Vangittuja sieluja: Novelleja

by L. Onerva

JUMALIEN HÄMÄRÄ

Etpäs osaisi laskea tukin päällä koskesta alas, etpäs jukul'aut osaisikaan!

— Minä, joka olen ihan kosken partaalla syntynyt ja kasvanut…

— Vähät siinä papinkirjoja kysytään, missä on syntynyt, kysytäänpä vain, osaako poika pontulla oikein valita tukin, jonka selkään hyppää. Sanopas, minkälaisen valitsisit?

— Tietenkin sellaisen, joka kannattaa.

— Tietenkin iskisit silmäsi sellaiseen, joka ylinnä veden päällä keikkuu ja joka pyörii! Ei, tuumista se riippuu. Oletkos koskaan punninnut, montako tuumaa sinun kohdallesi tarvitaan?

— Mutta oletkos sinä koskaan ollut ruuhkaa purkamassa?

— Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee…

Olli Muurola kuunteli tätä pöytäseuransa hilpeää ja tyhjänpäiväistä rupattelua haikeamielisesti ja melkein kadehtien. Siinä oli sitä elävän elämän harrastusta, joka häneltä puuttui, jota hän olisi tarvinnut teokseensa, jota hän nykyään ajoi takaa joka paikassa. Sen vuoksi oli hän tullut tänne Kauppaseuraankin, tavattuaan kadulla muutaman vanhan koulutoverin. Aina tuo sama ajatus: jos sattuisi jotakin, jotakin tavallisesta poikkeavaa, joka rehevöittäisi mielikuvitusta, tulistaisi tunnetta, antaisi todellisuuden tuntua ja pakottaisi kirjoittamaan. Eikös mitä! Ei sattunut mitään. Tai jos sattuikin, ei hän saanut siitä kiinni. Tai jos sai silmänräpäykseksi, kuihtui tuo vaikutelma heti hänen aivojensa läpi käväistyään, kuihtui, sensijaan että se olisi ruvennut siellä kasvamaan ja hedelmöitymään, kuivui kuin savi kuvanveistäjän käsissä, ennenkuin siitä ehti mitään tehdä.

Ei auttanut kirjavin seura, ei viinan voima. Kaikki oli niin kaukana. Ei mitään mielenkiintoa ihmisiin eikä koko maailman menoon eikä edes kykyä teeskennellä sitä!

Tällainen oli Olli jostakin selittämättömästä syystä ollut jo pitemmän aikaa. Hänen ei olisi nykyään ollenkaan pitänyt tulla ihmisseuraan. Hän ei osannut käyttäytyä. Ja hänen kummallista hajamielisyyttään ja välinpitämättömyyttään voitiin vielä pitää jonkinlaisena tahallisena mielenosotuksena.

Hän nousi lähteäkseen. Olikin jo myöhäinen yön hetki. Hän syytti kiireellisiä töitään.

— Taitaa tulla henki päälle, nauroi ystävällinen konttoristi hänen vierellään.

Luokkatoveri nousi seisomaan.

— Sinusta tulee, sanoi hän hiukan sammaltaen, vielä Suomen maan suurin kirjailija, sanokaa minun sanoneeni. Minä olen sen havainnut kotkan silmällä. Ja jos suomen kieli kerran on, niinkuin on todistettu, maailman alkukieli, niin se on oleva myös sen loppukieli, se on minun uskoni se. Sillä mikäs tämä maailman niin paljon huudettu sivistys ja kehitys on? Vain käärme, joka puree omaa häntäänsä. Ja silloin sinun kirjojasi, Olli, luetaan vielä kerran kaikkien ranskojen ja saksojen ja intiaanien ja hottentottien maassa! Hei pojat, se on komeaa se! Hän kohotti lasiaan. Eläköön Olli Muurola! Maailman loppuun asti!

Tämän humalaista filosofiaa ja hyvyyttä ylipursuavan puheen aikana tuli Ollille kiire hävitä. Häntä kiusasi oma liikkumattomuutensa, se, ettei hän voinut jollakin sopivalla hyväntahtoisella pilalla vastata tuohon leikilliseen ylistelyyn eikä lyödä sitä turraksi. Hän ei jaksanut pakottaa suutansa edes nauruun. Hänen yrityksensä päättyi pieneen irvistykseen.

Ulkona oli kylmää huuruava talvi-yö. Kaupungin harvat tulet levittivät sinne tänne pimeään suuria epämääräisiä valohämy-kehiä.

