VI.
Liikehuone Tervola & Untosen prokuristi Salme Tamm istui iltamyöhällä vielä konttorissaan kirjoitellen ulkomaille meneviä kauppakirjeitä. Tämä oli ylityötä, tai sellaista, jonka hän olisi voinut tehdä kotonaankin, mutta tuntui paremmalle tehdä työtä virkahuoneessa. Hän ei yleensä laskenut liikkeelle tekemänsä työn määrää, hän oli ottanut viran vastaan edesvastuulla hoitaa kaikki, riippui hänestä itsestään, milloin ja missä hän sen suoritti. Ja hänellä oli työn intohimo, hän tahtoi näyttää, että hän kykeni sekä käyttämään itsenäistä liikeälyä että ansaitsemaan rahaa. Hänen taitoaan olivat myös liikkeen molemmat päämiehet tai oikeastaan Tervola, joka heistä molemmista oli ainoa konttorimies, ymmärtäneet oikein arvostaa. Hänen palkkansa oli jo huimaava, ainakin tuntui se siltä kaikkeen entiseen verraten. Näinkö helppoa se olikin? Ja vaikka rouva Tamm usein otti itselleen neljäntoista tunnin työpäiviä, tuntui hänen elämänsä niin ihmeen kevyeltä ja vapaalta nyt, sitä kevyemmältä, mitä enemmän teki työtä. Silloin ei ehtinyt vaipua itseensä. Ei ehtinyt olla kotona. Koti aina uuvutti muistoihin, pahoihin ja hyviin, enimmäkseen pahoihin, tai paremmin sanoen tuskallisiin. Huoneissa viipyi vielä epämääräinen tai kuviteltu tupakantuoksu hänen entisen miehensä ajoilta, vaikka oli jo kulunut puoli vuotta siitä, kun he lopullisesti olivat eronneet ja tämä oli muuttanut pois kotoaan.
Pekka Tuira oli ollut Salmelle raskas kuorma, mutta hän oli tottunut tätä kuormaa kantamaan ja rakastamaan, eikä mikään työn taakka tuntunut nyt voivan painaa yhtä paljon, ei turruksiin tuskasta hankautunutta tuntoa.
Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään. Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi. Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.
Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! — Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa. Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma liikeviiva! — Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan, tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille, ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa liikepolitiikkaa!
Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa, ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!
Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot: aineelliset olivat enää jälellä.
Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa! Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa, joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen, joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään, jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan. Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa, jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia, sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille, uskollisesti palvelleille esineille!
Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin koulun!
Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään hänen uskontunnustuksensa!
Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus, se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.
Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi…
Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat, lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita, uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle, sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan, vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.
Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi. Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus. Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu. Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa; Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta, havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa. Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä, pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne aamulla varhain. Niin kului elämä.
Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä, vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen. Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava, uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi. Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!
Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön. Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa, pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah, niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!
Salmen rinnasta kohosi huokaus.
Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain isänmaan, mutta itsensä vuoksi… Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen, aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan. Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä… Niin harvoin oli Oula Kuutti omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! — Eikö isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat…
Salme säpsähti.
Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?
Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.
— Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!
— Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.
— Ei mitään. Istukaa, olkaa hyvä!
Tytön synkät, itsepäiset pikisilmät tuijottivat hetkisen jonnekin epämääräiseen. Hän ei näyttänyt kuulevan kehoitusta.
— Minä tulin sanomaan teille hyvästi, rouva Tamm, sanoi hän sitten. En tiedä oikein miksi sen tein. Näin täällä tulta — arvasin, että olette täällä yksin työssä, kuten te aina olette. Minä, minä olen tehnyt lakon, hymähti hän hieman ivallinen katkeruus äänessään. Ja minun teki mieli sanoa teille asian oikea syy. En tiedä miksi teki mieli jollekin selittää. Sanokaa suoraan, häiritsenkö?
— Ette laisinkaan, hyvä neiti. Minäkin olen hyvin yksin. Teette minut iloiseksi luottamuksellanne.
