Yksinäisiä: Romaani nykyajalta

by L. Onerva

IX.

Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!

Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa! Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen. Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.

Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta. Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi murhattujen haamujen infernosähköä… Heidän rauhattomat sielunsa vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö minut murhasit?

Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?

Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat, tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen villejä oikopolkuja.

Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti. Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja… Mutta hän ei koskaan tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää, jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut. Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi — itkien ja ryypäten. Tämä oli tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin siivin… Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt särkyneen ihanteen rakkaus… ihmisen kaunein kaipaus… olla täydellinen…?

Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira, kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat, sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä, että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan, ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä? Runoilijan täytyi ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen! Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt. Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja mahdollisesti myös vähän — ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh, hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja ennakkoluulottomammaksi…

Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva oli lyötävä kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!

Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut? Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä: sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa, germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä. Mikä kaamea teurastus!

Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko, oma suomalainen sotaväki.

Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle. Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate, se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen elämästään, ottaa itsensä pois… Ja Pentti Linna ja hän eivät kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle. Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö. "Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta! Liiankin paljon.

Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt… Tuo jos muodosti vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin, vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka hän oli!

Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.

Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi, veti… Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö? En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä? En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä muita…

Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se oli vaikeampaa.

Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä vastaan.

Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone puhui…

Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja…

Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa, jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!

Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista, mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi, miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää. Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen. Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun, ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua, minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä. Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit, minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen, että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.

Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa, miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite, itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei sitä kukaan nähnyt!

Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto, miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.

Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa. Liian myöhäistä!

Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä, laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla, oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven rakastavassa muistossa.

Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.

Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan. Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa… Varvara, ole huoletta, sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta…

Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.

Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?

Muistan kyllä. — Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia, joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä, joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni, menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun. Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä kerroit siitä, et näyttänyt sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin. En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous…

Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:

"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut… en edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi, ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli selfmade man. Hän luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin onni, mikä ihmiselle voi tulla."

"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.

"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi, ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat, kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa… Ja sitten menin kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo, kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille. Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."

"Ja hän, rakastettunne?"

"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."

"Maailman helpoin asia."

"Maailman vaikein."

Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää, Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä! Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen paholainen! Oma syy!

Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta vastausta. Jos sittenkin… Ei, ei…

Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön, miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.

Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet. Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut… Puhtaampaa ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota, siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta, mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen, erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista. Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat, rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa. Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin. Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin Meri, hän ikävöi.

Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi, tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut, että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei toki tehnyt mitään.

Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti. Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki, mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"

Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:

"Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn, — — — Dahin, dahin möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"

Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!

Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua, että sekoitat asian ja esineen?

Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin tehdä suurimmat sankarityöni!

Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!

Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky piipittäviä linnunpoikasia.

Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle? Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma, tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin! Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys, minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet. Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.

Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!

Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta ehkä vielä, joskus… Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan! Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei haudassakaan!

Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen vuoteessaan.

Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.

Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.

Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi otsikon: Uskontunnustukseni.