Ollia värisytti. Hän veti kauluksen korvilleen ja alkoi astella. Tai oikeastaan hän ei itse tehnyt mitään, hän vain antautui jonkun hänessä toimivan totunnaisen elollisvoiman vietäväksi. Hän ei kävellyt, askeleet kuljettivat häntä, hän ei ajatellut, ajatukset vain velloivat omia aikojaan hänen aivoissaan. Hän katseli ja kuunteli niitäkin ikäänkuin syrjästä.

Minä, kuka minä olen, kuuli hän jonkun kysyvän siellä sisällään. Minä en ole mikään, tai ainakaan minä en ole mikään yksi. Minä olen monta. Yksi minä nousee toista minää vastaan ja toinen on pyhä toisen hyökkäyksille. Asettaa vain kuin Kambyses kissan tuhansia vastaan. Mikä on voitto itsensä yli? Ota siitä sitten selvä! Jälelle jää hämäryys ja hävitetyn tarmon tunne, epämääräinen levottomuus niinkuin tehdyn rikoksen jälkeen, vaikk'en minä mitään sellaisesta tiedä. Ennen olisin sen ymmärtänyt, ennen, jolloin olin oikea ihminen, joka tahtoi, pyrki, taisteli, oli paha, löi toisiakin pyhän itseytensä esiinsaamiseksi. Nyt sitävastoin minä, tuo suuri yhteisminä, en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotakin. Kenties kaikki tämä tuska onkin vain paljasta pelkoa, pelkoa siitä, että en enää koskaan kykene tekemään mitään, että jo olen sisällisesti halvattu, työkyvytön ja siis myös leivätön, nälkäkuolemaan tuomittu…

Mitä, oliko kuolema taas pujahtanut hänen ajatuksiinsa. Viime aikoina sen varjo jollakin ihmeellisellä tavalla tavoitti hänet joka paikasta. Eihän hän toki peljännyt sitä, ei ollenkaan. Elämä oli paljon peljättävämpää. Kuolema pikemmin houkutteli, viekoitteli häntä oudolla uutuudellaan, viimeisenä merkillisenä elämyksenä. Monena yönä oli hän tavannut itsensä istumasta vuoteeltaan, odottamasta kuolemaa… Silmät suuri-avoimina… Ettei olisi tarvinnut tulla Jumalan eteen unen pöpperössä… Miksi? Oli vain tuntunut että kuolema oli lähellä. Mutta se ei tullutkaan ja elämän tavallinen harmaa ikävyys sai hänet jälleen valtoihinsa.

Ikävyys se oli pahin kaikista taudeista ja olihan historiassa aikoja, jolloin se valtasi ihmiskunnan kuin rutto, jolloin lapset, heti kävelemisen taidon opittuaan, kävelivät hirteen. Niillä pojilla oli oikea kurssi…

Mutta hän, Olli, miksi hän siis käveli tässä katuja pitkin, vaikka se ei huvittanut häntä, miksi hän eli? Ei tietysti huvin vuoksi, vaan minkä vuoksi? Yksinkertaisesti vain siksi, että elämisen vietti kuului kerta kaikkiaan ihmisen olemukseen, niin kauan kuin se oli olemassa. Kummallista. Tässä hän kävi ja ajatteli iankaikkisuuden asioita eikä sentään mennyt ottamaan niistä selvää, sinne, rajan taakse. Ei tietenkään, koska kerran ei hänen kohdaltaan muuta iankaikkisuutta ollut kuin se, mikä mahtui syntymän ja kuoleman välille. Oli vain iankaikkisuuden ajatus. Oh, mitä vielä, eihän hän ajatellut mitään, oli vain ajattelevinaan ja ihmiset luulivat, että hän ajatteli, kun hän ketään näkemättä murjotteli heidän ohitseen. Hyvä, että edes luulivat…

Olli oli melkein huomaamattaan tullut vanhan kaasutehtaan kohdalle. Siinä hän vasta ensi kerran katsahti ympärilleen. Oikeaan suuntaan hän siis kulki. Hän asui sirkuksen toisella puolen. Kaasutehtaan punaiset muurit ja tukeva piippu tuossa olivat hänen vanhoja tuttujaan. Hän muisti, että ne koulupoikana olivat tehneet häneen tarumaisen järkyttävän vaikutuksen. Pyhällä vavistuksella ja kunnioituksella oli hän siihen aikaan vaeltanut siitä ohitse. Hän oli kuullut kerrottavan, että siellä piti hiipiä sukkasillaan ja hän oli vakuutettu siitä, että vielä joskus joku vahingossa astuisi rauta-anturalla sen tulen-aralle lattialle. Ja silloin! Räjähtäisi koko kaupunki, kaikki lyhdyt leimahtaisivat taivasta tapaaviksi tulipatsaiksi ja maailma hukkuisi tuleen. Nyt tuo kerran niin pelottava tiilivaja seisoi tuossa niin kiltin näköisenä, rauhallisena kuin vanha unohduksiin jäänyt maalaiskirkko…

