PARATIISI-UNELMA
Keskisuven pitkä, helteinen pouta on huolinut maan ja taivaan pehmeän-lämpöiseen utuharsoon, joka raukaisevana siintona heijuu kaukaisien vaarojen kiireillä ja levenee niinkuin silkkiäisseitti yli niittyjen ja peltojen nuokkuvan runsauden.
Keskellä kukkivaa lakeutta risteilee ja kiemurtelee teitä, paljon teitä, jotka kuljettavat viestejä, kylästä kylään, talosta taloon, vyöryttävät elämää kauas metsiin, pelloille, karjalaitumille… Ne ovat kellertäviä, kovaksi poljettuja, tasareunaisia, päämäärästään ja tärkeydestään tietoisia. Paitsi yksi. Se alkaa kylän raitilta niinkuin muutkin ja lähtee kukkaislakeutta halkomaan. Mutta sitten se hämärtyy, himmenee, muuttuu epävarmaksi harhapoluksi ja puskee suoraan keskelle viileintä vehmautta. Väliin se hukkuu kokonaan silmistä, sitten taas häämöttelee hiukan, kuumottaa tummenevana notkona pitkässä, miehenkorkuisessa ruohikossa, näin kisaillen ja kiusoitellen ja houkutellen seikkailevaa kulkijaansa hyödyttömään päämaaliinsa. Keskelle aarniokasvullisuutta, vanhan kirkon hyljätyille raunioille!
Kirkkoon johtaa pieni muuri-aukko, mutta siitä ei ole niinkään helppo päästä sisälle. Villikuminain tukevat ja harkolliset putket, väkevät nokkoset ja orjantappurapensaat kiertävät sitä joka taholta suojellen sankarillisesti vanhaa, vielä pystyssä olevaa sakaristoa, joka tuuheine pihlajoineen, aurinkoisilla paasilla häiritsemättömästi lepäilevine sisiliskoineen on kuin jonkun muinaisen luonnon-jumalan pyhättö.
Silloin kun tämä unohdettu kirkko löytää kävijänsä, on se merkkinä siitä, että seudulle on tullut joku vieras. Tavallisesti ovat nämä vieraat nuoria, usein rakastavia, jotka kauniina kesä-iltoina tulevat tänne korottamaan romantista tunnelmaansa.
Mutta ne kaksi, jotka tällä kertaa ovat tulleet pyhätön rauhaa rikkomaan, eivät enää ole nuoria. Vuodet ovat jo valaneet hopeaa kummankin hapsille.
— Vai tämä on siis sinun maailmaasi, sanoo mies harvakseen.
— Niin, vastaa nainen, tämä se on. Nämä pellot ja nämä niitut, nämä puut ja pensaat, mullan lapset, ja talo tuolla ja sen koirat, porsaat, vasikat ja lampaat ja sitten nuo siivekkäät pienet herhiläiset, hunajakennojen surisevat asujamet… Muuta minulla ei ole. Niiden kanssa minä olen ja elän ja niille minä puhelen kuin veljilleni ja sisarilleni…
— Ja olet onnellinen niinkuin pyhä Fransiskus?
— Niin.
— Miten erilaisia teitä me olemme vaeltaneet. Minun maailmani on nämä vuodet ollut ihmiskunta tuolla ulkona, sen sorretut, kärsivät kansat ja yksilöt. Ne ovat olleet veljiäni ja sisariani, joiden puolesta olen taistellut ja kärsinyt ja antanut maallisen onneni mennä. Senjälkeen kun sinä minusta luovuit silloin kerran, elämän aamunkoitossa, ei minulla enää ollut onnen mahdollisuuksia, siksi uneksin sitä edes toisille ja koetin valloittaa sitä tuleville polville. Mikä vahinko, ettet sinä voinut olla siinä taistelussa mukana rinnallani!
