskoa tällaisia platoonisia suhteita, ja niin lapsellisen itsekäs, ettei hän sietäisi niitäkään. Jos hän saisi tietää, kuinka lähellä Louna oli Ristoa, repisi hän silmät päästä Lounalta eikä antaisi sitä Ristollekaan anteeksi ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Se aiheuttaisi ankaria kohtauksia ja luultavasti avio-eron. Sitähän ei Louna tahtonut. Nämä todistelut saivat hänet siihen vakaumukseen, että täydellinen ero heidän välillään siis oli paras. Mutta siitä ei Risto tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän suorastaan parahti sellaisesta mahdollisuudesta. Hän ei voinut tulla toimeen, ei elää ilman Lounaa. Louna oli hänen ainoa turvansa ja ymmärtäjänsä. Oli kuin oma äiti hylkäisi, jos Louna sulkisi häneltä ovensa.

Ja silleen se oli jäänyt. Risto kävi joskus hänen luonaan, silloin kun hänen sydämensä oli tyhjä ja epätoivoinen, kun hänellä oli joku hulluuden tai purkautumisen puuska, josta hän tahtoi vapautua, mutta jota hän ei tohtinut kenellekään muulle näyttää.

Mutta tämä epämääräinen odotus sitoi Lounan yhä enemmän sisälle kamariin. Kun muut hänen työtovereistaan menivät yhteisiin huvitilaisuuksiin, jäi Louna yhä useammin pois. Hän syytti päänkipua tai muita hommia. Mutta oikea syy oli se, että hänen äidillisesti holhoava ja rakastava sydämensä ei antanut hänelle rauhaa mennä. Jos Risto sattuisi tulemaan sillä aikaa ja tarvitsisi häntä. Hieman häntä yhäkin katkeroitti se, että hän näin aiheettomasti sai olla Riston rouvan mustasukkaisuudesta riippuvainen, siihen määrin, ettei hän uskaltanut edes puhelimessa tiedustella Riston vointia.

Kummallista, miten syvälle Risto olikin kasvanut hänen sydämeensä. Mutta Lounalla ei ollut ketään muutakaan omaista, eikä hän tahtonut Ristoa itselleen, hän tahtoi vain hänen parastaan, aivan epäitsekkäästi. Sillähän hän juuri oli voittanut tämän suuren lapsen rajattoman luottamuksen ja myös sillä, että hän oli ollut niin lähellä Riston aikaisempaa elämää ja hänen kotiansa…

Louna hätkähti ajatuksistaan. Eikö tuo vihdoinkin ollut Riston soitto! Oli niinkin. Hän kiiruhti avaamaan.

Risto Pälviä astui suurella vauhdilla sisään. Hän näytti kalpeudestaan huolimatta aivan nuorelta, vaikka hän ijältään oli jo siinä yli kolmenkymmenen. Hän kuului ikuiseen nuorukaistyyppiin.

— Nyt minulla on kerrankin uutisia sinulle, huudahti hän. Nyt se on tehty! Nyt minä vihdoinkin olen taas itseäni, oikea mies, vapaa, vapaa kuin taivaan lintu!

— Mikä sinun on? Mitä sinulle taas on tapahtunut? kysyi Louna tarkastellen levottomasti Riston oudolla lieskalla palavia silmiä. Olet varmaankin taas tehnyt joitakin tuhmuuksia, lisäsi hän hyvänsävyisellä leikillisyydellä.

— Ei, nyt olen kerrankin saanut viisauden hännästä kiinni, enkä minä nyt vähällä hellitä!

— Mitä sinä olet sitten tehnyt?

— Sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: potkaissut kotini hajalle kuin korttikasan vain, hih! Mikä koti se oli! Vankikoppi se oli, hulluinhuone, kidutuskammio, jossa minä käyristyin ja vääristyin, kadotin voimani, rohkeuteni, puhtauteni! Minä voin tehdä rikoksia, minä voin olla yltä päältä ravassa, mutta minä tahdon olla sisällisesti puhdas. Kas sitä ne eivät ymmärrä nuo toiset. He luulevat, että puhtaudella ei ole muuta sisältöä kuin mikä mahtuu puhtaaseen pöytäliinaan tai kiillotettuun vihkisormukseen, ha-ha-haa! Ja heidän velvollisuudentuntonsa, heidän omatuntonsa on samanlaista, vangin, ei vapaan ihmisen, ulkonaista, ulkoaopittua, ei omaa, ei sisällistä! Ja heidän talutusnuorassaan olen minä kiltisti kulkenut ja antanut elämän pikkumaisuuden tulvia yli pääni. Ja he ovat luulleet, että jo olen masennettu ja taltutettu. Mutta itse olen aina tuntenut, että jos kerran suoristaudun oikeaan mittaani, seuraan omaa omituista tuntoani, menee heidän maailmansa mäsäksi. Niinkuin se menikin. Nyt koetellaan kerran, kuka on voimakkaampi!

Riston ääni vapisi ja hän leiskui edestakaisin lattialla.

— Mutta rauhoituhan nyt, Risto, istu ja kerro miten asia oikein on.

— Asia on nyt sillä tolalla, kun sen pitää ollakin. Päästin kerrankin totuuden sanat suustani. Ja sitä he eivät kestä, nuo hienoheimoiset, nuo karamellipaperi-prinsessat, eivät piru vie kestäkään!

— Keistä sinä puhut?

— Etupäässä entisestä vaimostani.

— Entisestä?

— Niin hänestä, joka oli sitä vielä eilen, mutta ei ole sitä enää huomenna.

— Mitä sinä sitten sanoit hänelle? kysyi Louna hiljaa.

— Minä sanoin hänelle ensinnäkin, että minä olin ottanut hänet mukavuus-syistä ja hän minut turhamaisuudesta, siksi, että olin eräs tunnetta taiteilija-nimi, että nyt molemmat nämä alkusyyt olivat poissa: minulla ei ollut mukavuutta eikä hänellä taiteilijaa, että hän oli tappanut minussa taiteilijan ja raiskannut minussa ihmisen, tehnyt minusta morfinistin…

— Morfinistin!

— Ja että tämä saatanallinen leikki nyt sai olla lopussa.

— Miten sinä voit olla raaka…

— Oh, sellaisiin ihmisiin ei tepsi muu kuin raakuus. Ja sitäpaitsi se helpottaa eroa. Luuletko sinä, että hän, Elma, koskaan on rakastanut ja vaalinut minussa muuta kuin ulkokuorta, että hän olisi välittänyt tai välittäisi minusta, jos olisin lynkkäjalka, halvattu, vailla ramppivalon ihannoivaa kultausta. Minä tahdoin vapauttaa hänet näistä kulissikahleista. Sanoin hänelle itsestäni kaikkea pahaa, mitä vain muistin ja keksin, että nimeni ei ollut Pälviä, vaan Raponen, että olin tunnetun murhapolttajan poika ja että aijoin ottaa takaisin entisen rehellisen nimeni, että olin kerran tehnyt kassavaillingin ja että pelastuin ainoastaan erään jalon naisen avulla, jota rakastin ja rakastan yhä ja tulen aina raskastamaan… En maininnut nimeäsi, sillä muuten joutuisit noiden hornanhenkien syötiksi.

Risto vaikeni tuijottaen synkästi hehkuvin silmin eteensä.

— Milloin sinusta on tullut morfinisti? Et ole siitä koskaan ennen maininnut.

