VANGITTUJA SIELUJA
Toini rouva istui syksyisen iltahämärän langetessa yksin ikkunan ääressä ajatuksiin vaipuneena.
Hän sai olla paljon yksin ja se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut siihen. Se oli tehnyt hänet ihmis-araksi, vauhkoksi, mutta samalla oli se opettanut hänet ajattelemaan. Hän ajatteli koko sen ajan, minkä muut naiset tavallisesti lörpöttelivät.
Mutta hänen kehityksensä kävi sisäänpäin, ei ulospäin, se ei auttanut häntä elämän jokapäiväisessä taistelussa. Hän tiesi sen ja kärsi siitä. Hän tunsi olevansa niin auttamattoman heikko. Hän osasi ajatella ja tuntea, mutta ei toimia.
Jos hän olisi osannut toimia, ei hän nytkään olisi istunut tässä kuin vanki. Hän olisi mennyt ulos elämään, vapauteen, puhtaaseen ilmaan.
Puhtaaseen ilmaan!
Siitä oli kauan kuin hän oli sitä viimeksi hengittänyt. Häntä ympäröi alati samea, saastainen ilmakehä, joka lamautti hänen voimansa ja ikäänkuin koversi alta päin koko hänen siveellisen ihmisensä.
Tämä sisäinen ilmastotauti oli tullut hänen elämäänsä Uoti Pallarin mukana. Vähitellen, vähitellen. Ensin alussa hän ei ollut sitä huomannut ja sitten kun hän sen huomasi oli jo liian myöhäistä irtautua siitä. Se oli uuvuttanut hänet jo niin, ettei hän jaksanut tehdä mitään pelastuakseen.
Mutta tästä hermoston heikkoudesta huolimatta toimi hänen päänsä selvästi. Hän tunsi tilanteensa rumuuden Pallarin vaimona yksityiskohtiaan myöten. Ei ollut sitä halpamaisuutta, omantunnon sovittelua, häpeällistä juonta tai väärinkäytöstä, johon tämä mies ei olisi tehnyt itseään syypääksi. Ja välillisesti Toinin myötävaikutuksella. Ensiksi hänen rahoillaan, toiseksi hänen orjuutetun olemuksensa alistetulla, suojaavalla suvaitsevaisuudella. Hän koetti maailman silmiltä salata omaa häpeäänsä, sitä, että hän tiesi mitään miehensä likaisesta luonteesta ja epäiltävistä liike-yrityksistä. Ei ollut toista vaimoa, joka uskollisemmin olisi pitänyt suunsa lukossa perhe-asioihin nähden.
Eikä ollut kelle kertoakaan. Toinilla ei ollut ketään läheisempää ystävää. Hänen miehensä oli vieroittanut hänet kaikista muista. Tietysti alun pitäin tahallaan, tietysti laskien ja käyttäen hyväkseen kaiken, mikä suinkin saattoi lisätä Toinin luonteessa piilevää heikkoutta, passiivisuutta, uuvuttaakseen hänet täten lopulta täysin voitettuna ja vaarattomana omien tarkoitusperiensä uhriksi.
Ja tämän kaiken oli hän tehnyt ihailtavan viisaasti, kerrassaan loistavana ihmistuntijana. Ottanut myös huomioon Toinin älyn ja siveellisen vakavuuden ja vienyt ne kummatkin valon taakse. Mikä pohjaton konnuuden nerous tuossa miehessä piili! Nyt hän vasta saattoi oikein selvästi nähdä hänen kaukonäköisten laskelmiensa erehtymättömän oikeat menetelmät. Toinin suhteen ainakin. Eiköhän siis kaikkien muidenkin. Onnettomat ne ihmiset, jotka hänen kynsiinsä joutuivat! Pallari oli varmaan tämän hyödyn aikakauden kaikkien lahjakkaimpia hyötyjiä.
Miten suurella vakavuudella hän otti jokaisen asian, miten vuorenvahvalla vakaumuksella hän puhui, miten juhlallisesti hän esiintyi ja miten liukkaasti hän kuitenkin vaihtoi karvaa etujen mukaan. Mutta tätä nahanvaihdos-prosessia ei koskaan kukaan nähnyt. Ei kukaan huomannut edes sitä. Ja vaikka se hänen ulkonaisista viivoistaan olisi ollut selvästi huomattavissa, olivat kaikki vain siinä uskossa, että Pallari oli mies, joka paikkansa piti, että hän aina oli ollut siinä, missä oli.
