Yksinäisiä: Romaani nykyajalta

by L. Onerva

V.

Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni, kovana, itsevaltiaana, musertavana ja — vastavoimaa herättävänä. Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista, mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha, uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian suuri, liian julma!

Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella…

Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä, likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin. Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle parhaalla tahdollakaan saatu.

Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin vajonneesta muistojen maailmasta.

Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina, jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia letkauksia.

Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua. Hänelle osoitettiin, sanottiin — kuka osoitti ja sanoi, sitä hän ei enää muistanut — tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi, ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna kaartaa Kaarinankin…

Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt. Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei saa puhua ääneen, jolle piru nauraa…

Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:

— Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan! Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi hengityksen.

Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois Eevan. Kuolema korjasi isän…

Sitten… Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas… Kuka? Ei kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta… Ah, miten koskee, salpaa henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah! Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella… Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin, myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä… Niin, ei kenkään tiedä siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!

Miten sanoikaan äsken veli: Ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet. Niin, kai siinä oli perää. Mutta ilman veljeä olisi Kaarina ehkä hairahtunut pitämään itseään hyvänä, niinkuin tekivät ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet. Hän yritti olla hyvä, senverran oli siinä perää. Tuon pyrkimyksen, tuon itsensä voittamisen halun oli hän saanut jo lapsena ja juuri sen silmittömän kiivauden vastapainoksi, joka isässä ilmeni. Kun hän, Kaarina, kerran tulisi suureksi, niin hän ei koskaan noin alentaisi itseään. Hän ainakin olisi aina tyyni, epäitsekäs, jalo, ymmärtäväinen, kavahtaisi tuottaa kärsimystä kelleen. Tämä ajatus syöpyi häneen monien tuskien hinnalla ja hän pani tosiaan tähän ajatukseen koko tahdonvoimansa, aina kun nuorempana ärsytetyksi tullen mustat perintöveret pakkasivat sumentamaan hänen sielunsa selkeyttä. Täten oli hän vähitellen saavuttanut uuden kirkastetun luonnon, eikä hän enää olisi muistanut edes arastella tuota synkkää sukuperintöä, ellei hän joskus olisi tavannut veljeään. Kummallista! Ei kukaan muu ihminen koko maailmassa, ei pahin solvaus, ei verisin vääryys, olisi saanut häntä kadottamaan lempeää, ihmisymmärtäväistä mielen tasapainoa, ainoastaan tuo läheisin verisukulainen, veli. Kiihtyminen oli heikkoutta, pienuutta. Niin, hän oli heikko veljensä lähellä. Sen hän tunsi. Kuin pieni ahdistettu eläin, jonka kynsin hampain täytyy kampata hengestään. Veli kuohutti aina esiin kumean maanalaisen vihan hänen sielunsa salaisista onkaloista. Minkätähden? Siksikö, että hän, ja ainoastaan hän, osasi iskeä juuri kaikkein arimpiin kohtiin ja että Kaarina taistellessaan veljeään vastaan oikeastaan tunsi taistelevansa samoja voimia vastaan omassa itsessään? Siksikö, että veli oli ainoa ihminen, joka osasi iskeä juuri sillä tavalla, sillä raivostuttavalla halveksumalla, joka vaikka Kaarinaan kohdistettuna tarkoitti koko naissukukuntaa? Niin, silloin saattoi hän käydä kovaksi ja ilkeäksi, silloin versoivat äkkiä myrkylliset lonkerot esiin hänen sydämestään, salaisista perintösiemenistä, jotka hän jo oli luullut kaikki nyppineensä pois, ja senjälkeen oli hänellä aina sisäisen alennuksen ja nöyryytyksen hetki, joka todisti hänen kauniit, elämänpitkät ponnistelunsa turhiksi ja näytti, miten kaukana hän vielä oli ihmishyvyyden ihanteesta…

Miksi olikin hän lausunut veljelleen Helena Näkin nimen? Se oli revähtänyt ulvahtaen esille, hänen tahtomattaan, vanhojen ammoin kestettyjen kärsimysten kätköistä!

Kaarina oli alkuaan aikonut ottaa holhotikseen tuon häntä paljon nuoremman Helena-sisaren. Mutta se oli näyttäytynyt mahdottomaksi. Tämänkin puolelta oli hän kohdannut kovan, läpipääsemättömän, poistyöntävän kuoren.

