SAHAN TYTTÖ JA HOVIN TYTTÖ
Kyttälän Salli oli sorjin kaikista sahan tytöistä. Joka kerta kun hän korkeana ja joustavana asteli lautatarhan tietä kimpitaapelilleen, kääntyivät kaikkien kantajien ja kärrääjien silmät vaistomaisesti hänen puoleensa. Ei millään pahalla. Pikemmin ihaillen kuin himoiten. Kaikki tunnustivat hänen ylevämmyytensä ja tiesivät sitäpaitsi että hän oli "vahvan-Jussin" tyttö, tuon vanhan laudankantaja-jättiläisen, joka tosin jo oli kuollut, mutta eli sitä enemmän heidän mielikuvituksessaan. Ensimäinen, mitä jokainen uusi tulokas sai kuulla, oli tarinat "vahvan-Jussin" urotöistä. Ne kuuluivat ikäänkuin Sarpalahden sahan historiaan.
Salli ei ollut varsinaisesti kaunis, hän oli vain niin mukaansa tempaavan elävä ja voimakas ja sitten hän oli niin viisas ja oppinut. Ei tavallinen sahan tyttö ollenkaan. Kesälintu hän oli lautatarhassa, palasi sinne suvisin virkistyäkseen, niinkuin muut palaavat luonnon helmaan, elävään metsään tai puutarhaan. Talvet hän oli kaupungissa kokonaan muissa puuhissa. Mutta ei ollenkaan herraskaistunut siellä, kasvoi vain tiedoissa ja taidoissa, niin että hän oli paras puhuja ja kirjantaitaja koko työväen-yhdistyksessä. Jokainen joka kerrankin oli kuullut hänen puhuvan, oli sillä kertaa voitettu. Sallilla oli harvinaisen sielukas ääni ja kun hän innostui, oli se kuin kuumana valuvaa rautaa ja hänen silmänsä katsoivat silloin niin pelottavan väkevästi.
Juuri näistä puheistaan oli Salli eniten tunnettu ja sentähden jo kauan pahoissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Sallin isän aikuinen omistaja oli jo kuollut ja vaikka saha olikin nimellisesti hänen rouvansa hallussa, oli sillä muuten aivan uudet hoitajat, joilla ei ollut mitään syytä pitää Sallia erikois-asemassa, vielä vähemmän suosiossa. Häntä pidettiin päinvastoin kaikkien rettelöiden alkuunpanijana ja sisällisenä kiihottimena.
Nyt oli vihdoin tapahtunut se, jota Salli jo kauan oli odottanut: hänet oli sanottu kesken parasta työaikaa irti ja määrätty vuorokauden sisään poistumaan sahan lähettyviltä.
Hän oli tähän kaikkeen valmistunut. Tämä oli hänen suuri päivänsä. Hän tunsi lapsellista ylpeyttä siitä, että hän täten sai tilaisuuden elämällään vahvistaa aatteensa, olla kuin oikea marttyyri. Vaikkakaan ei hän tästä pahemmin tulisi kärsimään. Se oli vain ele, mielenosotus, kannan merkitseminen kummankin puolen. Ne, jotka olivat ajaneet hänet pois, tulisivat varmasti kärsimään enemmän. Nyt vasta oli hän käyttävä koko vaikutusvaltansa. Ja he saisivat vielä nähdä, mitä valta-aatetta he olivat loukanneet ja kenen he olivat pois ajaneet!
Kello oli vähää vailla kuusi. Oli lauantai-ilta.
Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä sanoisi hyvästit. Ja sitten…
Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan, puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen, mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.
Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen, vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.
Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua. Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen, kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota korkeaa, yksinäistä piippua…
Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain, kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!
Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä, sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia, koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut elävän hengen.
Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu sydämessä.
Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!
* * * * *
Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan. Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin, parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti. Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset yhteensä.
Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu. Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa. Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties. Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa, elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin. Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.
Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa, vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.
Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen ulkopuolellakin.
Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky, Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki, Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring… Olkoot! Paljon ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta itämisprosessia… Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt, päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.
Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta, johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.
Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki, mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä. Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan, jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa. Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi…
Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen. Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin "herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan omistajattaria kuin olivatkin.
Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu, kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää päästä siitä pois.
Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle, ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi onneksi tullut väliin.
Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen… Varmuuden vuoksi.
Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.
Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa. Mistähän nyt tuuli puhalsi?
Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa sammaleisissa notkoissaan.
Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä takaapäin.
Verna seisoi hänen edessään!
— Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.
— Ovi oli raollaan… Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?
— Mutta johan minä kävin sanomassa.
— Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä, saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa sinulle…
Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.
— No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.
— Että… minä rakastan sinua.
— Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt on? Se on houretta!
— Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään, ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran, pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki. Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?
— Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?
— Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä. Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia, automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin. Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku, jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys minusta!
Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!
— Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha…
— Kuinka vanha?
— Täytän ensi kuussa 21 vuotta.
— Niin nuori ja niin turmeltunut, hymähti Mikko.
— Minä luulen, että tämä minun nykyinen haluttomuuteni johtuu pelkästä vanhuudesta. Nuorempana oli huvitus ja hakkailu ja sen semmoinen hauskaa. Ei enää. Tahtoisin jotakin aivan muuta, aivan muuta… Tahtoisin esimerkiksi tehdä jotakin oikein hyvää… sinulle… huudahti hän äkkiä sydämellisesti. Oikein todella! Sano, enkö voisi sitä jollakin tavoin tehdä, enkö millään?
Vernan äänessä oli nyt jotakin niin avuttomasti värähtelevää ja lapsekasta, että se suorastaan vetosi sääliin.
Eihän hän raukka voinut mitään sille, että hän oli syntynyt tuollaiseksi ja vielä lisäksi kaltoin kasvatettu, ettei hän paremmasta tiennyt. Yhteiskunnan rikollisuus ylä- ja alaluokan lapsia kohtaan oli yhtä suuri. Se turmeli ne jo pienestä pitäin, puutteella tai ylellisyydellä…
— Me kuulumme niin kokonaan eri maailmoihin, Verna, sanoi hän harvakseen. Emmekä me kaksi voine auttaa toisiamme millään. Minun paikkani kultuurikartalla on kokonaan toinen kuin sinun. Minä kuulun tulevaan, sinä menevään rotuun, minä en ole vielä valmis, sinä olet sitä jo liiaksikin. Sinä tuskin kestäisit uudistumista, sinussa ei ole raaka-ainetta enää ja minä, minä kuulun kokonaan raakalaisten pariin. Sinä olet niin kaukana meistä, hyödytön meille, turha korukalu, ansarikukka…
Valmis, varisemaan tuomittu, tuomittava, lisäsi hän itsekseen, mutta kaunis, kaunis sittenkin… Ei, ei, niin ei saanut ajatella! Ruma hän oli!
Mikko katsoi häneen tutkivalla silmäyksellä.
Siinä hän istui nyt hänen edessään niin hiljaisena ja nöyränä kuin jumalanäiti, tuo sama itsekäs ilkimys, jonka hulmuavia harsoja ja välkähtelevää päivävarjoa hän pitkin suvea oli peljännyt. Nyt hän ei näyttänyt peljättävältä ollenkaan. Surun-suloinen hän oli tuossa vavahtelevine huulineen ja silmäluomineen.