Kun hän oli kosinut Toinia eli toisin sanoen hänen rahasäkkiään, oli hän ollut ihanteellinen radikaali, omantunnonvapauden esitaistelija. Se oli maassa muodissa siihen aikaan ja se pani ihmisen maineen lentämään. Hän ei tahtonut kristillistä avioliittoa, vaan vapaata, ilman pappia, ilman toisen tai toisen holhoustilaa. Se oli tietysti senvuoksi, että Toini ei luulisi hänen himoitsevan hänen rahojaan. Mutta hän oli avulias niiden hoitamisessa, hän sijoitti niitä liikkeisiin, osti osakkeita, keräsi korkoja, valvoi Toinin parasta, oli hänen valtuutettunsa ja edusti häntä. Hän tuli tunnetuksi kaikkialla, missä rahoja liikutettiin. Toinilla ei ollut enää mitään tekemistä proosallisen omaisuutensa kanssa muuta kuin iloita hengessä sen erinomaisesta hoidosta. "Ethän sinä ymmärrä sellaista", oli Pallari sanonut. Samoin kun Toini yritti tulla mukaan ihmisten pariin: "Ei siellä ole naisten paikka, ei se ole sopivaa eikä tuota mitään hauskuutta sinulle." Näin oli hän siirtänyt Toinin syrjään seura-elämästä sillä hän pelkäsi, että Toini voisi itsenäistyä, saada silmänsä auki vertailun kautta, kenties vielä rakastua johonkin toiseen ja mennä tipotiehensä rahoineen. Mutta kun kapinanhenki yhä kyti Toinissa, joskaan se ei voinut ulkonaisen työnnön puutteessa puhkaista hänen passiivisen luontonsa kuorta, sitoi Pallari hänet itseensä lapsella. Se oli taas oikein laskettu. Toinilla, joka oli niin arkahermoinen ja kaikkea taistelua pelkäävä, ei ollut enää rohkeutta ajatellakaan lähteä yksin maailmaan avioton lapsi käsivarrellaan. Ja Pallarin valta kasvoi kotona. Hän saattoi jo huoleti laiminlyödä vaimoaan, olla poissa missä, milloin ja miten tahtoi tekemättä tiliä yksin-istuvalle, hiljaisuudessa kärsivälle naiselle. He eivät koskaan riidelleet. Riita oli Toinin kauhistus. Pallari vain painoi, musersi hänet alas luonteensa raakuudella ja häikäilemättömällä mahtiponnellaan. Lopulta oli kaikki hänelle yhdentekevää, hän tunsi, ettei hän koskaan pääsisi pois omin voimin sen vuoren alta, mihin hän oli joutunut. Eikä hänellä ollut tilaisuutta eikä uskallusta etsiä apua muualta. Hän oli jäänyt ihmisistä syrjään, ei tuntenut ketään ja jos tunsikin jonkun oli hän liian ylpeä paljastamaan salaisuuttaan. Myöhemmin olivat he antaneet ohimennen vihkiäkin itsensä, lapsen tähden. Niin oli Pallarilla se puoli kunnossa, hän saattoi huoleti kääntää selkänsä sinne päin, se oli turvattu. Hänen ulkonainen toimintansa sai nyt entistä mahtavammat ilmestysmuodot. Hänestä tuli oikein yhteiskunnallinen pomo, vanhoillisten, tukevien mielipiteittensä ja suuren rikkautensa voimalla. Hän lajitteli ja luokitteli ihmiset edullisuuden mukaan. Hän oli mukana kaikissa arvokkaimmissa yhtiökokouksissa ja liikeyrityksissä, mutta hänellä oli myös omat yksityisluontoiset kauppa-asiansa, jotka pakottivat hänet tuon tuostakin matkoille maan itäosiin ja joiden laatua ja laillisuutta Toini suuresti epäili.
Nytkin oli Pallari sellaisilla matkoilla.
Ulkona satoi, kohisi ja sohisi.
Toini tunsi itsensä niin pieneksi, irralliseksi, niin vieraaksi ja turvattomaksi tässä suuressa autiossa huoneustossa, jossa hän istui yksinään äänettömässä kivettyneisyydessään. Tämä oli siis hänen elämäänsä!
Jospa olisi osannut edes itkeä. Mutta ei. Kyyneleetkin hän oli painanut alas, niin syvälle, etteivät ne sieltä enää nousseet. Pallari ei sietänyt kyyneleitä eikä hempeämielisyyttä. Ja turhaa se olisi ollutkin.