Ja nyt hänellä oli holhotti sittenkin, oli olento, jolle antaa, jolle olla ihminen, joka itse oli ihminen, ah, vaikkakin niin pahankurinen, niin ilkeä ja niin ihana. Tuo Vera, tuo kultainen kiusantekijä, joka täytti hänen aution kotinsa elävän elämän sykähtelyllä, kutoi sillan ihmisrakkauden teorioista yksityiseen…! Sillä olihan hän Oula Kuutin tytär, unelmien unelma! Oula Kuutin oman olemuksen heijastus!

Vera oli Kaarinalle kaikki kaikessa. Sylilapsi ja tyranni. Ei kukaan olisi voinut sanoa hänelle sellaisia kauheuksia sellaisella sulolla kuin Vera. Vera nauroi hänen periaatteilleen, mutta nauroi niinkuin hyvät enkelit hymyilevät. Elämä, tuo outo, tavoittamaton elämä, tuo saavuttamaton elämän unelma riensi hänen syliinsä Veran kautta. Turvata Veraa, ihailla Veraa, tutkia, muokata Veraa! Mikä onni! Ja samalla koulu ja kasvatus Kaarinalle itselleen. Koko ihmisyyden asia, koko naisen asia mahtui siihen. Ja koko hänen yksityinen asiansa, hänen sydämensä syvin ja salaisin tuska ja riemu, menetys ja korvaus mahtui siihen. Rakkaus! Ei, ei siitä mitään! Hiljaa sydän!

Kuinka oli veli tohtinut lausua sen ääneen äsken! Hän sanoi aina sellaista, jota ei saanut sanoa ja jota ei voinut unohtaa, kun se kerran oli sanottu, ei anteeksi antaa. Ja kuitenkin tunsi Kaarina omassatunnossaan, että hänen täytyi oppia anteeksiantamaan kaikki, tai, että ihmisellä lopultakaan ei ollut toiselle ihmiselle mitään anteeksiannettavaa, oman heikkoutensa kanssa vain tili tehtävä. Ainoa, jonka saattoi toiselle antaa, oli rakkaus, sellainen rakkaus, joka ei vaatinut mitään…

Pehmeät kädet laskeutuivat äkkiä Kaarinan kaulalle.

— Miilaja, miilaja, miten istut pimeässä, ah, itketkö kovasti, armas, kulta, kaunis!

— No mutta, Vera, kulta Vera! Enhän toki itke!

— Oo! Minä tiedän. Ikävöit, täti Kaarina, sinäkin niinkuin minä, aina, aina! On niin hauska nähdä sinua pimeässä. Tai ei ollenkaan nähdä. On pehmeää, hämärää. Oi, kuinka ikävöin Venäjälle, täti Kaarina. Muistatko vielä, kuinka äitini kanssa kerran kävit meillä, oikein meillä, siellä Moskovan takana. Aa! Kävimme yhdessä sinun kanssasi Borodinon kylässä. Ah, sitä ihanaa kesää! Sinä kesänä kukkuivat käet aivan raivoisasti. Muistatko, Kaarina-täti? Niin, ja me kysyimme niiltä jotakin. Kauanko sinä eläisit Kaarina-täti? Ja ne vastasivat: toista sataa vuotta. Ja sitten kysyimme, milloin minä pääsen naimisiin. Saman vastauksen antoivat hölmöt. Puolentoista sadan vuoden päästä astun siis minäkin Jeesuksen Kristuksen morsiamena sisään taivaan ilosalista, aivan kuin sinä, täti Kaarina! huokasi Vera nauraen.

— Vera, kulta Vera! Tiedäthän: on Jumalan pilkkaa noin keveästi kosketella toisten pyhiä uskonkappaleita.

