Yksinäisiä: Romaani nykyajalta

by L. Onerva

IV.

— Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.

— Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi, jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna pahaa-ennustavalla äänellä.

— Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite, sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.

— Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen, edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku Wilson!

Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.

— Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et pitänyt niitä villityksenä.

— Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.

— Miksi sinun mielestäsi välttämätön?

— Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään todellisia luonteita ilman sitä.

— Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä…

— Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin, ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento, joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille, niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys. Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen. Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta, mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.

Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.

— Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin! Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo, sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain tappamalla tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai -puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa. Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä Rauhan sanomain rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä. Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin! Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon, saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat… Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.

— Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään.
Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja
varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta!
Järjettömyyttä!

— Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää, ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen, kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin, toverien turvaan — sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin! Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!

Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat
Kaarinaan kuin pistävät neulat.

— Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja hävittämistarkoituksiin.

Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi taas kiivaasti kävelemään.

— Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi! Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat kansansa kohtaloa!

— On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä sillä tavoin, ase kädessä!

— Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että yksilöt ovat uhranneet omansa!

— Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi koko ihmiskunnan pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla! Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra 1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta, mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään, että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…

— Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan, hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa…

— Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen rikollisuus nurkumatta.

— Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.

— Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen onnellisempaan elämään.

— Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta…

— Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti. Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin päältään…

— Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori. Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti, pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä! Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat! Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.

— Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi. Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana. Ja sinä tunsit hänen luonteensa.

— Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö, sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös, Kaarina, — tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, — ymmärrä minut oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi, oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta. Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty, jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme, omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.

Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään. Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista sisarusten kesken.

Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

— Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin…

— Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää, sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin, ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on, että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään, ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja, jotka eivät saa epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle, aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat, väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys, tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi. Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi, että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää…

— Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään siveellistä merkitystä.

— Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität. Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa tai paremmin sanoen — kirkon kurin.

— Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon vapaudesta.

— Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos…

— Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.

— Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät! Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa silmät.

— Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden kynnyksellä!

— "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat? Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten välillä!

— Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.

— Sosialismi on tämän maan onnettomuus!

Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.

— Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina. Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa. Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!

— Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!

— Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja, sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa. Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen rauha.

— Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia, puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin. Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.

— Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei, juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien siveyskäsitteiden tieltä.

— Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä…

— Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa, kadulla… Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko sota-ajan siveettömyyden.

— Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.

— Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan, että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten hairahduksista?

— Yhdestä Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.

Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.

Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä, syyttävinä.

Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.

— Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! Sinä olit silloin se kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun olisi pitänyt olla sitä!

— Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!

— Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä, jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet päivän valoa…

— Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.

Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.

Keskustelu katkesi.

— Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä, mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.

Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.

— Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.

— Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta, kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat selvät, teoriassa ja käytännössä!

— Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus! Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!

— Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja isänmaallisuutta.

— Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!

— Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.

— Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?

— Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen, Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen. Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita. Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia, ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara, tai miks'ei vaikka juutalaisuutta… Jos minusta riippuisi, surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!

— Hiljaa! Muista Veraa!

— On kysymys asioista ei ihmisistä.

— Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden ensimäiset tulenpatsaat…

— Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.

— Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden ihmisen.

— Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet.

Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.

— Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten verkalleen.

— Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä, kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani. Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!

— En.

— Kenties luotat Kuutin apuun.

— Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.

— No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin hänen tyttärensä holhooja.

— Äidin määräämä.

— Hm. Tyttö-parka muuten!

— Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun ohjelmaasi.

— Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä, muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi. Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.

Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä edessä.

— Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan, sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena Näkkiä? Omaa sisartasi — ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani olisit nyt — sukurutsaaja! Sinä, niin!

— Vaiti! Vaiti!

Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi, kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:

— Vaiti!

Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen. Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän jankutuksen raukaisevaa inhoa.

— En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle, niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin, silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle itsesi ja — rakastettusi etuja silmällä pitäen…

— Pentti!

Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.