— Minä tiedän sen, etten kelpaa mihinkään hyödylliseen, sanoi Verna silmiään nostamatta, sentähden juuri olen koettanut keksiä jotakin muuta, millä voisin sinua auttaa. Älä nyt vain suutu. Tiedän, että sodit rahavaltaa vastaan, mutta jos sinulla olisi rahaa, etkö voisi sotia sitä vastaan vielä paremmin, sano, etkö voisikin? vilkastui hän. Kyllä minä tiedän, ettei raha ole minkään-arvoista, ettei se lahjoita ihmiselle onnea, vaikka sitä olisi kuinka suuret kasat tahansa. Ja minä en tee sillä yhtään mitään, minä. Rupean sairaanhoitajattareksi ja katoan maailmasta. Kuule, etkö sinä huolisi minun rahojani? Saisit käyttää ne, mihin vain tahtoisit. Ja siten minäkin edes välillisesti edistäisin sinun tarkoitusperiäsi. Minä olisin silloin joksikin hyödyksi, eikö totta? Se tunne antaisi minulle jonkinlaisen tyydytyksen ja suloisen mielikuvittelun lahjan tuolla luostarissani, johon sulkeudun. Kun tulen nimittäin täysi-ikäiseksi, saan osan omaisuudestani irti, aivan itselleni. Eihän se ole oikeastaan minun, kun en ole sitä itse ansainnut. Sinähän olet perintöä vastaan. Tässä on sinulla nyt yksi tilaisuus tehdä perimys-oikeus tyhjäksi, saattaa rahat parempiin käsiin ja parempiin tarkoituksiin…
Hän pysähtyi vähän, mutta aivan kuin peljäten Mikon vastausta hän heti jälleen jatkoi:
— Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme. Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin, että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus, eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki… Olisin tahtonut pyytää sinulta jotakin… muistoa, kuvaa, elämänvoimaa itselleni… lasta…
Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle
Mikon jalkoihin.
— Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.
— Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!
Verna pudisti päätään.
— En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää. Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen. Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi hän haaveellisella äänellä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun ponnahtaen seisoalleen.
— Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä, katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan, ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!
Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä, mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta, mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän. Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi turmeltuneen naisen oikuille!
— Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille, samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä päällä!
— Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun ihmiset voivat iloita…
Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.
— Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä tanssia! huudahti hän äkkiä.
Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon hulluja sanoja:
— Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! — Sano, sopisinko paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! — Sinun kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan näin tanssien balalaikan tahtiin! — Ja pyydän sinua parikseni. — Mikä suuremmoinen pari me olisimme! — Minun nimeni olisi silloin Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel, minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn — kauneuden vuoksi…
Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä. Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!
Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka…
Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.
Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos…
Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön, ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.
Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan kauhulla sylistään.
— Mene, mene! sai hän esille.
Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.
— Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.
— Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!
— Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti. Usko minua… Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin. Ja jos joskus jollakin voin… Minun elämälläni ei ole muuta arvoa. Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti, vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan vaikka toiseen maanosaan…
— Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt…
— Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin…
Mikolta vaipui pää käsien varaan.
Mitä oli oikein tapahtunut?
Hän hyppäsi ylös äkeissään. Mikä aasi hän oli ollut. Suoranaisen viettelysyrityksen uhri! Potkut olisi pitänyt antaa aivan heti. Tietysti tuo nainen nyt iloitsi onnistumisestaan, oli tyytyväinen saatuaan tuon raivokkaan puserruksen. Sitähän hän oli tullut hakemaankin, ruumiillista kärsimystä! Miks'ei hän ollut osannut pysyä edes tyynenä!
Mikko käveli kiusaantuneessa mielialassa edestakaisin huoneessaan. Tämän nyt piti tulla vielä lisäksi ja juuri lähtöhetkellä! Miten juuriaan myöten mätää porvarillinen aines jo oli. Sellainen nuoriso! Kaikki oli tietysti laskettua alun pitäin, tuo näennäinen nöyryys päällä päin ja tuo tanssipuku kapan alla, tuo tahallisesti tilattu köyhälistön musiikki ulkona ja tuo luonnoton uhrautumisen halu rahan muodossa. Hyi! Ostaa hänet oli tahdottu palvelemaan edesvastuuttoman olennon pyyteitä. Salome hän oli, joka karkeloi itselleen Johanneksen päätä, kun eivät enää muut herkut maittaneet! Ja lisäksi vielä äidillisyyden vaistoilla varustettu!
Koko huone tuntui vielä hänestä myrkylliseltä. Hän avasi toisenkin ikkunanpuoliskon selkiselälleen. Ulos hänen täytyi päästä. Voisihan hän portaillakin odottaa Sallia. Missä hän viipyikin. Tai olisiko hän jo…
Mikko hätkähti ajatuksilleen. Niin, olisihan Sallikin voinut käydä tuossa ovenraossa kurkistamassa, niinkuin toinenkin. Pitäisi aina lukita ovensa!