— Pahastuit siitä, että nauroin. En ole koskaan ymmärtänyt, minkätähden kirkko julistaa pelastuksen evankeliumia murheellisena kuin mitäkin surusanomaa ja miksi se pitää ottaa vastaan happamella naamalla. Sitä paitsi en pilkannut Jumalaa, puheli Vera vähän nyreissään. En pilkkaa ketään. "Spaskija varootassa" tein aina ristinmerkin! En tarkoittanut pahaa äsken. Sinä yksin kuulit minua. Jos olisin loukannut sinun uskonnollista vakaumustasi, niin se olisi ollut synti. Mutta tiedänhän, että et usko tuohon! Siis en ole pilkannut Jumalaa, en käytännössä enkä periaatteessa. Täti Kaarina, sanopas minulle oikein tosissasi, eikö sinustakin ole omituista, että ihmiset eivät välitä siitä, mikä on, mutta että se, mikä ei ole, on heille kaikki kaikessa, niinkuin esimerkiksi tuo Jumala?

— Niin juuri sen pitää ollakin, lapseni. Ei sen, mikä on, vaan sen, mikä tulee, pitää olla ihmiselle kallein. Jumalaa ei ole koskaan, mutta se syntyy, tulee lähemmäksi joka hetki. Sitä tarkoittaa koko vapaudentaistelumme, ei vapautta olla jotakin, vaan vapautta tulla joksikin, tulla Jumalaksi, muuttua itse, muuttaa maailma parhaimman unelmamme kaltaiseksi, siksi, jota ei vielä ole missään.

— Niin, täti, sinulla on oma kantasi, mutta tuo ei ole luvalla sanoen oikein kristillistä, taidat olla pakana sinäkin. Sen ymmärrän. Mutta ajatteles, useimmille ihmisille merkitsee tuo olematon elämä kuoleman jälkeen jotakin, aivan erikoista, heille on tärkeä se Jumala, joka paiskaa tulijärveen tai taivaan tanssisaliin, se, se, aivan järjetöin, ilkeä joku…

— No, no Vera!

— Niin, niin, se on totta. Mutta minulle haudantakainen elämä, kuolematon sielu on naurettava, varsin toisarvoinen asia, joka ei liikuta minua. Ei yhtään. Ei pikku varvastani. Se on ajateltu loppuun kahdessa sekunnissa. En ymmärrä, kuinka maailman kirjallisuus ja filosofia ja uskonto viitsivät, kehtaavat sen kanssa temmeltää vuosituhannesta toiseen. Koko viisaustiede on pelkkää viisastelua makkaratikusta. Jos se on tai ei ole, tuo elämä kuoleman jälkeen, olettakaamme kumpikin, niin mitä se meihin koskee, meihin tällaisina olentoina, jotka haudassa kuitenkin hajoamme toisenlaisiksi ainesosiksi, toisista elinehdoista riippuviksi, jos elämää on… Kadotamme muiston tästä elämästä, niinkuin olemme kadottaneet kuvan edellisistä vaelluksistamme, jos niitä on ollut. Jos kuolen kokonaan, en tiedä siitä mitään; jos herään uuteen elämään, on se minulle iloinen yllätys joka tapauksessa. Helvetinkin uhalla! Sillä mitä rangaistukseen ja palkkioon tulee, on kurjaa rakentaa itselleen edes sellaisia mielikuvia täällä, vielä enemmän pitää niitä toiminnan määrääjinä. Jos teen hyvää, teen sen hyvän itsensä vuoksi, en tahdo siitä palkintoa. Jos teen pahaa, kärsin seuraukset ilman minkään sovittajan uhria. Ei voi, ei saa olla toisin. Pahan tekeminen on paha minulle itselleni, jos se on paha ollenkaan, sillä sitä suuresti epäilen. Pahaan kohdistettuna se täyttää oikeuden lakia ja hyvään nähden — niin, sanotaanhan, että paha muuttuu kärsimykseksi ja että kärsimys kirkastaa, syventää, rikastuttaa. Niinhän sanotaan. Tiedätkö, täti, tahtoisin olla tällainen Jumalan vitsa, jotta kaikki ihmiset saisivat kärsiä ja tulla hyviksi…

Veran äänessä oli pehmeä, romanttinen helinä.

— Maailmassa on ollut niin rajattomasti kärsimystä, eivätkä ihmiset vielä ole muuttuneet hyviksi. Ja entä oman itsesi kannalta? Tarkoitus pyhittää välikappaleet, niinkö tuumit, pikku jesuiitta?