Tehtaan toisella puolen viertotien korkealla käytävällä tarttui vinha viima Ollin hartioihin. Ei tehnyt mieli seisoskella. Päivisin hän ei koskaan mennyt tästä ohi kääntämättä katsettaan oikealle. Nyt ei näkynyt mitään. Siniset ja kellertävät sähköt vain loivat kelmeää aavemaista valaistusta yli laajan pimeän rautatiekentän. Päivisin sensijaan piirtyi silmiin tuon alavuuden toisella rannalla kohoavat mahtavat kivitornit, Sörnäisten valtava suurkaupunki. Sillä se oli oikeaa suurkaupunkia, ei suinkaan esplanadi. Unioninkatu ja Pitkäsilta, se oli palanen Zolan vyöryvää tarmoa. Oli kuin tuo kaukainen talorykelmäkin olisi kantanut kulmillaan jotakin sen sisäisen jännityksen voimasta, mikä sen alla asusti. Se kohosi väliin kovan keskipäivän valaistuksessa yksitoikkoisena ja jyrkkänä kuin nyrkki, tai karuna, uhkaavana hallavuutena kuin suden selkä; tuulisina, utuisina ja hämäräisinä päivinä se taaskin hukkui tehtaan piippujen savuun ja veturien höyryyn, se eli, sykähteli, liikkui, se laajeni suunnattomaksi ahjoksi, joka puuskutti taivaalle pölyä ja hikeä, utua ja salaperäisten unelmien hattaroita. Mutta hiljaisina iltaruskon hetkinä saattoi tuo sama Moolokin kita pukeutua kultaan ja kalliisiin kiviin, hymytä ja kuvastella korkeuksiltaan ylellisenä ja ylhäisenä kuin joku Välimeren kaupunki. Silloin nuo pengermittäin ylenevät talot paistoivat valkeina kuin marmori ja kesän vihreys kiertyi niiden otsalle kuin vilpoisat laakerinlehvät…

Niin, maailma oli kaunis, hyvin kaunis, mutta hän ei osannut tehdä siitä mitään, ei ainakaan kirjoja. Nyt juuri, kun hänen kuitenkin jo olisi pitänyt osata, kun hän jo tiesi ja taisi jotakin. Ennen, silloin aivan alussa, kun hän vielä oli ollut aivan homo novus sekä elämässä että kirjallisuudessa, silloin se oli käynyt parhaiten. Silloin hänellä oli ollut turhamainen, läähättävä hätä lennättää joka korsi kekoon. Hän oli kuin intohimoinen kukkien kuivaaja. Hän ei ihaillut eikä säälinyt niitä, ei nauttinut niistä ennenkuin ne olivat puristimesta päässeet ja kuoliaaksi rutistuneet, mutta nimi, suku, tunnusmerkit yksityiskohtiaan myöten kirjassa. Niin semmoinen hän oli ja pahempikin. Perhosia hän pisti neuloihin, niin, niin, läpi aivan kultaisesta sydämestä ja värisevästä siivestä… Se oli silloin. Hän oli silloin nuori ja julma. Sittemmin hän ihmistyi paljon, ammattinsa kannalta katsottuna nähtävästi liiaksikin. Elämä muuttui rakkaammaksi kuin taide, itse kukka mielenkiintoisemmaksi kuin sen liputtaminen ja liisteröiminen. Hän saattoi kumartua aina maantien tomuun asti, vaikkapa vain suudellakseen jotakin pientä auringonruusua, hän jäi hengittämään sen huumaavaa tuoksua ja antoi hetkien vieriä kuin lumotun linnan lehdoissa voimatta herättyään ollenkaan tilittää sen kauneuden laatua, josta hän juopui. Eikä ollut aikaakaan. Elämän ohikiitävä kirjavuus antoi työtä joka hetkelle. Jokainen ryysyläinen kätki äänensä värissä, silmänsä välkkeessä, jotakin uutta ja erikoista, joka oli tutkittava. Joka kannon hän katseli, joka riihenkulman hän kiersi moneen kertaan, ulvoen ihastuksesta kuin penikkakoira. — Ja nyt! Nyt kulki hän yli samojen autuuden niittyjen kuin varjo toisesta maailmasta, kuin sokea paimen, varovasti ja hellävaroin, tuntien kyllä tuoksun, aavistaen liikkeen ja muodot, nähden ne tuolla, tuolla silmiensä sokeiden kalvojen sisäkammiossa, mutta ikävöiden itse aivan muualle, kauas, jonnekin etäisien avaruuksien sopusointuihin, joista silloin tällöin joku kaiku yllätti hänen korvaansa…

Tuolla ne kulkivat arvoituksellisia parabelejaan ja hyperbelejään pitkin, nuo taivaan tuntemattomat tulipallot!