— Anna anteeksi, Louna. Minun olisi pitänyt kertoa siitä sinulle ennemmin ja paljosta muustakin. Olisi itsellänikin ollut helpompi silloin. Ilman sitä en näes olisi kestänyt näinkään kauan sitä helvetillistä menoa kotona ja teatterissa. Sitä ajometsästystä! Miten minun kanssani vehdattiin! Minun piti menestyä yli kaiken ymmärryksen, olla ennenkuulumaton taiteilija ja samalla sileä ja ylimalkainen kuin mankelilakana, vailla yksilöllisyyttäni, vailla tavallisia tottumuksiani ja omaa seuraani. Tiedänhän minäkin, että esittävän taiteilijan on onnistuttava juuri sillä hetkellä, määrätyllä kellon lyönnillä. Hänelle ei tule tunnustus enää perästäpäin, ei yleisökään, ja siksi sille pitää yleensä rummuttaa korviin edeltäpäin, reklameerata, toisin sanoen. Osaanhan minä nuo konstit. Mutta niihin keinoihin, joita vaimoni vaati minua käyttämään, en ollut kypsä. Lyhyesti: olen äärettömän väsynyt siihen kaikkeen, siihen juoruamiseen, tissutukseen ja tassutukseen, perkeleelliseen perhekuntaisuuteen, joka minua ympäröi. Jos se olisi edes supistunut julkiseen puoleen minussa, jos he olisivat olleet kiitollisia siitä kauniista, mitä taiteilijana mahdollisesti saatoin antaa, ja jättäneet yksityisen ihmiseni syrjään! Ne ovat eri asioita. Miten pieni ja häijy oli Strindberg esimerkiksi yksilönä, ja miten suuri taiteilijana! Minä koetin kyllä hoitaa noita asioita parhaani mukaan niin kauan kuin suinkin jaksoin. Nyt se saa olla lopussa. Kun asiat eivät mene, niinkuin haluaa, on paras lakata niitä hoitamasta. Asiat hoitavat kyllä aina silloin jotenkuten itse itsensä!

— Tuo väsymys menee ohi.

— Ei tällä kertaa.

— Olet sanonut sitä niin usein ja aina on päivän kehrä koittanut. Sinä seuraat aina äärimmäisen epätoivon ja äärimmäisen autuuden pendeliliikettä.

— En ole mikään ikiliikkuja.

— Se on varmaan morfiini, joka tylsyttää sinut, vie pois tahdon ja tarmon, tekee amoraaliseksi kaikin puolin.

— Oletko kokenut?

— En.

— Siinäpä se. Älä puhu sitten, kun et tiedä.

— Olen kuullut ja lukenut siitä. Onhan se selvä asia. Keinotekoinen voimanlisäys päättyy lamaukseen. Siitä kaikki johtuu. Sinun pitäisi päästä luonnon parannuksille.

— Hyvä Jumala, miten sinäkin, Louna, puhut järjettömiä! Kaikkihan on luontoa, myrkky niinkuin muukin. Leipä on enemmän keinotekoista kuin morfiini, eihän sekään kasva valmiina. Ja totta kai ihmisen täytyy päästä alkuluonnon herraksi. Sitäpaitsi on myrkky hyvin relatiivinen käsite. Toiselle elimistölle on myrkkyä tämä, toiselle tuo. Toinen kuolee kuumassa, toinen kylmässä, puhumattakaan henkisestä ilmakehästä ja sen myrkyistä. Minä tietäisin kertoa siitä asiasta paljon. Mutta jos elimistössä ennestään on myrkkyä, voi toinen myrkky tehdä tyhjäksi edellisen, ja on välttämätön terveydelle siis. Luuletko sinä, joka tunnet minut, että minä olen syntynyt maailmaan myrkyttömällä elimistöllä varustettuna? Sano sinä, joka tiedät!

— En minä mitään tiedä.

— Voi, Louna, miten olet suloinen tuossa muka mitään tietämättömässä viisaudessasi. Sinä, joka olet ainoa maailmassa, joka todella jotakin tiedät minusta, voit keriä minut vaikka sormesi ympäri. Mutta koskaan et vaadi. Siinä sinun hallituksesi salaisuus. Kaikki muut tahtovat pakottaa minua, kieltää tai käskeä, sinä et milloinkaan. Jos kysyn sinulta neuvoa, puhut viisauksiasi, mutta et koskaan ratkaise. Se juuri sitoo minut ja säästää samalla minun itseyttäni, tekee minut edesvastuun-alaiseksi ja kiinnittää minut sinun kaikkitietävään, epäitsekkääseen hyvyyteesi. En ole koskaan nähnyt ketään niin hyvää ihmistä kuin sinä, niin inhimillistä, niin kokonaan kaunista. Sano, oletko sinä kaikille yhtä hyvä?