— Oh, rakas täti, älä nyt koeta olla tuhma, minä leikittelin vain. Tiedänhän itsestäni: pahan se tekee vain pahemmaksi! Tuo kärsimys! Kenties se kehittää hyvän ihanaan kukkeuteen. Mutta mitä hyötyä siitä on? Sitten kun ihmiset ovat kyllin hyviä ja hienoja, tulevat ne kaikista pahimmat ja raaemmat ja lyövät ne hyvät kuoliaaksi. Ah, suo anteeksi, täti rakas! Miksi minun aina pitää pyytää sinulta anteeksi? Aina tuntuu siltä. Ja miksi minun aina pitää asua luonasi? Ah, suo anteeksi! Oh, miilaja, miilaja, se on onneni!… Maailma tuolla ulkona on vain suuri summaton pääkallonpaikka, ristiinnaulittujen Golgata! Voi, muistatko äitini maata, pyhää Venäjää?

Vera katsoi silmät suurina ja palavina pimeään.

— Muistatko äitiäsi Varvaraa, tyttöseni? kysyi Kaarina.

— Vastahan on kolme vuotta hänen kuolemastaan. Oh, minä rakastan häntä niin, minä jumaloin häntä. Hänessä ei ollut yhtään vikaa. Paitsi yksi! Paitsi kaksi! Hän oli epäuskoinen. Hän ei uskonut suureen, pyhään Venäjään. Hän imetti minuunkin epäluulon slaavilaista henkeä kohtaan. Muuten olisin nyt siellä — minne ijät ikävöin ja missä en kuitenkaan ole kotonani. Moskovassa — keskellä tuota suurta asiaa… Sieltä tulee maailman pelastus. Metsä liikkuu jo. Ei kenelläkään ole niin rajatonta, niin kärsimyksestä ja nautinnosta rikasta sielua kuin slaaveilla. Ah, kuinka isäni tuntuu pieneltä ja rajoitetulta äitiini verrattuna!

— Sinä et pidä isästäsi, Vera?

— Äitini toinen vika oli se, että hän rakasti miestä, joka ei ansainnut niin suurta rakkautta. Hänen rakkautensa opetti minut vihaamaan isääni.

— Et tunne häntä.

— Tunnen hänen tekonsa — ja — teoksensa!

— Hän on ihmisenä suurempi kuin taiteilijana.

— Niin, jos pidät suurena ihmisenä sitä, joka tuottaa suurta kärsimystä… Mutta sinä olet yhtä tuhma kuin äitinikin siinä, että ihailet isääni, tuota pahatöistä. Mutta te olette kaksi enkeliä ja enkelit rakastavat juuri pahoja saadakseen itkeä kauniita taivaallisia kyyneliä. Oh, miten Varvara itki! Viulullaan. Kuulithan sinäkin! Kymmenen vuotta sitten tulimme ensi kerran Suomeen. Muistatko, Kaarina-täti? Silloinhan me tutustuimme. Miten sinä olit hyvä silloin äidille. Tiedätkö, miilaja, minä luulin sinua todella silloin enkeliksi. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä. Olit vaalea, näes, ja kaksi pitkää palmikkoasi riippuivat kuin kultakuontalot kahden puolen kasvojasi…

— Vera, lakkaa nyt hupsuttelemasta taas!

— Ja kun otit minua kädestä kiinni ja johdatit minua kadulla, uskoin todella, että veit minua taivaaseen. Ja minä itkin ilosta. Minä aina itken, kun tunnen jotakin kaunista täällä sydämessäni. Äitini seurassa myös itkin, mutta niin, ettei hän nähnyt. Hän soitti viulua, ah miilaja, en ole kenenkään kuullut siten soittavan, vaikka me viisi vuotta harhailimme ulkomailla ja kävimme kaikissa suurissa musiikkitilaisuuksissa. Kun säestin häntä, himmensivät kyyneleet nuotit edestäni. Sulin, vaivuin johonkin äärettömän kauniiseen ja surulliseen. Tiesin, että hän soitti hyljättyä rakkauttaan ja ikäväänsä. Siltä ajalta, tuosta Amati-viulusta jäi ijäksi jotakin minulle tänne, sydämeen… Se on ainoa kapine, jota säilytän äitini muistona. Siinä asui ja asuu vieläkin hänen sielunsa. Ah, että isäni saattoi työntää pois sellaisen määrän kauneutta! Silloin en sitä ollenkaan ymmärtänyt, nyt ymmärrän jotakin siitä. Äitini ei sitä muuten koskaan valittanut, ei muulloin kuin soittaessaan. Jos minä olisin mies, en menisi koskaan naimisiin, ja ehk'en mene naisenakaan. Otan sinusta esimerkkiä, täti Kaarina! Vera nauroi heleästi tahalliselle lisäykselleen.