Ja niistä ei tiennyt mitään, ei voinut tietää. Ihmiset pyrkivät sinne ponnistellessaan vain tekemään avaruuden yhtä ahtaaksi kuin tämä kärpäsen pisama, jonka basilleja he olivat. Yhtä vähän kuin basillit heidän ruumiissaan ymmärsivät mitään siitä elimistöstä, jossa ne elivät ja asuivat, lisääntyivät, tappelivat ja toimittivat kaikkia toimituksiaan, yhtä vähän he ymmärsivät mitään siitä äärettömästä elimistöstä, jonka basilleja he olivat. Miten saattoi osa tajuta kokonaisuutta, johon se kuului! Silläkin piti olla alku ja loppu, Jumalalla pää, kädet ja helma! Tai ehkä nuo kaikki taivaanpallot yhteensä olivatkin joku uusi personallinen soluolento! Sillä olihan sentään ihmeellistä, että maa ajatteli, että sen pinta oli täynnä itsetietoisesti kihisevää hermoelämää, aivoja, äärettömyyttä aavistelevia, hienon hienoja tuntosarvia ja että hänkin, Olli, oli yksi niistä. Väliin tämä ajatus aivan huikaisi häntä, oli kuin kaikki planeetat ja komeetat olisivat hetkittäin paistaneet suoraan hänen päähänsä, jonkinlaisena aineettomana sävel- ja valotulvana. Ja monena yönä hän uneksi että hän juuri oli saamaisillaan kiinni mystiikan, kaikkeuden salaisuuden, mutta ratkaisevalla hetkellä se taas häipyi.

Tällaisina hetkinä hän todella joskus saattoi tuntea itsensä ruhtinaallisen rikkaaksi, sen, että hänellä oli jotakin antamistakin ihmisille, mutta hän ei voinut pukea sitä mihinkään muotoon. Hänen maankokkareesta sorvatut sormensa eivät totelleet, hän ei osannut oman ammattinsa käsityötä.

Sen oli Olli aina tuntenut silloinkin, kun hän kirjoitti parhaiten.
Hänellä oli runoilijan sielu, mutta proosakirjailijan tympeä sanonta.
Miksi hänestä ei ollut tullut runoilijaa? Hänen ensimäinen puheensa
tälle maailmalle oli kuitenkin ollut runomittainen.

Ollia rupesi naurattamaan kun hän muisti tämän kaskun lapsuudestaan. Muuan vanha muori oli ollut häntä sylivauvana hoitamassa ja tämä oli nukutellessaan hyräillyt laulua, jonka Olli oli sitten pamauttanut yhteen kyytiin ensimäisiksi sanoikseen. Se oli kuulunut näin:

"Hei heilakkaa, pää nuijakkaa, keskipaikka keilakkaa, häntä hoilakkaa, jalat muuramen mukomat."

Mitä se muori on sille lapselle opettanut? olivat isä ja äiti huudahtaneet. No se on vaan sitä kissanlaulua, oli muori vastannut. Mokoma muori, sillä oli hän kai noitunut Ollin runosuonen elinajakseen niin tökeröksi, ettei sitä voinut ottaa vakavalta kannalta.

Mitenkä hän siis olisi voinut mennä kirjoittamaan kosmillisista hurmioistaan, hän, jolla oli Jakobin ääni ja Esaun kädet. Tosin oli myös Mæterlinck painija, mutta se oli jotakin aivan toista. Hänelle ei kukaan nauranut. Jota vastoin Ollille! Hänen kirjoissaan olisi jumalanpoika jälleen saanut vaeltaa orjan muodossa ja pilkattuna eikä kukaan olisi tuntenut häntä. Ja hän itse, hän olisi tietysti antanut hänelle Juudaan suudelman, myynyt hänet muutamaan hopeakillinkiin.

Sentähden, että hopeakillingit kerran olivat niin tuiki välttämättömiä. Muuten, hampaat naulaan, naru kaulaan!