— Ihmisellä on niin vähän mahdollisuuksia tehdä hyvää, silloinkin kun hän tahtoo…

— Siinä sitä ollaan. Sinulta ei saa koskaan mitään täsmällistä vastausta. Oikeastaan tuo sinun väistyvä liikavaatimattomuutesi raivostuttaa minua! Piru vie, sinä ylpeilet sillä…

Riston katse sattui Lounan surullisiin silmiin.

— Suo anteeksi, Louna. Sinä olet liian hyvä. Siinä koko juttu. Sano, miksi sinä olet minulle niin hyvä, niin, että koskee tänne sydämeen, sano miksi?

— Kuinka en olisi, koettaisi olla!

— Oh, monet koettavat ja palvelevat sillä omaa itsekkyyttään ja pahuuttaan. Sano, Louna, miksi sinä juuri minulle raukalle, kurjalle, olet niin jumalallisen hyvä! — Ja kuinka minä olen sinua rääkännyt, kuinka vähän sinä olet saanut tunnustusta! Kuinka minä olen loukannut itsetuntoasi ja käyttänyt väärin lempeää inhimillisyyttäsi. Nahjusmainen raukka olen ollut joka asiassa, mutta minun tekisi mieleni, minä toivon, että kerran vielä voin nostaa sinut kilvelle… Välitätkö siis todellakin minusta?

— Kuinka en välittäisi. Olethan kuin veljeni, kuin samaa perhettä, olenhan melkein nähnyt sinun syntyvän.

— Mutta minä oikein rakastan sinua.

— Niinhän minäkin sinua…

— Niin, sinä rakastat niinkuin enkelit rakastavat… Olet mahtanut surrakin tähteni. Tuota morfiiniakin nyt rupeat suremaan.

— Etkö voisi luopua siitä?

— Tuskin.

— Onko se niin ihanaa?

— En minä sen ihanuuden vuoksi sitä käytä, mutta se on kietonut tahtoni. Minä uskon siihen, enkä luota itseeni ilman sitä. En tiedä olenko enemmän morfiinin vai itsesuggestionin pauloissa. Mutta täytyy saada se pisara.

— Mutta etkö tunne olevasi naurettava, että riiput tuollaisesta pienestä pisarasta, että se kuljettaa tahtoasi ja että ikävöit sitä kuin sielusi autuutta?

— Ah, usein juuri tuollaisesta pienestä pisarasta riippuu enemmän kuin yhden sielun autuus! Tuollaisessa pisarassa on koko taiteen salaisuus. Siihen tarvitaan juuri se pieni elämän ydinmehun ylijäämä, se näkymätön liika-runsauden pisara, se ihana myrkky suonissa, joka tekee riemun ja tuskan, tahdon ja antaumuksen suuremmaksi, väkevämmäksi ja ylivuotavammaksi kuin tavallisilla ihmisillä, niin että voi antaa runsaudestaan niinkuin ruhtinaat. Onhan se arki-ihmisen silmillä katsottuna liioiteltua, luonnotonta! Kuinka usein taiteilijoita syytetään rappeutuneiksi, juopoiksi, hulluiksi ja jos joksikin. Sentähden, että he palavat ja heidän täytyy palaa keinolla tai toisella voimakkaammin ja siis myös nopeammin kuin muut. Ja tuli, se on sentään jotakin hyvin kaunista, puhdasta, iankaikkista, poloiset polttoaineet, niin huonommat kuin paremmat, ovat vain maan tomu ja tuhka…

He tuijottivat kumpikin äänettöminä hehkuvaan hiillokseen.