— Miksi et tahdo oppia isääsi tuntemaan? Vera synkistyi.

— Ei hänkään ole tahtonut oppia minua tuntemaan.

— Onhan hän yrittänyt. Sinä et ole tahtonut. Hän on antanut sinun olla vapaana.

— On tosiaan. Hänellä ei ole ollut edes mitään uteliaisuutta nähdä minua. Hän oli alunpitäin välinpitämätön minun suhteeni. Ei, hän kammosi, vihasi minua niinkuin nuoruutensa hairahdusta! Oh, kyllä minä tiedän! Minä olin se synti, joka tulitan hänen kirjansa, minä sain hänet kuvaamaan sielunhätää, kauhua, rappeutumista joka muodossa, kansallista ja yksilöllistä, minä, hänen kansansa vihollisen lapsi, venakon tytär, olin se kansainvälinen pahe hänen elämässään, joka teki hänestä kansainvälisen kirjailijan, minä, orvon heikkouden hedelmä, jota suomalainen mies ei voinut eikä saanut antaa itselleen anteeksi, minä annoin hänelle tuon suuren inhimillisyyden, josta sinäkin aina puhut. Ja palkaksi tästä kaikesta on hän unohtanut minut! Oh, minä tiedän, tiedän kaikki, mitä merkitsen hänelle. Hän häpeää, vihaa ja katuu minun olemassaoloani, joka onkin tavaton töhrä hänen muuten niin puhtaassa papinkirjassaan. Osaan ulkoa tohtori Linnan kirjoituksen, niin, mikä vuosi se olikaan 20 vuotta sitten, se tahtoo sanoa: syntymätodistukseni. Ha haa! Vera puhui kiihkeästi ja katkerasti.

— Tohtorin kirjoituksen, sinä olet siis lukenut sen… Tiedät sen hänen kirjoittamakseen? Ja häntä et soimaa? Olet mitä parhain ystävä hänen kanssaan?

— Miksi häntä soimaisin! Hänhän vain miehekkäästi lausui ilmi silloisen vakaumuksensa. Hän on minulle sitäpaitsi enemmän tai vähemmän vieras. Mutta isäni tehtyään ensin rakkauden asiassa heikkouden synnin, teki sen jälkeen vielä pahemman, pelkuruuden ja halpamaisen jänistämisen rikoksen: tappoi rakkauden äitiini vain siksi, että kansa hänet tuomitsi. Kunnon kansalainen sittenkin tuo isäni!

— Et saa, et saa, Vera, puhua isästäsi noin, virkahti Kaarina kuin leimahtaen. Minä vakuutan sinulle: hän on mies, joka ei tottele muuta kuin omaatuntoaan, omaa tuomiotaan. Tuollaisia yksilöjen välisiä eroja, jonka sinä tässä tapauksessa luulet johtuvan ulkopuolelta tulleesta sysäyksestä, kansakunnan hylkäämistuomiosta, tapahtuu joka hetki ympärillämme, sisäisestä pakosta. Ja etenkin taiteilijat, jotka ovat niin herkkiä, rehellisiä ja pelkäämättömiä sielullisissa suhteissaan, voivat kaikkein vähiten sovitella. Ajattele, että hekin, isäsi ja äitisi, olivat ihmisiä, joilla oli joku sellainen salainen, yksityisluontoinen sielullinen syy onnettomuuteensa. Ja tämän syyn ei tarvinnut edes olla kummassakaan heissä… He kärsivät toistensa vuoksi ja erosivat ehkä ollakseen tuottamatta toisilleen kärsimystä ja rakastivat toisiaan sitä enemmän, mitä enemmän he kärsivät. Sillä mitä enemmän rakkautensa vuoksi kärsii, sitä kalliimpi se on…

— Oi, kultainen — Vera suuteli Kaarinaa — miten sinä puhut viisaasti. Mitä voisit sinä tietää sisäisistä onnettomuuksista, sinä yksinäinen, kirkas, puhdas, onnellinen! Mutta minä, minä olen syntynyt haaksirikkoisesta liitosta, vihan ja rakkauden ristisiitoksesta, minä tiedän niistä asioista jotakin, jota onnelliset, kuten sinä, eivät voi koskaan ymmärtää.