Viime päivinä oli se tunnelma ollut hänessä vahvasti vallalla. Työ ei sujunut, huoneen vuokra oli maksamatta. Ei pienintä kertomusta, ei mitättömintä pakinan-aihetta hän keksinyt. Ja sellainen ihmisiä kaihtava mieliala lisäksi! Niin happamella naamalla ei voinut mennä vippaamaankaan. Ne olivat sentään mukavia miehiä nuo siellä Kauppaseurassa. Olisi hän vain juonut pikkuisen enemmän, olisi kaikki käynyt hyvin. Se olisi antanut välittömyyttä, elvyttänyt mielikuvitusta, vienyt pois tuon kiusallisen liika-arkuuden ja herkkyyden hermostossa. Olihan aivan mieletöntä, että hän nykyään, kun joku vain tervehti häntä kadulla, tunsi huultensa avuttomasti värähtelevän ja sydämensä säikähdyksestä seisahtuvan. Sill'aikaa kun muut ihmiset loruilivat iloisesti ja huolettomasti. Mitä ne olivatkaan haastelleet luokkatoveri ja se toinen? Jotakin mitätöntä. "Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee", mitähän se sillä mahtoi tarkoittaa? Saakelin mehukasta puhetta. Olisipa hän edes osannut kirjoittaa sivun verran sen tapaista!

Mutta miksi hän sitten tahtoi kirjoittaa, kun ei se kerran mennyt! Useasti teki hänen mielensä luopua koko ammatista. Mutta mitä sijalle saada. Hänellä ei ollut mitään ammattitaitoa, hän ei kelvannut mihinkään. Nuo ihmisen ja iankaikkisuuden asiat, joita hän elämänsä ijän oli pohtinut ja joista hän vähän jotakin tiesikin, ne eivät elättäneet ihmistä. Piti olla spesialisti, mutta miten nuo hyvät spesialistit muuten olivat lapsia sielunasioissa…

Olli oli näkevinään itsensä rappiolle menneenä kirjailijana, rikkinäinen hattu-reuhkana päässä, kulunut, lahjoitettu palttoo päällä tarjoamassa jollekin sanomalehdelle paperikorin täytettä. Ei, parempi ajoissa lopettaa. Lähteä maailmaan aivan kuin alusta, niinkuin lähtivät monet muut, pelkkien jäseniensä, lihasvoimansa avulla, ruumiilliseksi työntekijäksi. Taiteilija oli muuten samassa asemassa kuin työmies. Yhtenä päivänä oli työtä, toisena ei. Mutta työmiehillä oli kuitenkin järjestönsä, oli tilaisuus saada työtä toisesta paikasta, kun vain lähti mittaamaan maantietä. Jotavastoin taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle…

Mutta työmieheksi pyrkijänäkin häntä ei olisi uskottu, ei otettu vakavalta kannalta. Olisi pitänyt kerrassaan heittäytyä kulkijaksi, oikein gorjkilaiseksi paljasjalaksi, siirtyä oudoille seuduille, vaihtaa paikkaa alituisesti, ottaa vastaan elämän kaikki valot ja varjot yhtä suurella rakkaudella… Mutta siihen olisi taas tarvittu se mielenkiinto elämään, joka Ollilta oli mennyttä.

Olli ei saanut tulevaisuudensuunnitelmilleen mitään uomaa. Peijakas, murahti hän vihdoin aivan ääneen. Pitäisi olla porvarillisissa naimisissa oleva naiskirjailija, se vetelisi. Mies maksaisi asunnon, ruuan, saisi tehdä työtä, milloin haluttaisi, myydä kirjan, milloin huvittaisi. Ei pakkoa koskaan. Ja maine kasvaisi, tietysti lisättynä vielä miehen maineella, josta nainen aina anastaa osansa. Kirjailevat naiset, jotka samalla ovat naimisissa, ovat eläkettä nauttivia kirjailijoita. Se olisi ihanne-tila!