— Muistatko, jatkoi Risto, kerran erästä syysiltaa monta, monta vuotta sitten, jolloin myös täten istuimme takan ääressä? Sitä kamalaa iltaa?

Louna nyökkäsi.

— Ja sitä pientä keittiötä? Se oli puolipimeä. Tuli paloi silloinkin liedessä. Sade löi kattoja ja ikkunanruutuja vastaan. Oven edessä oli lokainen piha ja pitkä savinen, hoitamaton kylätie. Muistatko? Sieltä tuli aina joku kertomaan käräjätuvan uutisia. Myöhään yöhön asti istuimme siten väristen kylmästä, pelosta ja odotuksesta. Tulikin takassa hiipui pois vähitellen. Pieni käsilamppu vain palaa käryytteli nurkassa. Hui, kuinka se oli kauheata. Ja sille tielle isäni jäi. Mikä käsitys sinulle jäi siitä asiasta? Minulle se jäi ainaiseksi arvoitukseksi. Todistajat ja valat! Niihin minä en paljoa usko. Mikä merkitys on valalla enää silloin, kun ihminen ei usko taivaaseen eikä helvettiin, oli sitten sormi minkä kirjan päällä hyvänsä! Mutta raha, se on maallinen taivas! Ja joka antaa rahan, antaa pääsylipun autuuden majoihin. Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa! kaikki tiet vievät Roomaan ainakin siinä suhteessa. Todistajan ja valan voi ostaa, niinkuin kaiken muunkin… Ja siellä oli silloin muutamia ostettuja todistajia… Ne olivat aikoja ne. Ilman sinua olisin varmasti tullut hulluksi silloin, niinkuin äitinikin. Muistatko häntä? Kuinka hän öisin ilmestyi kynnykselle palava kynttilä kädessä, raamattu kainalossa, hapset hajallaan, silmät harrillaan, puhuen kamalia asioita viimeisestä tuomiosta, kahleitten kolinasta ja vanginpaidasta. Isäni tuomio oli sen kai vaikuttanut. Vaikk'ei hän muuten näyttänyt muistavan mitään. Eihän hän tuntenut minuakaan, työnsi vain pois sanoen: ei minulla ole miestä eikä lasta. Ja muistatko, miten hänen ihonsa oli keltaisen harmaa ja miten hän virkkasi nuken vaatteita…

— Rakas Risto, älä muistele sellaista. Hänhän on jo kuollut.

— Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona… Älä sano mitään. Miksi ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin. Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi…? Ei, ei, se on liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi… Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun pitäisi olla junalla…

— Kuka lähtee sitten?

— Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta minua he turhaan saavat odottaa!

— Miksi et menisi, ehdit vielä.

— En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla luonnotonta isää…

— Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.

— Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä rakastan sitä… Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo olisi ohitse.

— Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä…

— Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla, naurahti hän.

— Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua myötäsyylliseksi! Mene, Risto!

— En.

Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.

— Anna avain heti takaisin!

Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.

Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky vaikutti Ristoon päinvastaisesti.

— Miten sinä loukkaat minua, kun ryöstät minulta vapauden omassa huoneessani, jossa minulla pitäisi olla oikeus tehdä mitä tahdon, sanoi hän hiljaisesti.

— Niin sitä luulisi. En minäkään ole saanut olla omassa huoneessani niinkuin olen tahtonut. Jokaisella on oikeus koettaa elää omaa elämäänsä ja jokaisella toisella on samasta syystä oikeus olla hänelle kiusaksi tässä pyrkimyksessä. Ihmiset tunkeilevat ja törmäilevät toisiaan vastaan alituisesti…

Louna ei vastannut mitään, hän seisoi kivettyneen mukautuvana.

Risto tuli Lounan luo ja pani avaimen pöydälle hänen eteensä:

— Tässä se on. Anna anteeksi. Hetki on ohi…

Louna ei liikahtanut.

Ei kumpikaan puhunut mitään pitkään aikaan.