— Mutta jos minäkin olisin kokenut onnettoman kodin kirousta, jos minäkin olisin katsonut salaisten onnettomuuksien kuiluun, lapseni…

— Oh, et silloin voisi olla noin lempeä! Tai voisit, voisit kyllä sittenkin, sinä juuri voisit, Kaarina-täti. Sinä olet sitä kultaa, joka onnettomuuksissa kirkastuu, olet syntynyt hyväksi. Ah, olet sittenkin onnellinen, juuri siksi. Mutta minä, minä olen paha ja onneton, ilkeäksi syntynyt!

Vera purskahti rajuun itkuun, kätkien päänsä Kaarinan syliin. Kaarina silitteli hiljaa, rauhoitellen hänen tummaa, pörröistä tukkaansa.

— Lapsi, lapsi, kaikki me olemme saman auringon säteitä… Kaikki olemme tehdyt samasta aineesta, yhtä pahasta ja yhtä hyvästä!

Vera pudisti päätään.

— Minä olen paha. Ja maailman pahuudesta sinä et tunne muuta kuin minut. Ja minuakin hyvin vähän. Sinulla on maailmaa parantavia teorioja, mutta sielun kurjuuden parantamisesta et tiedä mitään. Minä olen kokonaan toista ainesta kuin sinä. Sinä tahdot hyvää ja minulla ei koskaan ole ollut haluakaan olla hyvä, ja hyvä on minusta naurettavaa, välistä enemmän kuin naurettavaa, väärin. Hammas hampaasta, silmä silmästä, on ainoa, joka vastaa minun oikeudentuntoani. Niin, siksi minä tahdon olla paha…

— Sinä leikit pahoilla ajatuksilla, et ole sellainen, miksi luulet itseäsi. Pahan ajatuksen pimittämä ihminen, kanssaihmisten kyynelten kuormittama, herättää toisissa vaistomaista kauhua, hänestä leviää kammottava sähkö, lapsikin pelkää häntä, ei katso häntä suoraan silmiin; ja sinusta pitävät kaikki, tuo talonmiehen pikku poikakin on aivan ihastunut sinuun…

— Sillä pojalla on sitten sama vika kuin minulla, hän rakastaa pahaa, nauroi Vera. Kuule Kaarina-täti, tuo sinun teoriasi ei pidä paikkaansa, juuri paha on kiehtova, paha yksin on mielenkiintoinen, rakastettava, pahaa yksin voin minä katsoa suoraan silmiin. Tuokin hyväntekeväisyys-rouva, joka usein käy luonasi, tuo kuuluisa hyvä ihminen, tuo Rauhan sanomain sihteeri, sinä tiedät, tuo marakatti hän inhoittaa minua! Tuo alituinen luonnoton hymy hänen huulillaan ilettää minua niin, että tekisi mieli sylkeä häntä silmille, niin! Se on pitkä-aikaisesta teeskentelystä syntynyt kaamea kuolinnaamari, teennäisen ilon rapattu kipsi-onni. Se puetaan ylle sisäisestä heikkoudesta. Oh, kyllä minä tiedän! Olenhan sielukirjailijan tytär ja tytär perii aina isänsä, sanotaan. Meillä Venäjällä ei sellaista hävettävää naamiota käytetä, ihmiset uskaltavat olla luonnollisia ja vapaita, uskaltavat olla liehakoimatta, hymyilemättä, käyttämättä raakaa teennäisyyttä, vaikkakin ovat julkisia henkilöitä. Se todistaa oikeaa ihmisyyttä ja voimaa. Sinäkin Kaarina-täti olet sellainen oikea, sinä olet paljon parempi kuin sinun teoriasi. Sinua minä rakastan, vaikka viha ja halveksinta ovat sydämeni suuret pohjavirrat. Tämäkin Suomen kansa täyttää mieleni karsaudella. Miksi opettikaan äitini minulle tämän nurkkakuntaisen kielen! Niin, äitini oli luopio!