Miten hän nytkin taas saisi illan kulumaan? Tytär nukkui ja viidenkymmenen pennin kirjaset, joilla Toini tavallisesti turrutti ajatuksiaan silloin kun hän ei enää kestänyt niiden soimausta, eivät nyt maistuneet. Olihan hän jo kyllin tylsä ilmankin. Ei mikään ihminen enää, puu-kuva, muumio. Osasiko hän enää nauraakaan? Kahteen vuoteen ei hän ollut nauranut ääneen.
Toini nousi ja koetti nauraa. Ei, se ei käynyt, hän oli unohtanut sen. Mutta hymyillä hän kai vielä osasi? Hän astui peilin eteen ja hymyili. Se kävi vielä, mutta sekään ei ollut kaunista enää. Hän oli tullut vanhaksi ja sulottomaksi. Hänen kasvoissaan ei ollut elämää. Eiväthän ne muuten niin rumat olisi olleet.
Toini katsoi itseään joka puolelta. Hän oli pitkä ja solakka ja hänen musta tukkansa, joka sileälle jakaukselle kammattuna kehysti hänen vakavia, surunvoittoisia piirteitään, antoi hänelle madonnamaisen ulkonäön. Sopikin paremmin olla nauramatta.
Jospa olisi ollut mennä johonkin. Mutta yksin oli niin turvatonta. Muilla oli miehensä, saattajansa mukanaan, valittu, määrätty seurapiirinsä, johon olisi pitänyt tunkeutua. Olla kuin viides pyörä vaunussa, kenties häiritä. Ei, sellaista ei Toinin luonteella tehty. Sitäpaitsi oli hän ollut niin kauan erillään ihmisseuroista, että ne pikemmin kauhistivat häntä kuin vetivät puoleensa. Ensin oli Pallari ollut estämässä joko kieltäen tai kieltäytyen itse tulemasta mukaan, sitten, niin, sitten kun Toini oli tullut huomaamaan, että hän oli rahojen vuoksi naitu, luuli hän, että muutkin sen tiesivät, että kaikki vastaantulijat kuiskuttelivat ivallisesti keskenään: tuossa tulee Pallarin rahasäkki. Tästä johtui, että hän alkoi tuntea ihmisiä kohtaan, kenties aivan syyttä, epäilevää, vihamielistä kuoreensa vetäytymistä.
Pallari saattoi olla todellakin jo huoleton Toinista. Hän oli auttamattomasti, peruuttamattomasti hänen yksin-omaisuuttaan.
Jospa olisi ollut kutsua joku luokseen edes. Yksi ainoa sellainen ystävätär Toinilla oli, jota hän ei arastellut, Pirkko Teittinen, jonka hän jo oli tuntenut nuorena tyttönä, ennenkuin tämä oli joutunut naimisiin viuluniekka Teittisen kanssa.
Pirkon kanssa hän saattoikin nyt hiukan aikansa kuluksi puhelimessa haastella.
Toini meni puhelimeen. Pirkko oli kotona. Ja erinomaisen hyvällä tuulella. Pyysi Toinia välttämättä ulos yksin kotona murjottamasta. Hänen miehensä esiintyisi tänä iltana solistina konsertissa. He menisivät ensin sinne ja sitten sieltä pieneen illanviettoon yksityisklubissa, jonne muutamat Teittisen ystävät olivat sopineet myöhemmin kokoontua. Voisivat saada oikein hauskan illan. Pirkko hakisi Toinin ja he tulisivat sitten kaikki kolmisin yhdessä kotiin, kun kerran asuivatkin samalla suunnalla.
Toini epäröi. Mutta Pirkon hyvän-hymyilevä vilkkaus ja hänen tarmokas todistelunsa tämän suunnitelman erinomaisuudesta voittivat vihdoin Toinin estelyt, niin että hän päätti uskaltaa tämän uhkarohkean poikkeuksen tavoistaan ja lähteä…
* * * * *
Ilta klubilla oli kulunut todellakin hauskasti, niinkuin Pirkko oli ennustanut. Oli puheltu, laulettu ja lopuksi hiukan tanssittukin. Nuoria, iloisia, luonnollisia ihmisiä kaikki tyyni. Toinikin oli vähän sulanut arasta jähmetyksestään, vaikk'ei hän osannutkaan antaa niin paljon muotoa ilolleen kuin Pirkko. Tämä luonnostaan niin säteilevä ja hilpeä olento oli tuonut kaikkiin eloisuutta. Hän oli ollut keskipiste. Häntä oli eniten ihailtu, eniten tanssitettu.