— Minun pitäisi aina olla sinun lukkosi takana, sanoi Risto surumielisesti. Pelkään niin, etenkin nykyään. Väliin pelkään liikuttaa käsiäni ja jalkojani, pelkään avata silmiäni aamulla. Joku kamala istuu täällä takaraivossa…

Se on morfiini, ajatteli Louna.

— Ja sitten pelkään myös ulkomaailmaa. Tälläkin hetkellä juuri ratkeilee paljon siteitä, palaa siltoja poikki entisyyteen. Nyt minun pitäisi parhaillaan olla oopperaharjoituksessa. En mene sinnekään. En kotiin enkä oopperaan enää koskaan, sen olen päättänyt. Ja ne ovat jotenkin sama asia. Jos menen kotiin, viedään minut sieltä oopperaan ja jollen mene sinne, hulluinhuoneeseen. Jos menen oopperaan, viedään minut sieltä kotiin ja jos karkaan sieltä, otetaan minut kiinni hourupäisenä ja suljetaan kammioon väkipakolla. Minut voidaan niin helposti leimata hulluksi ja siitä kuilusta ei ole enää ylösnousemusta. Olen varma siitä, että vaimoni ymmärsi kaikki tämänpäiväiset eropuheeni hetkelliseksi mielenvikaisuudeksi. Niin valtavaksi kehittää avioliitto omistusvietin. Olen vakuutettu siitä, että vaimoni mieluummin tahtoo omistaa minut vaikka kuolleena tai hulluna kuin antaa minulle vapauden ja terveyden. Ja jos jotenkin saisinkin hänestä eron ja senjälkeen vielä menestyisin, olisin ainainen silmätikku ja salaisen himon esine hänelle. Hän harmittelisi menetystään. Jota vastoin jos hän saisi kuulla, että olen mennyt rappiolle, hän saisi rauhan. Sentähden en tahdo enää esiintyä ja olla syöttinä heikoille syntisille ihmisille. Sillä joko minut taas korjaisi lavalta vaimoni tai sitten joku muu.

— No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna. Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!

— Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia. Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10 vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään. Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan, hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en sopinut siihen.

— Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?

— Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. — Sitäpaitsi luulen minä, — Risto katsoi herttaisesti Lounaan, — että oopperasta luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää välttämätöntä.

— Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?

— Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi. Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi? Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi, syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.

— Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.

— Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua omakseni?

— En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.

— Ja nyt?

— Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.

— Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin, että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä hullu?

— Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt tuollaista.

— Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää…

Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden ajoilta.

— Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu auta, niin tämä.

Hän veti taskustaan mustan kirjan.

— Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani. Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta lankeavi!

Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.

— Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.

— Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi välistä, näes, käydä niin ahtaaksi…

— Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin. Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle. Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.

— Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli lapsellisen ilostumisen välkähdys.

— Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen romantisen leiman.

— Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet ainoastaan hyvä…

— Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.

— Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi… Hyvästi siis, rakas sisareni!

— Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.

— En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi, niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat minua…

Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.

— Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko, siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi…

— Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani. Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.

— Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.

He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.

Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa. Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot. Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin tiesi kaiken epätodellisuuden.

Epätodellisuuden! Ei siinä oli perää, mitä Risto puhui. Hän oli perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta… Olisihan hän silloin aivan hullu.

Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä pelkäsi niin, että ruumis tärisi.

Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku, jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään valoon…

Mutta jollei hän koskaan palaisikaan…

Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle… Mitä? Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle hermostolleen.

Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse! Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä mielipuolen uskottu…

Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua pois ajatusten painajaiset.

Uni ei tullut.

Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.

Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina…

Risto oli kuilun partaalla, rajalla…

Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.

Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä, mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase, kurota, purase"… Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!

Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava, rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.

Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää käsitteiden rajoihin!

Louna painautui jälleen tyynyihin, syvälle, ettei kuulisi mitään.

Mutta jälleen alkoi vähän ajan kuluttua kuulua pöydältä selvään sama särinä ja puhina, vinkuva, vonkuva, vaivaloinen, ontuva luskutus…