— Minä en kuitenkaan olisi voinut taistella, niinkuin sinä olisit tahtonut, vastaa nainen hiljaisesti. Minä en olisi osannut lyödä toista, niinkuin sodassa on pakko tehdä…
— Et taistella edes vääryyttä vastaan, et lyödä edes sortajaa?
— En muualla kuin omassa itsessäni. Ainoastaan omassa sielussaan on ihmisellä oikeus ja vapaus luoda lakia ja oikeutta. En usko, että hänellä on voimaa edistää yhteistä hyvää muuten kuin tekemällä itsestään hyvän.
— Oletko sinä hyvä? Olet. Niin, minä tiedän, ettet tapa kärpästäkään, et taita turhan tähden pajun oksaa, mutta sentään tahtomattasikin tallaat joka hetki jonkun madon kuoliaaksi. Jokainen ruokapala, jonka haukkaat, joutuu pois jonkun toisen suusta, jokainen kaunis kurkihirsi, jonka korotat pääsi yli pirtiksesi, tekee jonkun toisen kodittomaksi, jokainen elämän-hetki, joka sinulle suo runsautta ja hyvyyttä, käy jonkun huonomman kustannuksella. Oletko sitä ajatellut? Niin ovat sentään asiat maailmassa vielä nykyään. On helppo olla hyvä, kun kaikki on hyvin, mutta jos kaikki on pahoin… Eihän pahuus ole muuta kuin ihmisen tarve turvata ja puolustaa jotakin oleellista, elämän-ehdoilleen välttämätöntä puolta itsessään, jota tahdotaan loukata. Sentähden: valmistakaa ihmisille parempi olo ja he tulevat paremmiksi! Jos sinä silloin kerran olisit lahjoittanut minulle oman onnen, ehk'en olisi koskaan oppinut ymmärtämään toisten onnettomuutta, ehk'ei minusta olisi silloin tullut taistelijaa, vaan rauhan mies, ja ehk'en silloin olisi näin yltä päältä tekojen, hyvien ja pahojen, ahdistama. Aate on ollut minulle kaikki kaikessa. Se on ollut minulle tärkeämpi kuin minä. Minulla ei ole ollut aikaa oman itseyteni ihanuutta viljelemään, niinkuin sinulla.
— Minä en ole voinut tehdä toisin. En koskaan, en silloinkaan, kun olisin voinut saada sinut, jos olisin tehnyt syntiä itseäni vastaan…
— Sinä siis toteutit itseäsi valitsemalla hänet. Rakastit häntä enemmän kuin minua?
— En. Minä en rakastanut häntä ollenkaan, sinua minä rakastin, mutta enemmän kuin sinua, rakastin inhimillisen lempeyden aateluutta. Ja hän kuului ihmisyyden-tunteen piiriin, jota en voinut loukata. Olen aina tuntenut toteuttavani itseäni eniten silloin, kun olen ollut vähiten itsekäs. Olisin silloin samalla loukannut jotakin oleellista itsessäni. Sinä vaadit silloin rakkauteni pantiksi ihmis-uhrin.
— Tahdoin tietää, rakastitko minua enemmän kuin ketä muuta hyvänsä.
— Sinun olisi pitänyt uskoa se, luottaa minuun ja minun sanaani.
— Vaikka istuit tuon kuolemaan tuomitun keuhkotautisen luona yötä päivää, holhoten ja vaalien! Vaikka toit hänet lopulta tänne maatilallesi. Ja minun olisi pitänyt uskoa, että rakastit minua. Eikö ollut luonnollista, että vaadin rakkautesi pantiksi tuon ihmisen.
— Se olisi ollut hänen kuolemansa. Hän oli sentään veljeni, lähimmäiseni, joka ei ollut rikkonut minua vastaan millään, jota en voinut itsekkään, julman rakkauden vaatimuksen vuoksi hyljätä, koska hän kerran oli sattunut tielleni.
— Ja hän eli täällä vielä kauan?
— Kaksi vuotta.
— Ja sinä et rakastanut häntä.