Toinin täytyi lisäksi myöntää, että Pirkko oli ollut erinomaisen hyvä ritari häntä kohtaan. Istunut koko ajan hänen vieressään ja auttanut kaikin tavoin häntä pääsemään mukaan seurustelun henkeen.
Nyt oli seura hetkiseksi hajaantunut. Pirkkokin oli hävinnyt jonnekin. Toini huomasi äkkiä jääneensä yksin.
Hän lähti ulos käytävään saadakseen kiinni Pirkosta. Siellä ei ollut ketään.
Samassa kuuli hän viereisestä huoneesta kovaäänistä, vihastunutta puhetta, jonka hän tunsi Teittisen ääneksi:
"Sitäkö vasten minä olen ottanut sinut mukaani tänne, että toiset saisivat sinua puristella, häh! He uskaltavat, he, sillä heidän akkansa ovat kotona kiltisti vuoteessaan, niinkuin sinunkin pitäisi olla. Mutta sinulla on onneksi ukko, joka pitää vähän väliä kunniastaan ja joka sentähden sanoo: Nyt ala laputtaa. En sanoisi mitään, jos olisit säädyllisesti tullut ja ollut minun kanssani. Mutta sinullahan on oma 'daamisi'. Se on sitä nykyaikaista se. Ettes häpeä! Mutta niin kauan kuin minä elätän sinut, olet sinä minun työssäni ja minulla on oikeus määrätä, mitä sinä teet. Ulos paikalla täältä! sanon minä. Kotiin! Siellä akkojen paikka on. Jos vielä uskallat näyttäytyä tuolla seurassa, teen julkisen skandaalin, sanon kaikille, millainen nainen sinä oikeastaan olet…"
Ovi avautui samassa ja Teittinen harppasi sieltä vihapäissään ulos. Toini kääntyi selin eikä ollut näkevinään. Tämä kohtaus, minkä todistajaksi hän sattumalta oli tullut, oli aivan jähmettää hänet.
Ja hän oli luullut Pirkkoa niin onnelliseksi. Hän näytteli onnellisen osaa sentään harvinaisen hyvin. Hän oli kuin suviaamun idylli. Idylli! Eihän sitä enää ollut missään. Se oli mennyt pois maailmasta, vaivattomine leikkeineen, lapsellisen liikuttavine lepoasentoineen. Vaikka ihmiset vielä sitä koettivat jäljitellä. Mutta parhaimmatkin näyttelijät saattoivat ilmiantaa itsensä. Yht'äkkiä saattoi heidän silmistään välähtää salainen levottomuus, heidän liikkeihinsä pujahtaa kulmikas, kiusaantunut ele, heidän hymynsä särkyä keinotekoiseen nauruun. Nyt vasta muisti Toini Pirkostakin joskus huomanneensa jotakin sellaista…
Samassa tuli Pirkko myös käytävään. Huomattuaan Toinin, tuli hän hänen luokseen. Hän näytti itkettyneeltä.
— Minä en voi oikein hyvin, sanoi hän. Minun täytyy mennä jo kotiin.
Olen sairas ja hermostunut… Se tuli aivan äkkiä…
— Pirkko kulta, sanoi Toini hellästi, silittäen hänen kättään.
— Kuulitko sinä ehkä?
— Kuulin.
Pirkko purskahti itkuun.
— Sellaista se on aina. Hän on niin hirveän mustasukkainen. Ja niin syyttä. Vain siksi nytkin, että tanssin. Mutta enhän voinut kieltäytyä, kun minua pyydettiin ja osasin kerran tanssia ja tanssin mielelläni. Ja sitten vetää hän aina esille sen, että silloin ennen naimistani, kun minulla oli pieni virkanikin, joskus sivutuloikseni olin teatterissa statistina. Siltä pohjalta otaksuu hän, että jokainen on ollut rakastajani. Ja vaikk'ei minulla koskaan ole ollut mitään rakastajaa, tekisi mieli välistä kiusallakin sanoa, että on ollut, on ja tulee olemaan. Niin hirvittävästi hän rääkkää minua syyttä suotta, vaikka hän hyvin tietää, että rakastan häntä. Miksi olisin muuten hänet ottanut, miksi muuten alistuisin hänen järjettömiin oikkuihinsa. Siksi hän nytkin uskaltaa näin ajaa minut yön selkään, kun hän tietää, että kiltisti menen suoraan kotiin.