— Oh, ei minulla ole mitään salaisuuksia, sentähden että minun sydämessäni ei ole mitään haavoitettavia kohtia, ainakaan enää. Olen hyvin tunteeton ihminen. Sen olen aina huomannut, kun olen verrannut itseäni muihin. Ja eroni syynäkään ei ole personallinen loukkaantuminen herra Tervolaa kohtaan, vaikkakin meillä äsken oli eräs yhteenotto, joka tavallaan antoi sopivan aiheen pesäerolle. Olenhan ollut jo kauvan aikaa epäsuosiossa. Kävin taas noita naiskonttoristien kurjia palkkasuhteita selittelemässä, että oli mahdotonta tulla toimeen tähän aikaan, elää, vaatehtia itsensä siististi, asua, syödä sadalla viidelläkymmenellä markalla kuussa. Herra Tervola oli kaltaisensa, kuten arvasin. Hän turvautui raakaan leikintekoon. — Turhia huolia muka! Nuoren kauniin naisen ei tarvitse koskaan huolehtia toimeentulostaan. He saavat olla kuin kukkaiset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja ovat kuitenkin vaatetettuja paremmin kuin Salomon kaikessa korkeudessaan.
— Ja minulla ei ole konttorissa muita kuin nuoria, kauniita naisia, lisäsi hän. Se on ehto, joka ensin on täytettävä, virkaan astuttaessa. Minähän en voi antaa muuta kuin neularahoja, sen toki kaikki ymmärtävät jo ottaessaan viran vastaan…
— Mutta me teemme työtä aamusta iltaan, rohkenin huomauttaa, emme me ole kuin kukkaiset kedolla.
— Mutta yhtä kauniit, yhtä kauniit, intti hän. Työ, kohtuullinen työ vain kaunistaa. Nainen saa jotain jäntevää, amerikkalaista voimaa ja nykyaikaisuutta sulouteensa; siinä suomalainen nainen eroaa edukseen esimerkiksi venakosta. Minä sen tiedän, minä olen ollut Amerikassa minä, ja vähän muuallakin maailmassa, Venäjällä myös, paljon Venäjällä.
Ja kun tiukemmasti oikaisin häntä asiallisuuden polulle, sanoi hän myös vähän karkeammasti:
— Tiedättekö, hyvä neiti, liikkeen kannattavaisuuden, sen tulo- ja menoarviot hoidan minä ilman mitään apulaisteni neuvoja. Minä maksan sen, minkä liike voi maksaa tuottamatta tappiota. Ja noista asioista minulle valitellessanne, valitatte aivan väärälle henkilölle. Minä ylläpidän vain liikkeen, en naisia… Ne ovat aivan toiset miehet ne! Hyvä neiti, ottakaa huomioon vallankumoukselliset liikekonjunktuurit. Opetelkaa itsenäisesti hoitamaan liikeasioitanne, tekin. Gulashien rotu alkaa olla häviämään päin. Heille ei kannata enää tuhlata suosiotaan. Nyt ovat miljonäärejä tässä suhteellisuuden maailmassa työmiehet. Vaihtakaa suosijoita!
— Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.
Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!
Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään. Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi. Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa! He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa, voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa, jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle, uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa, itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.
Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!
Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas syvyyteen… Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi, että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette, enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen, jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa, on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne sosialistisen järjestön luettelossa…
Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa, surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin — en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt — läähätin omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen. Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä, jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle, satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus. Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja — lapsia. Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta, käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen, joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän halveksivan häntä — väärästä syystä. Minusta tuli umpinainen ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta, murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa, päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja — oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa. Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla, en ole koskaan ollut lapsi.
Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.
Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta, sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni. Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa…
Helena jatkoi:
— Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären, toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen". Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen, etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä. Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani. Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria? Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä. Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi. Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen, polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan. Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi, paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana, en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän katkerasti. — Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.
— Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.
— Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja harrastus kohdistetaan siihen — mitä ei vielä ole…
— Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto on jo kuollutta elämää.
— En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää…
Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat jäähyväiset.
* * * * *
Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut. Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.
Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja vastaan.
Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt? Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla, joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan hän nojasi toiseen… Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää. Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä, yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut eivät saisi sitä koskaan tietää.
* * * * *
Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen vertaan.
Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä, että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut hänen suunsa.
Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt päälle päin.
Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin. Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin. Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut. Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista, hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta. Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.
Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella, antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.