ISÄÄ ETSIMÄSSÄ
Siivooja-eukko astui kiireisesti Parolan herrasväen kesähuvilan keittiön puoleisesta portista sisään vetäen kyynärvarresta mukanaan noin 10-vuotiasta pikku poikaa.
Rouva näkyi istuvan verannalla.
Vaimo suuntasi askeleensa pääportaita kohden tyrkkien edellään poikaa.
Hän niiasi:
— Rouva ottaisi tämän pojan sitä asiaa toimittamaan sinne Siurun kylään. Kyllä se osaa, vaikka se pienikin on.
— Saahan tuo mennä.
— Niin ja rouva muistaisi toistekin, jos mitä sellaista sattuu, antaa tälle pojalle. Saahan tuo orpoparka siten vähän ansiota.
— Orpoko tuo on?
— No niin se on kuin orpokin. Se on niitä Sörtin Liisan lapsia, jos rouva on kuullut. Sellainen ihminen! Riski ja rivakka kylläkin, mutta latoo noita lapsia joka vuosi, eikä isästä tietoakaan. Jo minä sille monta kertaa olen sanonut, että eikös Liisa vähän häpee Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta mitäs se, kun vain nauraa hekottelee. Ja kun minä siltä kerran oikein tiukkasin, että mitäs varten sinä vanha ihminen noin häpäiset itsesi, vastasi se, että sille ei voi mitään, kun tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve, että täytyy… Lapsi parat siellä ne kieppuvat sen ympärillä kuin mitkäkin koiranpennut, ei niillä ole edes vaatetta yllä, lienevätkö kaikki kastettujakaan! Niinhän tämäkin, tämä Obadja olisi jäänyt pakanaksi, jollen minä hyvältä hyvyyttäni olisi ottanut sitä hoteisiini. Suuri pojan kolli oli jo, kun minä sen siitä sieppasin ja vein mukaani pappilaan ristittäväksi.
— Mikä hänen nimensä olikaan?
— Obadja tämä on ja vähän niinkuin minun nimikkoni. Meillä se on ollut omien lasten kanssa. Ei ole ollut sydäntä poiskaan lähettää, vaikka väliin on tiukkaa tehnytkin. Nekin hyväntekeväisyys-rouvat kävivät kerran meillä katsomassa, mutta mitäs ne! Eiväthän ne usko köyhäksi, ellei ole likaa tuuman korkuiselta kynnyksellä vastassa. Katselivat ja kiittelivät vain, että kylläpä täällä on sievää. Ei pennin pyörää sieltä lähtenyt. Vaikka sellaiselle juuri pitäisi antaa, joka edes nurkkansa osaa siistinä pitää… Jos rouva sitten antaa minulle sanan, jos jotakin pientä toimittamista on, niin saa tämä ottopoika tässä kesän mittaan juosta itselleen kokoon vähän särpimen apua.
— Kyllä, kyllä, jos sellaista ilmenee, vakuutti rouva Parola.
Vaimo ja poika poistuivat.
Ja pian näki Siimi rouva, miten tuo pieni profeetallinen sanansaattaja, viillätti sääret oikonaan pitkin maantietä.
Hän jäi mietteissään katsomaan hänen jälkeensä. Vaimon sanat "tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve" olivat jääneet kaikumaan hänen korviinsa. Noinko yksinkertaista se olikin? Kyllä kai se oli luonnon-tervettä, mutta oliko se myös oikein? Saattaa maailmaan lapsia kykenemättä antamaan niille elatusta ja kasvatusta! Mutta se kyky tuli tavallisesti nykyajan ihmisille hyvin myöhäisellä ijällä, niinkuin taloudellisesti varttunut asemakin. Ja sitä odottaissa ikä kultainen kului, kului terveys, elinvoima, mureni se suuri ihana luonnonperintö, johon jokaisella lapsella olisi pitänyt olla synnyntäoikeus. Ei, tuota asiaa ei varmastikaan voinut auttaa muulla kuin valtion järjestämillä lapsi-eläkkeillä. Uuden sukupolven terveyttä ei saanut tehdä riippuvaiseksi rappeutuneen kapitalismin väärinkäytöksistä?