— Sinä aijot siis totella häntä?
— No, mikä minun auttaa! Kun hän on tuossa mielentilassa, voi hän aikaansaada millaisia häväistyskohtauksia hyvänsä. Enkä minä tahdo sitä. Mutta olisipa minulla vain tilaisuus livistää nyt jonnekin muualle, niin menisin. Tekisin kiusaa. Olen niin suuttunut ja loukkaantunut.
— Tule minun luokseni. Olenhan yksin kotona.
— Mutta… hän on mustasukkainen sinullekin.
— Anna hänen nyt kerran kitua tarpeekseen, ehkä hän sitten paranee.
— Minä tulen, Toini, tulen tosiaan. Se on juuri oikein hänelle!
Kenenkään huomaamatta jättivät molemmat naiset klubin.
— Pahinta on se, että minä olen niin riippuvainen hänen rahoistaan. Sillä hän rajoittaa kaikki liikkumismahdollisuuteni, sanoi Pirkko, kun he olivat nousseet ajuriin.
— Mutta miksi sinä jätit virkasi?
— Hänen toivomuksestaan. Hän ei antanut rauhaa ennen. Hän oli niin epäluuloisen mustasukkainen siitä kipinästä itsenäisyyttä, mikä sen mukana tuli. Hän selitti, että meidän yhteinen elämämme tulisi halvemmaksi siten että hän yksin ansaitsisi ja minä hoitaisin hänen taloutensa. Perästäpäin huomasin, että se oli pelkkää vallanhimoa ylitseni. Hän tahtoi, että välttämättä saisin rahani juuri häneltä, jotta hän voisi tehdä kanssani miten haluaisi, jotta hänellä olisi tuo jumalainen tunto itsensä ylimiehyydestä talossaan…
Että sinä siedät tuollaista! oli Toini vähällä huudahtaa, mutta hän muisti samalla oman epävapautensa, joka kyllä oli toisenlainen, mutta kenties juuri siksi vielä enemmän hävettävä, vielä vähemmän anteeksi-annon arvoinen.
Toini ei sanonut mitään.
Sitten hän virkahti:
— Etkö voisi vielä hakea jotakin tointa?
— Se olisi samaa kuin ero hänestä. Ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta.
— Oi kuinka minä olisin iloinen, jos minä osaisin jotakin tehdä, vaikka kuinka pientä, jatkoi Toini. Jospa minulla olisi sinun nopea liikuntakykysi. Jospa uskaltaisin mennä yksin maailmaan. Oh, rakkaus ei minua pidättäisi! Tottumus pikemmin. Mutta minä en osaa mitään, en kykene, en tohdi tarttua mihinkään. Olenhan minäkin kouluja käynyt, mutta mitä se auttaa minua, kun en voi niitä mihinkään käyttää, kun en ole valmistunut mihinkään erikoiseen. Naiselle annetaan vain yleissivistystä, ei mitään ammattitietoa, joka voisi auttaa häntä eteenpäin käytännöllisessä elämässä. Ja siinä tehdään väärin. Tällaisia niistä sitten tulee kuin minä. Olen niin saamaton, niin epä-yritteliäs, niin typerä, niin heikko ja pelkurimainen. Luonteeltanikin olen mahdoton. Jos minä olisin sellainen kuin sinä, luulen, että lähtisin maailmaan…
— Oh, nauroi Pirkko, mikä sinun on hätänä ja mikä on lähtiessäkään, kun on rahaa. Se se juuri minulta puuttuu ja siinä on suurin vika.
— Tahdotko, minä annan? huudahti Toini äkillisen mielenjohteen vallassa.
Mies tuntui hänestä äkkiä yhteiseltä viholliselta, joka oli voitettava. Hän itse ei voinut koskaan voittaa eikä myöskään paljastaa häpeäänsä, ei edes ystävättärelleen. Mutta olisi tuntunut hyvältä, jos edes Pirkko olisi karistanut yltään nuo kahleet. Tuo hänen onnettomuustoverinsa, jonka hän äkkiä oli saanut! Ei koskaan ollut Pirkko vielä tuntunut hänestä niin rakkaalta ja läheiseltä kuin nyt, miehensä loukkaamana ja maailman suhteen yksinäisenä ja tuuliajolla.