— Varvara rakasti isääsi ja toivoi, että olisit isäsi tytär. Sen sanoi hän minulle kuolinvuoteellaan…

— Silloin minä häpeän häntä!

— Vera!

Vera huojutteli itseään edestakaisin tuolilla.

— Oh, mikä häpeä! Rajattoman rikkaan, pyhän Venäjän tytär ei usko omaan rotuunsa. Hyvä, minä sekarotuinen tahdon sovittaa sen, minkä hän tässä suhteessa rikkoi, minä, minä uskon Venäjään, tunnustan äitini, en isääni. Äitini oli huono venäläinen, mutta muuten niin hyvä, niin hyvä, ymmärrätkö, ihanalla, suurella tavalla hyvä, niinkuin vain venäläinen voi olla. Hänen luonteessaan ei ollut mitään pientä ja sentään hän ei osannut kylliksi arvostaa suuruutensa tuhatkäsivartista synnyttäjää, slaavilaista äidinhelmaa. Muistan, miten hän kerrankin sanoi: venäläiset ovat liian velttoa, pehmeää ainesta, niistä tulee hyvä vasta sekoituksen kautta! Kas tässä — Vera osoitti itseään — on nyt näyte tästä sekoituksesta! Ha haa haa! Ja miten isäni maassa arvostellaan tätä sekoitusta? Tahdotko kuulla, et taida muistaa arvoisan tohtorin tutkielmaa niin hyvin kuin minä, jota se koskee. "Näistä ristisiitoksista syntyy hekumallinen, laiska, selkärangaton ihmisrotu, jolla ei ole siveellistä ryhtiä, ei isänmaan tunnetta, ei pohjaa, ei päämäärää." Tämä oli tohtori Linnan diagnoosi jo ennenkuin hän näkikään minut. Ehkäpä hän on oikeassa. Mutta häntäkin, veljeäsi, Kaarina-täti, minä oikeastaan vihaan ja halveksin tämän varman ennakkokannan ottamisesta. Se ei ollut mitään rotutiedettä, se oli vain kiihkokansallisuutta! Oliko hän käyttänyt kokemusperäistä tutkimistapaa? Missä oli hän nähnyt noita hävittäviä sielullisia sekasikiöitä, joita vastaan hän raivosi! Ei muualla kuin mahdollisesti saastaisissa synnytyssaleissa. Alku-itiöitä, ei loppuunkehittynyttä henkeä, kurjien palkkapiikojen onnettomia sikiönyyttejä, solttuparan istuessa tuon satunnaisen rakkauden ja tuskan vuoteen äärellä. Niin, kyllä minä tiedän. Se on surullista, rumaa, mutta liikuttavaa kuin onnettomuus! Mutta onko se vielä mikään sielutieteen oppikirja tai etnografinen viisaudenlähde! Mitä näkee hän näissä synnytyksissä? Oman pihtinsä jälkiä. Joku nenä lyttyyn sinne tai tänne ei todista suuria. Nyt teki hän uudestaan saman loppupäätelmän tietysti minun olentoni perusteella. Saattaa olla sattuvakin luonnekuva! Niin, älä hämmästy, täti! Minä kuulin. Minä kuuntelin, oikein halpamaisesti kuuntelin oven takana. Minä olen inhoittava, minä! Mutta mikä oikeus on hänellä, tohtorilla, kohdistaa kansalliskiihkonsa sekarotua vastaan, jota hän itsekin on! Onko hän sen suomalaisempi kuin minä? Nimenmuuttaja on hän kuin minäkin! Luisuja, kansallinen taskuvaras, sivistyksen siirtolainen, niinkuin minäkin! Hän lännestä, minä idästä, siinä ero. Oksastettu vesa Suomeen on hänkin. Älä Kaarina-täti suutu, en tarkoita pahaa. Näes, minä, minähän en vihaa sekarotua. Tahdon vain vastustaa tohtorin kantaa ja väittää, että venäläis-suomalainen on ainakin yhtä lähellä sitä perisuomalaisuutta, jonka puolesta hän kiivailee, kuin ruotsalais-suomalainenkin. Mikä oikeus on juuri hänellä ottaa ohjakset omiin käsiinsä tässä maassa ja kieltää se muilta siirtolaisilta? Ja minä, olenhan minä suomalaisen kirjailijan tytär. Äitini olisi tahtonut minua pitämään isäni nimen, mutta joskaan hän ei ollut liian ylpeä sitä kantamaan, olen minä. Miksi kantaa sellaisen isän nimeä, joka on vieras, ja miksi isännimeä yleensä? Miks'ei pikemmin äidin, onhan hän lähempänä. Ennakkoluuloja! Miehen halua säilyttää nimensä halki vuosisatojen ja painaa naisen nimi unhoon. Sitä se on! Tiedätkö täti Kaarina, eräs nuorukainen kysyi minulta, olitko sinä naisliittolaisena leikkauttanut tukkani ja käskenyt minun ottamaan oman nimen! Voi, rakas täti, näin saat holhottisi hulluudet omalletunnollesi. Ja minä tekisin varmasti paljon enemmän tuhmuuksia, ellei sinua olisi. Juuri siksi, että sinä et kiellä minua, tahtoisin tehdä mieliksesi, en tahtoisi tuottaa sinulle surua. Jos käskisit, tekisin juuri päinvastoin. Sellainen on luontoni. Ja minun täytyy olla luonnollinen, muuten kuolisin. Sentähden minä myös valehtelen, valehtelen aina, se on luontoani myös. Äskenkin, kaikki mitä sanoin isästäni ja äidistäni oli valetta. Koskisi niin, jos puhuisin totta. Se repisi sydämen rinnastani. Ah, enhän minä, tiedäthän sen, Kaarina-täti, halveksi isääni, minä ihailen häntä. Minä olen sisäisesti, sen tunnen, vaikka en tahtoisi, isäni tytär. Eikä minulla ole äitini arkaa, hienoa sielua, muuten olisin jo aikoja kuollut kuin hän… Ei, ei!