Kaunis kesäinen hämärä häilyi jo ilmassa. Porstuan puolella Mikon asunnon edessä oli pieni leppoisa lehvikko. Tyynessä illassa seisoivat siinä valkorintaiset koivut värähtämättömin lehdin.
Mikko aikoi juuri lähteä kiertämään rantaan päin vievää polkua, kun hän huomasi Sallin kiikkulaudalla pihlajan alla.
— Salli!
Salli ei vastannut eikä yleensä näyttänyt kuulevan.
— Salli! toisti Mikko tullen aivan hänen viereensä.
— Kavaltaja! kivahti Salli vastaukseksi.
— Mikä sinun on? kysyi Mikko hiukan epävarmalla äänellä. Mitä sinä puhut?
— Puhun sitä mitä ajattelenkin, sanoi Salli pimeästi. On minulla tässä ollut aikaa ajatella, sill'aikaa kun sinä siellä sisällä olet tavaroitasi pakannut, jatkoi hän ivallisella äänellä.
— Mutta rakas Salli, anna kun selitän sinulle…
— Minä en kaipaa selityksiäsi etkä sinä ole velvollinen tekemään minulle tiliä yksityis-asioistasi. Puolueelle sitä vastoin! Tiedätkö äsken kun tulin, ja minä tulin sydän niin täynnä suuria kauniita asioita ja uskoa sinuun, niin kuin ei milloinkaan ennen, ja sitten näin kurjat vehkeesi, suutuin niin, että olin mennä tuonne kansanjoukkoon lavalle ja huutaa ääneen: Katsokaa kavaltajaa! Tuolla, tuolla on se, jota te yhteisillä rahoillanne kouluutatte, josta te toivotte puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne! Sill'aikaa kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka meitä ruoskivat… Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on! Ja hänestä tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme rajat selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa ajaa. Heti kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin tavoin, rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina päivänä kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun himoruokansa vuoksi…
Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko sinuun enää.
— Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko minua…
— Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.
— Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.
— Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä teit…
— Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään rakkauskohtaus. Päinvastoin.
— Sitä pahempi.
— Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta…
— Mitä mutta.
— Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen…
— Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät, jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme. Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja miten sinä elät…
— Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.
— Hän ei saa olla heikko.
— Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.
— Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen! Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla arvon portolla sinuun!
— Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.
Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.
— Hän on syntynyt pahantekijäksi.
— Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän, arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.
— Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.
— Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?
— En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän totuus.
— Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko kohta, joku lankeamisen mahdollisuus… Mutta jos tahtoo ajaa jotakin aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa ohi yksilöllisten heikkouksien.
— Minä en voi sitä.
— No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä täydellisistä olennoista?
— En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän olisi sinä.
— Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?
— Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla. Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.
— Tarkoitatko nyt minua, Salli?
— Jokaista, johon se sattuu!
— Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin nyt teet minua kohtaan.
— Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että te senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän sanoi minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että minusta oli tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset ne ne vasta oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään sellaisia vaimo-ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja missään tehtävässä. Ja samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina pääni pärjään tässä maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Hassuahan se olisi, että sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota minua ja matkustella minun jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä vain rauhassa tänne!
— En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni. Hevonen on tilattu kello viideksi.
— No, onnea matkalle sitten.
— Etkö sinä sitten aijo lähteä?
— Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.
Salli nousi lähteäkseen.
— Minne sinä menet?
— Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!
— Viivytkö kauan?
— En tiedä vielä.
— Minä odotan sinua täällä.
— Älä odota. Minä menen omia teitäni.
Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen turhaksi.
Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.
* * * * *
Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.
Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.
Hän odotti vielä hetkisen. — Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen kukkakimpun.
— Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.
Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa ojan vieriä…
Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin päivänkoitto…
Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö. Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova, raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi, lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan, luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.
Mikko tunsi itsensä katkeraksi.
Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.
Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä, yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä, heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä… Väliin taas pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana, sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.
Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman tietä… Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.
No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja käytetty kyky. Ellei… Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua, kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä…
Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista, toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa, ehkä jotakin enemmänkin…
Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen, henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten Verna…
Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!
Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun napinlävessään.
Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö…