VIII.
Oula Kuutista oli hauskaa harhailla näin iltamyöhällä oudossa kaupunginosassa outoja pikku kujia. Nämä kadut eivät olleet virallisen ilmeettömiä niinkuin nuo suuret komeat pääreitit. Ne elivät omaa salaperäistä elämäänsä. Noiden pikkueläjien akkunoissa myrtin ja oljanderin takana riippui tarinoita ja tapauksia; kallellaan olevat, harmahtavat portinpielet kertoivat ihmiskohtaloista.
Tämä puoli kaupunkia muistutti ihmeesti köyhälistön Montparnassea Parisissa, jossa hän aikoinaan monta vuotta oli vaellellut. Ja tuolla heloitti edessä valoinen, ihmisvilinään hukkuva tie, Helsingin rue de la Gaité, ilojen katu, monine kymmenine kahviloineen, elävinekuvineen, kaukasialaisine makeispuoteineen, tupakkakauppoineen, antikvariaatteineen. Ja kaikki houkuttelivat ohikulkijoita suojiinsa kilpailevien reklaamitulitustensa häikäisevällä, räikeällä loistolla. Ovet viittoilivat avonaisina. Ihmiset haastelivat namusia pureskellen portailla ja eteisissä rakkaudesta, politiikasta, päivän uutisista ja yön surullisista ja liika-alastomista salaisuuksista. Miehet nostivat kahviloista tulevat tytöt käsivarsilleen ja veivät pois mukanaan jonnekin suurkaupungin nimettömään hälinään; sinne yöpyivät he lopuksi kaikin, mitkä kasarmeihin, noihin keltaisen likaisiin, kammottaviin Bastiljeihin, jotka vielä vapauden aamunakin törröttävät paikallaan uhoten ilmaan lian, orjuuden ja eläimellisyyden sakeaa huurua, mitkä Sörnäisiin, Helsingin Montmartreen, sen apaashiluoliin, työn ja rikoksen kuumeisiin pesäpaikkoihin.
Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.
Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa, häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli vapauden rajoitus!
Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu. Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja, ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi, odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta. Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa! Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä, sill'aikaa kun maailma paloi… Ja siitä piti ammentaa…
Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa, rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä? Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!
Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille! Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo? Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti kuin he itse. Miks'ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä, selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita. Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle, sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi…
Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen. Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut liiaksi hänen elämässään.
Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri! Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen astuessaan sisälle…
Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.
Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He olivat "tovereita", ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä, yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin…
Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan.
Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.
Perhana! pääsi hänen huuliltaan. Sitten hän naurahti katkerasti. Hän kiittämätön! Elämän seikkailuhan sieltä koputti hänen hyljätylle ovelleen…
Kuka se saattoi olla, näin myöhään? Mutta olihan hän kyllä tottunut kaikenlaisiin maailmanmatteihin, tilapäisiin hälyytyksiin jos jonkunlaisiin. Mikä kievari olikaan hänen huoneensa, mikä markkinakuja hänen sielunsa!
Hän ei hiiskahtanut.
Nyt soi epäkunnossa oleva ovikellokin levottomasti ja epätasaisesti rämähtäen yön hiljaisuudessa.
— Älä koetakaan teeskennellä, veliseni, poissaolevaa. Me näimme sinut. Avaa nyt hiiessä! Mehän täällä vain olemme!
Kuutti tunsi Pekka Tuiran äänen.
— Hei, Kuutti, avaa nyt hemmetissä!
Tuliliemen tuttavia, joita ei voinut tyynnyttää muuten kuin tekemällä heille mieliksi.
Vitkastellen raoitti Kuutti ovea.
Pekka Tuira työntyi sisään koko voimallaan tuupaten edellään pulleaa ja vastahakoista toveriaan.
— Tää on vain Miihkali, Miihkali Untonen. Ovathan herrat nähneet toisensa joskus? Tää on hyvä mies tää Untonen, vaikka vähän arka. Sanoi, ettei sovi tulla näin myöhään häiritsemään suurta taiteilijaa. Me nähtiin sinut äsken, kun tulit kotiin. Eihän me muuten oltais tultukaan. Nuorella miehellä saattaa aina olla seuraa, naisia ja sen semmoisia. Entäs sitten sinulla, joka olet sellainen Don Juan, ja naisten paavi! Sanoin tässä juuri Miihkalille, että ellei sinua oltais yksin nähty, niin ei tiedä vaikka omat akkamme siellä tavattaisi. Siellä ne hyppäävät runoilijan puheilla koko Helsingin naisväki. Runouteen meneviä hepsakoita ovat. Tämä vaan poika vakuuttaa, että hänen akkansa siell'ei ainakaan ole, hän kun pitää puoliskonsa aina reikelilukkojen takana. Vanhanaikainen mies tämä Miihkali, muuten hyvä, oikein hyvä poika.
Viinaveikot vetelivät taskuistaan erinäköisiä ja -kokoisia puteleja.
— Näätkös, näätkös, mitä meillä on? rupatteli Tuira. Harvinaista tavaraa vai mitä? Tämä on 200 mk. pullo! Tämä 90 mk tämä ottinki! Oltiin tuolla puolimatkan krouvissa, sinä tiedät, ja tää Miihkali rupesi juottamaan siellä aivan joutomiehiä ja heittelemään rahojaan kuin hullu. Näin Helsingin matkalla, tietäähän sen! Oli siellä kaksi taiteilijan alkua tai mitä lievät olleet. Tää Miihkali on vähän heikko taiteilijoille. Keitäs ne taas olivat? Sei — Sei —
— Seipi.
— Niin ja Vaskio, jolla oli päässä paitsi viinaa joku tekemätön keksintö ja maksamaton vuokra. Ja tää Miihkali kirjoitti paikalla shekin ja sanoi, että siin'on, poika! Ja höyryä lisää! Ja kyllä sitä tulikin. Minä silloin sanoin minä, että top! Mitä näitä maitopartoja voitelemaan! Jos tahdot juottaa oikeaa taiteilijaa, oikeaa neroa, niin mennään Kuutin luo. Siinä on oikea mies. Tää vähän arasteli, mutta tässä nyt ollaan. Tää Miihkali ihailee sinua kuin Jumalaa. Tärisee poikaparka ihan. Onko sinulla korkkiruuvi ja laseja! Kas vaan. On tietysti. No hei, pojat! Tuira ryyppäsi pitkän kulauksen ja alkoi rallattaa:
"Ta-la-pakan Nikolain sen kaunihin kesän siellä linnassa olla pitää…"
— Olepas nyt siivolla, Pekka, kielteli Kuutti. Herra Untonen ei siis asu Helsingissä? Olette vain matkalla? kysyi hän sitten kääntyen Untosen puoleen.
— Mie oon ain miss sattuu, miss ahväärit kulloinkin vaatii, vastasi puhuteltu.
Hänen jäntevät kasvonsa muodostivat omituisen vastakohdan raskaalle, muodottomalle ruumiille.
"Kun lehti on puussa ja ruoho maassa
ja heilillä nuori ikä…"
— Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.
Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:
— Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia, että herra runoilija suvaihtee…
— Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle, hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti. Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan! Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he. Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti? Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on… kuka hemmetissä se nyt onkaan… en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on, että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki. Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy meidän eroomme.
— Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.
— Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja. Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla, hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside toisiimme ja sosialismiin.
— Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.
— Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen, mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies, Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin, puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu, Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali! Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni puolestasi…
Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli silmiään.
— Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin. Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin, niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin. No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille. Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari, tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: "Poika, olet paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa! Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa, eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta ruumiissa." Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani. Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa! Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi olenkin tehdastyöläisten akutaattori.
— Pekka parka, virkahti Kuutti, olethan sinä nähtävästi aivan väärin ymmärtänyt akutaattorin virkasi, tehtaan sortovaltaahan sinun pitää korostaa, eikä tehtaiden siunausta, minun ymmärtääkseni.
— Hm. Et sinä näitä asioita ymmärrä. Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä ymmärrät jotakin muuta, joka on paljon tärkeämpää, nimittäin, että siivo käytös ei ole mikään siveellisyyden mittapuu, ei ole koskaan ollutkaan. Ihmisyyden rajat ovat suuremmat. Ja nerot ovat olemassa juuri noita rajoja avartaakseen, siksi on heidän seurassaan helpompi hengittää. Katsos, tämän kaiken minäkin ymmärrän, Kuutti, en ole niin suuri sika kuin miksi sinä luulet minua. Sitäpaitsi muistan, miten korjasit ensimäiset artikkelini, sinä olet opettanut minut kirjoittamaankin.
— Ja sinä olet opettanut minut juomaan. Terve mieheen!
Kuutti kohotti lasiaan.
— Minä kiitän tässä sinua, ja sinä soimaat minua!
— Päinvastoin. Kiitän sinua minäkin. Juominen on kirjailijalle yhtä tärkeää kuin oikeinkirjoitus. Se on sielujen sisälukua. Etenkin yhteiskunnallisessa elämässä, pohjoisessa maassa, umpimielisen kansan keskuudessa ovat ihmiset kaikki kuoressaan. Samanlaisia kuin munat. Ei voi päättää, mikä sikiö piilee niiden sisällä. Toisissa on käärme, toisissa kyyhkynen. Vasta viina paljastaa totuuden. Kaiken sen kurjuuden uhalla, minkä se on maailmaan tuonut, siunaan viinaa — kippis.
"Kär-kölän piki-pojat. Kär-kölän piki-pojat, Kär-kölän piki…" alkoi
Tuira jankata yksitoikkoisen rallin tahtiin.
— Pekka, muista missä ollaan, varoitti Miihkali, joka koko ajan oli pysynyt vaiti. Ole hiljaa!
— Ole itse! Kun minua nyt laulattaa, niin laulan ja sinä saat kuunnella Miihkali. Tää Miihkali kuule, Kuutti, on rahakas mies, mutta luonteeltaan ei mikään kapitalisti. Hän halveksii rahaa, antaa mennä niin että hih vaan…
"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri!"
— Pekka!
Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.
— Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin puolest. Eiha hää mittää…
— Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.
Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa määrässä itsensä näköiseksi.
— Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää, hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä, summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki… Se on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö, se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen tykö… Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime viikoll frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa, ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii, sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, tahon. Ja minkä mie oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies. Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta. Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla, tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on periaatteita!
— Taiteilijan periaatteita nuo.
— Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät. Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni tarjota jotakin… Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi… Niin olis se suuri onni ja kunnia… Mie kiitän täst kunniast. En taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!
Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa kauluksesta.
"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri"… tolkutti Tuira unenpöpperössä silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville poskipäilleen.
— Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja tulikiveä…
— Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.
— Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.
Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.
— Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia? jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki, sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla. Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu. Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.
Tuira löi mahtavasti rintaansa:
— Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira — hän laski sormillaan — Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja, Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.
— Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan, lähetään nyt, kiirehti Untonen.
— Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää. Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja…
— Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.
— Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista, Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää — eikä pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla…
Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.