— Kuule, jatkoi hän, jos hän vielä rääkkää sinua tai sinulle tulee vaikeuksia liiaksi, niin että tahdot vapautua, niin käänny minun puoleeni, jos rahalla olet autettavissa…
Pirkko nyökkäsi äänettömänä. Hänellä oli paha olla. Heti Toinin asuntoon saavuttua oli hänen uhmansa antanut sijaa tuskalliselle ikävöimiselle ja epävarmuudelle. Ehkä hän oli tehnyt varomattomasti tullessaan tänne. Tunsihan hän miehensä! Tämä yö jäisi ainaiseksi epäluulon ja kinastelemisen aiheeksi hänelle! Ei koskaan tulisi enää onnellista aikaa hänen elämässään. Ja jos hän eroaisi, olisi tulevaisuus edessä vielä synkempi. Hänen kykynsä olivat pienet, hänen alansa rajoitettu, kilpailu rajaton. Hänellä oli kunniallisen naisen vaistot ja rakastavan naisen sydän. Kuinka hän saisikaan kärsiä ollakseen kunniallinen, johon kunniallisuuteen ei kuitenkaan kukaan uskoisi…
— Sinä olet onnellinen, sinä, virkahti Pirkko Toinille! Sinulla on hyvä koti, hyvä mies, joka ei ole mustasukkainen eikä epäluuloinen. Hän jättää sinut yksin, saat käyttää aikasi kuinka tahdot. Ja rahasi myös, sinulla kun on omia perintörahoja. Jos minä olisin sinun sijassasi, Toini, niin minä matkustelisin, pitäisin kutsuja ja viettäisin iloisia päiviä, enkä noin kykkisi piilossa!
— Minulla on niin raskasmielinen luonne, näetkös. Ja sitten… minä luulen, ettei kukaan mies voi oikein ymmärtää naista…
— Se on totta se, vahvensi Pirkko. Tiedätkö, jos minä olisin rikas niinkuin sinä, en pitäisi miestä, ainoastaan hovipojan, joka saattaisi kaupungille ja kotiin, pitäisi välttämätöntä seuraa teattereissa ja tanssiaisissa, olisi yleensä siinä, silloin kun tarvitaan. Yleisen järjestyksen ja tavan kannalta ainoastaan. Sisimmässään, kuka heitä tarvitsee, miehiä!
Pirkon sydämeen koski niin, että hän luuli sen halkeavan, mutta hän piti uljaasti kiinni reippaasta äänilajistaan.
— En minä kenellekään muulle ole näin paljastanut itseäni, hän jatkoi.
— Kuule Pirkko, lähtisitkö sinä minun hovipojakseni, jos saisit hyvän palkan, jos nimittäin minä vaihtaisin mieheni hovipoikaan ja kotini maailman markkinoihin?
— Se vasta hauskaa olisi. Sinä tarvitsisitkin vähän tuuletusta.
— Niin, ja sitten voisit saada vapauden virasta vanhuuden eläkkeellä, kun löytäisin tai kun hankkisit minulle jonkun toisen sijaasi.
— Se olisi mitä helpoin asia! Sinä, joka olet nuori, kaunis ja rikas, saisit ihalijoita kosolta.
Ystävättäret koettivat lakkaamattomalla puhelulla peittää molemminpuolista onnettomuuttaan.
He eivät voineet eivätkä tahtoneet olla oikein suoria toisilleen eivätkä he myöskään kokonaan luottaneet toisiinsa.
Pirkko ajatteli:
"Mitä vartenhan Toini antaisi rahaa, jos eroaisin miehestäni? Ja miksi eroaisin? Mehän rakastamme toistamme. Hän otti tuon kohtauksen liian vakavalta kannalta. Ikävä, että sattui kuulemaan. Mustasukkaisuus, sehän on juuri rakkauden tunnusmerkki. Vaikkakin katkera. Kunpa hän vain vähän enemmän luottaisi minuun! Ei ikinä anna hän anteeksi tätä yötä ulkopuolella kodin… Mikä minut perii!"
Ja Toini ajatteli:
"Lupasinko minä auttaa Pirkkoa? Mutta millä? Minä houkkio! Eiväthän
minun rahani enää ole minun. Jokainen penni käy Uodin kautta…
Oh, ei Pirkko jaksa erota sitäpaitsi, eihän sellainen ole helppoa.
Huomenna he taas sopivat. Ei jaksa erota, ei…"
He makasivat kauan valveilla kumpikin kituen kahleissaan, joista he kärsivät, joista he olisivat tahtoneet vapautua ja vapauttaa toisensa, mutta eivät jaksaneet…