Mitenkä sitä sentään on yksinäinen, ajatteli Olli edelleen, ei ketään läheistä, eikä koskaan tule olemaan. Jos minulla olisi vaimo ja lapset, rakastaisin niitä kenties, en sietäisi nähdä, että ne kärsivät kurjuutta kanssani, niiden kyyneleet veisivät viimeiset voimani, minulle tulisi hätä, jos vaimoni istuisi siinä vieressäni nälkäisenä ja kurjassa pukimessa. Tekisin mitä hyvänsä, senvuoksi ehkä jotakin halpaakin. Huonoja kirjoja vielä enemmän. Rahasta, rahasta vaikka mitä! Kuinka se nytkin oli lähellä, miten se hiipi myrkyttäen vereen tuo tietoisuus siitä, mikä menee kaupaksi, mikä ei. Mutta ei hän sittenkään antaisi sille perään, ei. Mieluummin sittenkin lopettaisi kaiken. Vielä oli hän säilyttänyt vapautensa. Kuoleman jälkeinen maine, mitä siitä, ei se kuulunut hänelle enää. Mitä tavoittamisen arvoista oli mukamas joku väärä mielikuva, joka hänestä mahdollisesti jäisi jälelle. Vähäksi aikaa. Romaaninkirjoittajat, parhaatkin, elivät hyvin vähän aikaa, runoilijat säilyivät paremmin pinnalla. Niin, runoilija olisi hänestä pitänyt tulla! Mutta olipa hauska sentään ajatella, että arvostelijat, ne elivät vielä lyhyemmän ajan kuin mikään kirjailija, sen hetken vain!

Olli oli jo saapunut kotiportilleen. Hyvä, että oli yö. Ei tarvinnut tavata emäntää eikä kuulla sitä ijänikuista yksitoikkoista pianon rimputusta, joka muuten oli tehdä hänet hulluksi. Sellainen kamala strindbergiläinen sarabandi! Niinkuin kirstun naulaus! Musiikki oli hyvin vähän hienotunteinen taide. Milloin kirja noin hyppäsi silmille virstan päästä!

Juuri kun Olli oli avaamaisillaan ovensa, huomasi hän sen nurkkauksessa jotakin mustaa. Hän lähestyi sitä haparoiden.

Oven syvennyksen sokkelossa istui kyyryssä joku ihminen, pää shaalin sisään kiedottuna.

— Ettekö pääse sisälle vai odotatteko jotakin? kysyi Olli.

— Aamua minä odotan, kuului shaalin sisältä sälöisesti raapiva ääni, josta ei voinut sanoa oliko se nuoren pojan vai tytön.

Eipä tuollakaan ihmisparalla ole hyvä olla, mumisi Olli itsekseen.

— Kuolethan tuossa kylmään, tule toki sisään, jumalan luoma, virkahti hän.

Mykkyrä ojentautui heti pystyyn ja seurasi Ollia estelemättä.

Huoneeseen tultuaan ja otettuaan tulta, alkoi Olli lähemmin tarkastella tuntematonta vierastaan.

Shaalin alta näkyi aivan nuoren tytön kelmeät kasvot. Hän oli laiha kuin heinäsirkka, ja hänellä oli kulmikkaat, epäsäännölliset, melkein poikamaiset piirteet. Koko tuo pieni ruumis värisi vilusta.

— Istupa tuohon, hyvä lapsi, ja lämmittele, sanoi Olli isällisesti. Olethan aivan sininen kylmästä. Älä ollenkaan pelkää minua, minä olen vanha hyvä setä.

Tyttö naurahti.

— En minä pelkää, jos olisin peljännyt, en olisi tullutkaan ylös.

Hänen äänensä raapi ja särähteli kurkussa epätasaisesti kuin kukkopojan ja hänen suunsa kävi hymyillessä happamesti marjamaiselle supulle.

Merkitsikö tuo vastaus turmeltuneisuutta vai lapsellisuutta?

— Vietätkö useinkin öitäsi noin ulkosalla?

— Sattuuhan sitä joskus, sanoi tyttö karusti. Paleltunut karviaismarjan raakale, joka ei koskaan kypsy, ajatteli Olli.

— Etkö koskaan pelkää?

— Mitä minä pelkäisin?

— Pahoja ihmisiä…

— Jos joku koskee minuun, minä lyön.

Olli vilkaisi häneen ihmeissään etsiessään kaapista jotakin lämmittävää. Siellä piti olla vielä tilkkanen konjakkia.

— Jos joisit pienen kulauksen konjakkia, se lämmittää. Sitten voi käydä levolle tuohon sohvalle… Mikä sinun nimesi on?

— Siiri.

— Osaatko juoda, se on väkevää?

Tyttö ei vastannut, vaan tarttui lasiin ja joi sen sisällön tyynesti, niinkuin se olisi ollut maitoa.

Olli ei päässyt hänestä perille. Hänen ilmeensä oli hyvin kokenut ja samalla oli siinä jotakin karun puhdasta. Hän näytti äärettömän väsyneeltä.

— Käy nyt pitkäksesi tuohon.

