VII.
He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.
— Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma itsellenne ja muille, rouva Tuira?
— Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää ole sitä…
Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.
Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.
Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut tarkoittanut.
— Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten ennenkin…
— Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.
— Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä. Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän kuin vieraita…
— Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.
— No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle, naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.
— Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne…
— Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon esineeksi?
— Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.
— En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?
— Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä, kadottanut asemansa ja kenties teidätkin — jo silloin. — Enkö ole oikeassa, rouva poliitikko?
— Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!
— Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.
— Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön. Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.
— Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa: ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa. Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa, kuten tiedätte… Mutta kun itse on mukana luomassa tuota väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista, ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.
— Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?
— Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin, missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea…
— Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi, vanhuudeksi…
— Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään…
He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja liikkumattomina.
— Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima, ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte takaa onnea kuin metsänriistaa, niin… lisäsi Salme uneksivasti.
— Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?
— Aina te käännätte kaiken leikiksi.
— Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te voitte sen!
— Te paha!
— Miksi?
— Miksi ette voi kohdella minua toverina?
— Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.
— Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui todellista ärsyttymystä ja tuskaa.
— No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.
Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.
— Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.
— Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä asiaamme?
— Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen. Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka on niin ruma, köyhä ja pieni?
Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.
— Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain arvoinen!
— Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee taidekin ympäristön sähköä.
— Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja ryskettä!
— Laumojen, ei yksilöjen.
— Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin, liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina… Missä te piilette?
— Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta, kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä, vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta, joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna, loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua, mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi, että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon, minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän, typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.
— Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.
— Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin avulla.
— Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.
— Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se, jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?
— Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat uudestaan…
— Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta, jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren, oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin, voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia, jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän vuoksi…!
— Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.
— Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös, kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!
— Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta. Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa, miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?
— Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. — Ja te itse? Te ette koskaan ole "huonojen ihmisten" kanssa?
Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:
— En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea huonoja kirjoja.
— En tiedä, mitä tarkoitatte "huonoilla kirjoilla". Mutta olen huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen itseäni…
— En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne. Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät päinvastoin?
Kuutti nauroi.
— Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin kauhistuttavan kaksijakoinen?
— Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?
— En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti hymyillen.
— Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset unelmat?
— En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille, äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.
Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.
He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.
— Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti, keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.
— En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.
— Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa, tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille, Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman, sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste, näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja hyvän, tekee ihmiseksi…
— Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti ja nerokkaasti.
— Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken ajattelin.
— Mitä te sitten ajattelitte?
Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen, puolittain surumielinen hymyn varjo.
— Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.
— Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina ylvästelette?
— Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen, hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on oikein. Niin sen pitää ollakin… Sillä meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta…
— Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää…
— Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä lukekokaan. Sillä ne ovat huonoja kirjoja, Salme-rouva.
Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen suupielissään.
— Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni…
— Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!
— Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin tuskallista.
— Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan.
Millaisen soisitte minun olevan teille?
— Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.
He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan esiin pienen hansikoidun kätensä.
— Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara liittolainen, vaativainen kasvattaja!
— Ja te kovakorvainen kasvatti.
— Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!
Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka johtivat köyhälistön kaupunginosiin.