— En.
— Hän ei ollut erittäin älykäs, ei henkevä, ei mielenkiintoinen millään lailla, ei sielullesi läheinen? Sinulla ei ollut mitään iloa eikä hyötyä hänestä?
— Ei.
— Etkä ruvennut myöskään vihaamaan häntä, vaikka hänen vuoksensa olit kadottanut minut?
— En. Mutta se aika oli vaikea koulu minulle… Silloin juuri minä opin vaatimaan kaikki itseltäni enkä muilta mitään. Sain alottaa vähitellen, aivan alusta. Monena pimeänä hetkenä, jolloin tunsin, että ympäristöni ei ollut arvoiseni, jolloin soimasin sitä ja halveksin, täytyi minun ajatella: voinhan elää sovussa ja kiitollisessa mielialassa kukkasen kanssa kedolla, lehmän kanssa laitumella ja puhella ystävällisesti koirallenikin, vaatimatta, vihaamatta, kuinka en voisi ihmisen kanssa tulla toimeen. Ja aina kun tunsin katkeroituvani, suuttuvani tai suhtautuvani vastenmielisesti johonkin, käänsin kärjen itseeni. Siis oli minussa taas sillä kohdalla vielä jotakin samean ahdasta, pikkumaista, joka täytyi laajentua, kirkastaa ja suurentaa… Siten olen vähitellen oppinut ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, kadottanut kaunan ulkomaailmaa kohtaan… Siksi ei minusta, ystäväparkani, olisi tullut oikeaa taistelutoveria.
— Sinä kaunis ja laaja ja lempeä, sinä tulevaisuuden-unelma! Maailma ei tule sinua koskaan ymmärtämään. Joskus parhaimpina ja hienoimpina hetkinäni olen luullut sitä kyllä tekeväni. Silloin nuorena se oli mahdotonta. Vika oli silloin minussa, tiedän sen kyllä, ymmärsin vasta perästäpäin. Minä vieroitin sinut väkevällä ja itsekkäällä omistushimollani, jota koetin herättää sinussakin. Ja kun se ei herännyt, olit minulle arvoitus. En ymmärtänyt sinua.
— En minäkään sinua. Tuon nuoren tytön kohtalo, joka joutui siinä onnettoman rakkautemme uhriksi, koski minuun hirveästi ja avasi silmäni vielä enemmän näkemään sellaisen rakkauden hirmuista itsekkäisyyttä.
— Minä tarrauduin häneen epätoivoissani, jotta herättäisin sinussa mustasukkaisuutta.
— Työnsit hänet turmeluksen syliin.
— Hän oli ennakolta tuomittu. Jos en minä sitä olisi tehnyt, olisi sen tehnyt joku muu…
— Se ei vähennä edesvastuullisuuttamme. Ja minä en voinut edes varoittaa häntä sinusta, kun rakastin sinua ja olin antanut hänelle sinusta niin ihannoidun kuvan, että hän sokeasti luotti sinuun. Hän oli puolisisareni…
— Sisaresi!
— Niin. Mutta ei sillä asialla sinään ole mitään merkitystä. Myötätunnon laajetessa, ulettuu se muihinkin samoin kuin omaisiin. Perheen, ystävien isänmaan suojeleminen muiden kustannuksella, sekin on vielä itsekkyyttä… Rakkauden pitää voida syleillä vielä suurempia aloja…
— Ja samalla kun se laajenee, niin se heikkenee ja tietysti samalla myös sen nurjat puolet: viha, kateus, mustasukkaisuus… Maailmaan tulee silloin vanhuus, niinkuin se on tullut meille. Etkö usko? Jos minäkin nyt alkaisin alusta, osaisin ehkä hoitaa meidän asiamme paremmin. Mutta elämä on mennyttä ja minä olen sen elänyt yhtämittaisessa työssä, yhtämittaisessa pölyssä ja melskeessä, iän-ikuisten häijyjen inhimillisten intohimojen keskessä, niin etten ole ehtinyt itseäni ajatella. Olen rähjäytynyt ja rikkonut kaukaisen ihmisyysaatteeni vuoksi, mutta uneksimani ihmiskunnan paratiisi on vielä yhtä kaukana. Ei siitä tullut sen enempää kuin meidän kahdenkaan yhteisestä… Sinä olet sittenkin hyvän osan valinnut, joka olet rakentanut paratiisin sydämeesi.