Tätä nykyistä tietä tultiin juuri siihen, että vain kevytmielisimmät ottivat äitiyden ja isyyden taakan hartiolleen. Ne sensijalla, jotka ajattelivat lapsiensa parasta ja kantoivat rinnassaan harrasta, pyhää edesvastuuntunnetta syntymättömiä sieluja kohtaan, eivät rohjenneet koskaan päästää niitä päivänvaloon.
Niinkuin esimerkiksi Siimi, joka oli pohtinut tätä asiaa koko elämänsä, pohtinut liikaa, ei vain ulkonaiselta ja taloudelliselta, vaan vielä enemmän sisälliseltä, rotuhygieniseltä kannalta! Olihan oikein, että ihminen ajatteli, mutta varmastikaan ei saanut ajatella niin paljon kuin Siimi. Ajattelu äärimmilleen kehitettynä oli epätervettä, epäterveellistä. Se pani ihmisen arastelemaan tekoa, ja lopuksi lamautti hänen toimintakykynsä kokonaan.
Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.
Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää, vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön, kauhistava kaikille muille… Mutta samassa oli hänessä ollut jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet…
Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.
Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi
Siimissäkin koko ajan.
Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin tullut sellaista.
Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi. Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!
Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän, syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.
Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut…
Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.
Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi, kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi; tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni…
Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian: että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti tunnustivat toisilleen.
He menivät siis naimisiin. Se oli avioliitto, josta kaikki edistysmieliset ihmiset iloitsivat. Siinä oli edes yksi esimerkki, joka viittasi uusiin, onnellisempiin aikoihin, jolloin ihmisiä ei enää yhdistä raa'an sukupuolivaiston sokea sattuma, vaan sielujen sopusointuisuus, yhteisen elämäntyön harrastus ja hengen kirkas tasapaino.
Tältä kannalta katseli yhteiskunta heidän avioliittoaan ja niin asianomaiset itsekin sen ottivat. Olihan se ainoa mahdollinen tapa arvostella tämän tapaisia asioita.
Taavi Parolalla liittyi kyllä tähän kauppaan eräitä pieniä itsekkäitäkin pyyteitä. Mutta kellä ei niitä ollut! Hänkin oli jo vanha mies, vähän kaljukin, ja koko elämänsä ollut vähän kuin heittelyksellä. Hän oli kyllästynyt. Hän tarvitsi rauhaa, hoitoa. Hänellä oli kunnianhimoisia poliittisia suunnitelmiakin. Miltä olisi vanhapoika näyttänyt kaupungin-isien joukossa! Täytyi samalla olla perheen-isä saavuttaakseen oikein suuren arvovallan. Mutta perhe-elämä vanhaan hyvään malliin pöyristi hänen vanhapoika-vaistojaan. Jota vastoin Siimi, filosofian kandidaatti, vakiintunut, vanha ihminen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö kyllä estäisi avioliiton liukumasta tuohon tavalliseen. Ei vaivaisi typeryyksillä, ei tietysti tahtoisi lapsiakaan…
Mutta tästä kaikesta ei hän ollut Siimille puhunut mitään. Ne kuuluivat hänen pieneen yksityis-osastoonsa, jonka salaaminen ei voinut himmentää heidän hyvää väliään. Heillä oli yhteistä sentään niin kovin paljon, paljon enemmän kuin aviopuolisoilla ylipäänsä. Heillä oli todellakin kaikki syy olla onnellisia. Ja Taavi Parola olikin onnellinen. Kaikki oli käynyt vallan hänen suunnitelmiensa mukaan. Ja enempää hän ei kaivannutkaan.
Toisin oli Siimin laita. Ei edes tämä yhdessäolo ja -elo antanut sitä tyydytystä hänen palelevalle sydämelleen, jota hän oli odottanut. He olivat molemmat niin vanhoja jo, niin itsenäisiä, kuoreensa kasvaneita, täynnä vierasta elämää oudoilta maailman matkoilta, joita he eivät tahtoneet toisilleen paljastaa.