Tyttö totteli heti ja Olli peitti hänet päällystakillaan huppuun kuin pienen lapsen.

Sitten kaatoi hän itselleenkin lasin ja jäi pöytänsä ääreen istumaan.

Kaikki tämä oli tullut niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että hän vieläkin oli hämmästyksissään. Siinä makasi nyt hänen sohvallaan pieni, tuntematon lapsi, nukkuen koiran unta ja vilkuillen häneen tuon tuostakin palttoon alta. Tietysti hän myöskin omalta kohdaltaan ihmetteli tuollaista omituista herraa. Odottiko hän kenties häneltä jotakin muuta? Tai pelkäsi sittenkin? Ei hän näyttänyt erittäin kiitolliselta tästä yömajasta. Ja miksi olisi ollutkaan. Olihan Olli vain tehnyt velvollisuutensa, sellaista pikkuhyvää, jota joka askeleella saattoi tehdä, ainoan sitäpaitsi, minkä yleensä saattoi tehdä lähimmäiselleen. Joka ei maksanut mitään ja johon ei voinut kiinnittää sen suurempaa huomiota. Mitä tuo nyt oli! Jos nosti liukastuvan jaloilleen, heitti peiton palelevan hartioille, jakoi leipäkakkunsa nälkäiselle. Se oli kovin helppohintaista hyvyyttä. Rikkaalle se olisi ollut ehkä vaikeampaa. Eikä se sitäpaitsi ihmisiä tyydyttänyt, he tahtoivat vielä lisäksi jotakin muuta. Tuo tyttökin tuossa. Ehkä hän olisi tahtonut myös mielenkiintoa osakseen. Ehkä hän oli enemmän ylpeä kuin turhamainen ja hänen kova välinpitämättömyytensä oli vain loukkaantumista.

Todellakin, jos Olli nyt olisi ollut ennallaan, olisi hän tutkinut tuon heinäsirkan ulkoa ja sisältä. Olisi ottanut selvää hänen elämänkohtaloistaan, kenties seurannut häntä joskus salaa tuntemattomia kujia pitkin jonnekin esikaupungin sokkeloihin, niinkuin Balzac tutkimus-esineitään. Olisi pannut hänet itkemään ja nauramaan, näyttämään rumuutensa ja kauneutensa. Ja nyt. Siinä makasi elämän seikkailu, ehkä kirjallisten aiheiden kultakaivos, hänen sohvallaan, eikä hän jaksanut tarttua siihen kiinni. Sielu olisi pitänyt ostaa sielulla eikä Olli saanut sitä toimimaan. Sähköjohto oli vialla.

Mutta olisipa ollut rahaa, paljon rahaa! Silloin olisi saanut olla vaikka ilman sielua. Olisi painanut vain kultaraha-nappulaa ja kaikki ympärillä olisi alkanut elää, kaikki sielut olisivat auenneet hänelle kuin kukkaset, kaikki ajatukset olisivat alkaneet säkenöidä, kaikki sydämet uhota hyvyyttä ja armautta, kaikki tahdot alistua, kaikki jalat juosta hänen asioitaan. Hän olisi kaikkien mielestä ollut sielukas, nerokas, jalo, kaunis, ja ylistettävä. Ja hän olisi saanut, jos hän olisi vielä viitsinyt taiteilla, ammentaa, ammentaa vain, mistä ikinä teki mieli. Ja hän olisi voinut matkustaa täten halki maailman, punaisten ja mustien maan-osat vapaana, itsevaltiaana, pakottaa salaisimmat salaisuudet omikseen.

Väkevä juoma kihosi Ollin päähän ja alkoi kiihdyttää hänen mielikuvitustaan. Hän nousi kävelemään.

Mikä musertava ajatus todellakin mennä pois maapallolta tietämättä edes mitä se oli, tuo pieni jyvä, muru avaruudessa. Eikä koskaan tulla tietämään. Jos oli olemassa iankaikkinen elämä, oli se iankaikkinen myös taaksepäin, ei vain eteenpäin ja kosk'ei siitä muistanut mitään, ei voisi vast'edeskään muistaa. Kuolematon henki! Hullutusta! Sen asian osasivat kemistit parhaiten selittää: kuinka henkeväksi ihminen oikeastaan kävi kuoltuaan!

— Nukutko sinä, Siiri?

— En.

— Oletko sinä koskaan ajatellut sitä, mikä sinä olet? Mikä ihminen on? Se on olento, jonka päätunnusmerkki on tajunnan ahtaus. Tiedätkö, mitä se on? Se on lyödä otsansa maapallon matalaan kattoon, niinkuin se olisi savupirtin katto, näin!