— Mutta millä hinnalla! Kadottamalla sinut! Kun olisin voinut saada suurimman lyödessäni kuoliaaksi yhden näistä pienimmistä! Mutta minä en voinut, en voisi vieläkään…
— Mutta jos lyödessäsi kuoliaaksi yhden pienimmistä, voisit pelastaa koko ihmiskunnan!
— Minä en usko, että sen sillä voisi pelastaa.
— Mutta minä sanon: jos…
— En sittenkään.
— Ei meistä olisi sitten ollut taistelutovereiksi. Olet oikeassa. Olisi ehkä usein tullut erimielisyyksiä menetelmästä. Välistä täytyy näes olla julma. Niin, ei sinun. Sinä olet jo paratiisin sisäpuolella… Mutta meidän muiden…
— Voiko olla paratiisin sisäpuolella, jos on paha omatunto siitä! Usein olen tuntenut itseni niin hyödyttömäksi täällä, tällaisena. Niinkuin minun velvollisuuteni olisi ollut tulla sinne ulos taisteluun, sinun luoksesi. Mutta mitä olisin siellä tehnyt, kun en olisi voinut taistella! En tiedä olenko tehnyt oikein, mutta niistä mahdollisuuksista, mitä minulla on ollut valittavana, olen ainakin koettanut valita oikeimman, mitään muita vaikuttimia huomioon ottamatta. Oikeuden-tuntoni on vaihdellut, mutta hyvä tahtoni on pysynyt samana…
— Siten juuri luodaan siveellisiä luonteita. Mutta sinä olet enemmän kuin siveellinen luonne. Sinä olet pyhä. Sinä olet ansainnut Pyhän maan. Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut sinun vertaistasi. Mutta minä, minä olen rikollinen, käteni ovat viattomienkin veressä…
— Sinä olet Pyhän maan uljas temppeliherra, turvattomien suojelija, ristiritari, lohikäärmeen voittaja…
— Suurin voitto on itsensä yli. Ja se oli sinulla jo alusta.
— Ja sinä unohdit itsesi toisten vuoksi. Suurempi olet sinä. Miten pitkän ja vaikean tien olet kulkenut, ystäväni. Sinä olet paratiisin rauhan ansainnut.
— Sinä olet minun paratiisini. Sen uuden ihmiskunnan unelman, jonka puolesta minä taistelin, olen löytänyt sinussa. Mutta minä tahtoisin jakaa sen kaikille…
— Näetkö nyt, miten olet epäitsekäs! Sinäkin olet rakentanut paratiisin sydämeesi. Ja sitä ei voi toinen tehdäkään. Se täytyy rakentaa itse… Ja kukin omalla tavallaan…
— Sinun hyvyytesi tekee minut hyväksi…
— Ja sinun uskosi antaa minulle voimaa…
— Me voisimme siis ehkä vielä seisoa toistemme rinnalla… Minulle kangastaa elämäntehtävä, joka ei ole enää taistelua… Vain paistaa hyvyyttä ympärilleen kuin tuo illan leppoisa aurinko…
— Niin, meillä on ilta jo edessä, ystäväni, elämän ilta…
— Kultainen ilta!
— Uuden elämän aamu!
He seisovat siinä kauan käsikädessä vanhan kirkon muurin vierustalla katsellen painuvaa päivää, joka siunaten laskee hohtavan säteikkönsä hopeahapsisten nuorikkojen kärsimyskirkkaille kulmille.