Veran ääni särkyi hysteerisesti.

— Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä, äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut. Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa, paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena." Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs, röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan kultavaljakolla!

Vera nauroi hurjasti.

— Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.

— Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä, siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni, ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.

— Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.

— Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin — tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja -vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla, muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen. Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!

— Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.

— Niin, mutta kukaan ei ota nimekseen nen-päätteistä siksi, että kukin tahtoisi, että hänen nimensä näyttäisi otetulta, salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen, ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan mieltäsi, näen sen!

Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää noiden kahden naisolennon ääriviivoja.

— Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla. Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!

Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten
Kaarinan poskea.

— Silmäteräni, jos ei minulla olisi suurempia onnettomuuksia kuin sinä, olisi elämäni pilvetön.

— Oletko todellakin sinäkin onneton, täti? Kuule, anna sinä minun lohduttaa itseäsi, niinkuin sinä lohdutat minua!

— Lapsi, lapsi, täytyy voittaa itsensä. Sillä lohduttaa toistakin.
Lapsi, sytytä lamppu.

— Minä olen taas tehnyt sinut murheelliseksi, virkkoi Vera pehmeästi ja hiljaa. Oh, kuinka minä olen paha!

Kaarina tunsi piston rinnassaan. Miten kevytmielistä oli tällainen kasvattaminen, antaa tuon hurjapäisen, tuon varhain kehittyneen, epätasaisen, sekavien käsitteiden silpoman mielikuvituksen noin aallota valtoimenaan koettamatta sitä edes hillitä. Hänen olisi pitänyt luopua Verasta. Heikko, voimaton oli hän hänen suhteensa. Kummallisella tavalla tuo tyttö kietoi hänet. Hän jäi häntä katselemaan kuin jotakin outoa, hurmatuoksuista kukkaa, kuuntelemaan häntä kuin kaukaisen, salaperäisen elämän ikuista, voittamatonta myllerrystä. Hän vaipui häneen kuin omaan täyttymättömään rakkauden-unelmaansa, kuin Oula Kuutin sielun sanattomaan aavisteluun, kuin runoelmaan ja lauluun. Hän ei tohtinut kajota tuohon perhosen siipeen, tuohon aarnivalkeaan, tuohon tuuliharppuun.

Hän unohti kasvattamisen.

Ja omatunto kalvoi häntä, hyvää, kuin suurinta rikollista.