XI.
Viljo Seiven päiväkirjasta.
Minun täytyy ottaa päästäni kiinni ja kysyä, mihin olen joutunut, mihin tämä kaikki vie.
Ristiriitaiset voimat repivät ja raastavat minua. Mutta onko ihme, jos minäkin vihdoin herään, kun koko maailma järkkyy! Tapahtumat syöksyvät hurjaa vauhtia eteenpäin kuin pillastuneet hevoset. En voi ottaa niihin aktiivisesti osaa, se on luonnettani vastaan, mutta elän niissä kuitenkin mukana. Olen nähtävästi sitä pehmeää täyteainetta, jota kovat tarvitsevat. Simo sanoo, että olen kuin magneetti, näytän aina voimakkainta kohtia, annan vetää itseäni tahdottomasti. Ehkä on hän oikeassa.
Sitäpaitsi olen rakastunut, ei, minä rakastan, rakastan Veraa.
Kuka olet? Noitako ja ilmestys? Miten kaikki ilmestyskirjat ovat kelmeitä sinun rinnallasi! Välistä puhut niin oudon kummallisia asioita, että uskon sinun puhuvan jonkun toisen suulla. Ja niin varhaiskypsä olet, että pelkään sinua. Sinä olet lumonnut minut, sinä kaunis lapsi, ikuinen valheseppele kulmillasi. Sinut, Vera, minä tahdon, en mitään muuta. Omakseni, niin. Mutta en siten kuin muut. Minä en himoa sinua, en pyydä särkeä haurasta koristeellisuuttasi aistillisella syleilyllä. Minua kammoksuttaisi nähdä sinua äitinä. Minä inhoan sukupuolta kuin jotakin likaista ja matalaa. En voi sille mitään. Lienen luonnoton, sillä luonto on minusta rumaa. Lienen mamseli ja maitoparta, joksi Simo minua sättii.
Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren, sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.
Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.
Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten!
Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja
Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota
rakastan!
Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt. Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen. Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.
Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan. Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan, olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina, kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin. Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä. Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista, hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.
Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.
Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin viulunkielet.
Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin" yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään. Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten ihmisten omalla avustuksella!
Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia. Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.
Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.
Oi, Suomen kansa, yksi ainoakin unssi tuollaista suurta personallisuutta on sinulle tärkeämpi kuin kaikki puolueiden vaalijulistukset! Miten ihanan yksinkertaisesti Kuutti kirjoittaa. On sentään ero valtiomiesten ja runoilijani valtiotaidon välillä. Tai paremmin sanoen, valtiomies on suuri vain silloin kun hän samalla on runoilija s.o. kun hänellä on fantasiaa…
Sinä päivänä, jolloin olin kuunnellut Kuutin sanelua, olin kuin toinen ihminen, haltioissani, täynnä sankarillista optimismia.
Mitä siitä, löi minun sydämeni urhokkaasti, vaikka me kärsimmekin, vaikka tapahtuukin yksityisiä erehdyksiä, vääryyksiä, rikoksiakin, kun ihmiskunnan kehityksen kuitenkin täytyy mennä tästä pusertimesta läpi omaksi onnekseen! Kansainväliseen rauhaan kansain kapinan, neljännen säädyn heräämisen kautta, vapauteen vapauden rajoitusten kautta, henkiseen nälkään ruumiillisen nälän kautta, eetillisten voimien valtakauteen kahlaamalla ala-arvoisen aineellisuuden tulvavedessä! Vapaus! Vasta aivojen ja sydämen tasapaino on oikeaa vapautta, vasta vapaista yksilöistä tehty kansa on vapaa. Me kestämme aivojemme liikajännitystä ja kuormaa vain laajentamalla sydäntämme, ja sydämen myrskylle ja onnettomuudelle ei löydy muuta parannusta kuin suuri tieto, kaiken ymmärrys. Niin, ei voi, ei saa olla muuta vapautta kuin se, joka kasvaa ihmissielun suuruudesta ja nöyryydestä ja joka putoaa luonnollisesti jalon elämän palkaksi kuin kultainen, kypsä hedelmä. Ei yhdenvertaisuutta, sillä sitä ei voi olla, se on valheellinen lähtökohta, heikkojen ajatusjohdannaisten suopohja! Ei yhdenvertaisuutta, vaan keskinäistä kunnioitusta elämää kohtaan sen joka ilmestysmuodossa, kunnioitusta ihmistä kohtaan ihmisyyden kaikissa asteissa! Ei veljeyttä yleisen mielipiteen varassa, ei päätöntä, tilinteon päivänä edesvastuutonta, tasapäistä lapsilaumaa luonnon sattumavaraisessa äitipuoli-helmassa, vaan yksinäisyyttä, niin elämän kuin iankaikkisuuden edessä, yksinäisyyttä kera kalleimman ystävänsä, jonka puolesta voi antaa henkensä, ei vakaumustaan! Ei supistusta, vaan jalostusta, ei kieltolakeja vaan ihanaa myöntämisen evankeliumia tarvitsevat ihmiset…
Olen vieläkin täynnä sitä sinistä sähköä, joka Kuutin hengestä on minuun uhonnut. Se on muuttunut minussa kyllä joksikin muuksi, mutta se on syönyt sieluuni ainaisen jäljen.
Minä olen hyötyjä-tyyppi, mutta hyötyjä, joka ei osaa hyötymäänsä käyttää, kuten Kaarina osaa. Yleistäjä on hänkin. Mutta Kuutti on nero, luoja, ylevä yksinäinen.
Ja kun välitän Kuutin ja hänen tyttärensä suhdetta, on kuin kutoisin siltaa neron ja kauneuden välille…