Monta kertaa olisi Siimin tehnyt mieli kertoa Taaville itsestään, sielustaan, nuoruuden-suhteestaan ja siitä mitä varten hän oli näin kauan yksin kulkenut, mitä hän oli koko sen ajan etsinyt…
Kenties se olisi vienyt heitä lähemmäksi toisiaan ja kenties Siimi tästä tunnustuksesta olisi saanut voimaa heittää pois tuon ajatuksen raiskaaman päähänpiston, olla luonnollinen ihminen, seurata vaistoaan niinkuin Sörtin Liisa… Kenties vieläkin…
Jos minä uskaltaisin kertoa hänelle, jos minä uskaltaisin… kuiskasi hän puoli-ääneen.
Ja lapsen, sen saisi niin lämmittävän lähelle itseään, niin kokonaan omakseen!
Taavi Parola ilmestyi samassa verannalle kahvia juomaan.
— Joko sinä lähetit viestin Siuruun? kysyi hän.
— Jo.
— Kenen sait lähtemään?
— Sörtin Liisan pojan.
— Sitä ei pitäisi suosia koko sukua, sanoi Parola. Se Liisa on koko paikkakunnan turmelus ja häpeä. Toiset ihmiset mahtavat olla aivan perinnöllisesti rikoksellisia.
— Jos se nyt on niin suuri rikos tehdä terveitä lapsia…
— Ei tehdä lapsia, vaan tehdä niitä monen kanssa! Kunniallisella ihmisellä on jo itsessään sellainen tunto, sellainen sielun siveys, ettei hän voi, ei mitenkään voi…
— Se riippuu usein siitä, millaiseen maailmankatsomukseen ihminen on kasvatettu Luuletko sinä, että kaikki yksi-avioiset ihmiset ovat sitä yksinomaan sielun siveyden vietistä. Ei, hyveellisyys on heille useimmin opetettua, he eivät uskalla, eivät tule ajatelleeksikaan, että voisivat rikkoa määrättyä tapaa vastaan. Tottumusta se on. Mutta onhan kyllä hyvä, että ihmisellä on hyviä tottumuksia…
— Ei se ole vain tottumusta. Muistanpa äitini. Hän jäi leskeksi nuorena ja eli vanhaksi. Hän oli kaunis ja hänellä oli kosijoita, mutta hän pysyi uskollisena isälleni kuolemaansa asti. Hänen olisi ollut mahdoton antautua elämässään useammalle kuin yhdelle, eikä kukaan oikein siveä ihminen sitä voi… Ei edes mennä uusiin naimisiin…
— Äitisi oli pietisti, jos ei hän olisi ollut sitä, niin ehkä hänkin olisikin voinut, pelkän luontonsa pohjalta… niinkuin Sörtin Liisa…
— Älä loukkaa äitiäni. Hänestä ei oikeastaan saisi puhua samana päivänäkään kuin Sörtin Liisasta!
Parolan äänessä oli jyrkkä, suvaitsematon ja suuttunut sointu.
— Enhän minä ollenkaan tarkoittanut loukata, sanoi Siimi katkaisten siihen puheensa.
Hän katsoi raskasmielisesti Parolaan. Miten periaatteellisen ahdas hän oli, miten pieni. Ja miten heidän mielipiteensä erosivat heti kun tuli kysymys muusta kuin koulu-asioista… Ei ikinä hän olisi ymmärtänyt Siimiä. Hänhän oli jo tavaltaan langettanut tuomionsa…
Kaukainen ja pohjaltaan vihamielinen olento oli Parolakin Siimille, kun hän nyt tunnusteli itseään. Ei ollut omasukuinen, ei. Oh, jos hänen lapsellaan olisi ollut tuon miehen ääni, hänen itsetietoinen silmäyksensä ja hänen matala, itsekäs sielunsa, olisi hän vihannut sitä! Olisi pitänyt sitä sairaana ja epäonnistuneena, vaikka sillä olisi ollut atleetin ruumis! Viallisena lehtolapsena, vaikka sillä olisi ollut kaikkien papintodistusten kunniallisuus myötäperintönään!
Siimi sulki silmänsä.
Syntymättömän sielun ääni soi jälleen hänen povessaan…
Ja se tulisi varmaan soimaan siellä aina, aina, yhtä vaativana ja toivottomana, yhtä valittavana…