Olli jysäytti päänsä seinäkomeron ovensakaraan.

— Ajattele, voitkos ajatella jotakin sellaista, joka ei ole korkeaa, syvää eikä leveää, vaan jotakin muuta! Voitkos kuvitella olioita, jotka eivät ole pitkiä eivätkä lyhyitä eivätkä paksuja, vaan jotakin muuta, joilla ei ole päätä, vatsaa, käsiä, jalkoja, vaan jotakin muuta, jotka eivät kävele eivätkä lennä…

Tyttö oli kohonnut ryntäilleen ja katsoi Olliin tiukka, pelästynyt ilme silmissään.

— Älkää juoko enää, sanoi hän.

Olli tuli taas todellisuuden tajuihin. Miten kevytmielinen hän olikaan säikytellessään tuota vierasta lasta mielettömillä hourauksillaan. Mutta tämä pani ne nähtävästi humalan laskuun.

— Älä ole levoton, sanoi hän tyynnyttävästi. Puhuin vain itsekseni.
Koeta nyt nukkua. Minun täytyy vielä tehdä työtä.

Olli siirsi lampun kaihtimen niin, että se varjosti tyttöä.

Lapsi rukka, kuinka hänen käsivartensa olivat luisevat. Mitä kaikkea nuokin nuoret jäsenet jo lienevät kestäneet. Kenties kurjuutta, kenties häpeääkin… Kenties oli hänkin jo olosuhteiden pakosta saanut taistella tuota epätasaista taistelua toimeentulosta ja itsensä myymisestä, mikä Ollilla paraikaa oli edessään. Omalla tavallaan. Kuka sen tiesi! Eikä Olli tahtonutkaan tietää…

Olli istuutui jälleen pöytänsä ääreen, veti esiin puhtaan paperiarkin ja tarttui kynään.

Hän tahtoi kirjoittaa. Jotakin oikein kaunista. Joka olisi kuin runoa.

Mutta mistä? Ihmisestäkö? Joka kuitenkin oli niin rajallinen, joka korkeimmillaan ja hienoimmillaan oli heikoimmin uudistuva, keskushermostonsa soluilta hedelmätön! Ihmisen unelmastako? Joka usein täyttyessään muuttui murha-aseeksi häntä itseään vastaan, niinkuin ihmissuvun lempihaave: lentäminen! Rakkaudestako? Joka nykyaikaisessa yhteiskunnassa oli melkein kauttaaltaan ulkonaisen ja sisäisen heikkouden-tilan keinotekoista pönkittämistä ja siksi niin raskasta! Onnestako! Mikä oli onni? Toiset väittivät, että se oli ainoastaan kaksin saavutettavissa. Mutta jos tahtoi sellaista, joka ei ollut ei yksin eikä kaksin saavutettavissa, kuten Olli! Eihän hän rakkautta janonnut, vaan tietoa, ei sitä, mikä oli kirjastoissa tai mikä niissä joskus tuhansien vuosien kuluttua tuli olemaan, ei mitään, mikä oli maan päälle tai tajunnan rajoihin mahtuvaa, vaan sitä, joka meni yli ihmisvoiman, yli rajan, joka oli iankaikkisesta iankaikkiseen salassa, jota ei kukaan koskaan voisi saavuttaa. Siihen oli hänellä polttava, toivoton ikävä. Tuonne, tuonne tähtitaivaalle!

Hän veti uutimet ikkunan edestä syrjään, niin että tähdet näkyivät. Tuolla oli se arvoitus, joka oli viedä häneltä järjen. Tuo tyhjyyden tavoittelu ja todellisuuden hylkiminen siirsi hänet jollakin tavoin elämän ulkopuolelle. Hän oli sairas. Ei se ollut sitä, mitä saksalaiset nimittivät "Weltschmerz'iksi", ei myöskään sitä, mitä englantilaiset kutsuivat nimellä "Spleen". Se oli jotakin muuta, jonkinlaista "Götterdämmerung'ia", jumalien hämärää sielussa. Mutta eikö koko maailma ollut nykyään verhottuna tähän samaan hämärään… Olli istui ja istui. Lapsi sohvalla hengitti tasaisesti. Hän luultavasti nukkui.

Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä ratojaan… Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen…

Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja kuunnella.

Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa, niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla… Vain katsoa ja kuunnella…

Iankaikkisuuden rannalla…

Olli istui ja istui.

Kynä putosi hänen kädestään.