XII.
Erään pääkaupungin ravintolan yksityishuoneeseen oli kokoontunut pieni epävirallinen seura tärkeää valtiollista neuvottelua varten. Kaikki ankaroita itsenäisyysmiehiä ja useimmat Linnalaisia, "sotapuoluelaisia".
Tohtoria itseään vielä odoteltiin.
Agronomi Ritola, Orkokummun kartanon tilanhoitaja, maanviljelijä Ala-Sirva ja kauppias Huhtanen, kaikki kolme tohtorin personallisia tuttavia, olivat maalaisia ja seuralle vieraita. Muut kokouksen osanottajat olivat toisilleen tuttuja pääkaupunkilaisia: tuomari Vuosalo, tohtori Karppi, johtaja Kapuli ja sanomalehtimiehet Sulo Kalpanen ja Simo Vaskio.
— Eikö painettaisi nappia? virkkoi tuomari Vuosalo ja hänen kaljun päälakensa alla kupertuva biljardipallomaisen pyöreäksi muovailtu päänsä osoitti, että hän yleensä oli ahkerasti painanut nappia.
— Niin, mitä tilataan?
— Mitä täällä saa sitten? kysäisi agronomi tarkoittelevalla äänenpainolla.
— Saa vaikka mitä!
— Ohoh, ei suinkaan miestä väkevämpää ainakaan?
— Vaikka kuinka, jos vain kukkaro antaa myöten.
— Ja omatunto! lisäsi terävästi tohtori Karppi, tiukka periaatteen mies, ja hänen pitkin nenävartta oikenevat laihat poskiviivansa värähtivät hermostuneesti.
Tuomari kuiskutteli jotakin viinurin kanssa.
— Kaikki on selvä. Puolikas konjakkia tulee, ilmoitti hän sitten hyvillään.
— Mutta miten on se mahdollista näin kieltolain aikana? ihmetteli agronomi.
— Sanokaa kiertolain. Svabooda on.
— Inhoittavaa! murahteli tohtori Karppi. Minä en ainakaan voisi tällaisissa olosuhteissa maistaa tippaakaan. Kaikki Venäjän mädännäisyys ja kurjuus tulee siis meidän nieltäväksemme.
— No, tämä on minusta sentään sen hauskimpia puolia, huomautti
Huhtanen.
— Lahjomissysteemi! Salakapakoiminen! Pahempaa, tuhat kertaa pahempaa kuin julkinen juoppous. Ja ajatelkaa, mitä tällainen salapaheellisuus lopulta vaikuttaa kansan luonteeseen. Se tekee sen luihuksi, kavalaksi, halpamaiseksi…
Tohtori alkoi kävellä äkeästi ikkunain väliä kädet selän takana.
— Irti täytyy ryssistä ja ryssäläisyydestä päästä, irti! Muuten on loppu käsissä!
— Mutta millä keinoin? Siinäpä se! Täytyy odottaa kansainvälistä vapautustuomiota.
— Odottaa, se on vale se! huudahti Huhtanen. Antakaa meille kymmenentuhatta suomalaista sotamiestä ja me teemme suoran ryssistä! Kymmenellä kiväärillä minä jo aittani hoidan!
— Ne ovat jo olemassa!
— Surullista, huokasi Sulo Kalpanen, pehmeäposkinen, lempeä tolstoisti. Sotaväestähän olemme juuri saaneet tarpeemme. Nyt edistämme siis itse samaa pahaa, jota emme hyväksy. Suomalaisetkin siis murhan merkkejä kantamaan! Te olette hulluja sotaväkenne kanssa! Hengen aseet ovat suomalaisten ainoat oikeat ja luonnolliset aseet.
— Mennäpä nyt hengen aseilla tykkejä ja pajunetteja vastaan tai rosvon kanssa käsirysyyn, niin huonommalle puolen jäit.
— Herra Huhtanen on oikeassa, sanoi agronomi. Hengen aseet eivät riitä, ei ainakaan maalla. Me olemme siellä suorastaan ryövärien käsissä. Tarvitaan suojeluskuntia, sanotaan niitä siksi, jos pelkäätte nimitystä sotaväki.
— Isänmaan etu vaatii sotaväkeä, sanoi leveästi tuomari, ja sillä hyvä! Kansallinen asiamme vaatii sitä…
— Kansallisuus on kaiken pahan alku. Onko parempi, että käydään kansallisuus-sotia kuin uskontosotia? Kansallisuus-aate on vasta sadan vuoden vanha ja se on johtanut maailmansotaan, se on siis tuomittava, puhui Kalpanen.
— Nykyinen sota on suuresti otettuna merkantiilinen juttu, kauppadiplomatiaa, ei muuta…
— Jos yksikin ihminen kärsii diplomatian vuoksi, on se tuomittava, maailmasta pois juurrutettava!
— Olette kovin nuori, herra Kalpanen, sanoi Vuosalo suojelevalla äänellä, nuoriso innostuu, ei laske syitä eikä seurauksia. Diplomatian täytyy olla olemassa, nuori mies…
— Nuoriso, joka ei rakasta kansallisuuttaan ja isänmaataan, on kurja nuoriso, sanoi tohtori Karppi korostetusti.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten taas puheenhälinä jatkui.
— Missähän tohtori viipyy? kyseltiin.
— Vastaanotto kai viivyttää tai joku odottamaton sairaustapaus.
Puhe katkesi taas. Tohtori Linna oli tämän seuran yhdistävä voima ja ilman häntä tuntui yhteistyö ratkeilevan liitoksistaan.
Tohtori Linna antoi odottaa itseään todellakin kauan. Kun hän vihdoin näyttäytyi ovessa, oli hän tavallista vakavamman ja kiihtyneemmän näköinen. Hän tervehti jokaista kädestä synkkänä ja puhumattomana.
— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen sitten seuran puoleen kokonaisuudessaan, suonette anteeksi myöhästymiseni, mutta juuri lähteissäni sain puhelimitse uusia huolestuttavia tietoja, jotka koskevat meidänkin yhteistä asiaamme mitä läheisimmin ja vaativat ryhtymään pikaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin järjestyksen palauttamiseksi maahan. Asia koskee lähinnä sinua, veli Ritola. Orkokumpu on ryöstetty, se on kokonaan ryövärien vallassa, ja arvatkaa, keitä nämä ryövärit ovat! Omia kansalaisia, ainakin osaksi. Sosialistien sotajoukkoja. Muuan Tuira-niminen mies on ollut pääpukarina siinä pelissä.
— Tuira! huudahti Ritola hypähtäen seisomaan.
— Tunnetko hänet?
— Ettenkö tunne! Selvä kostotoimenpide minua vastaan. Miten halpamaista! Vahinko, etten ollut siellä. Kyllä minä olisin sille pojalle näyttänyt!
— Pehtori oli kyllä ollut sankarillinen. Kun olivat vaatineet ruoka-aittoja avattavaksi, oli hän kieltäytynyt ja sanonut: "Syökää nyt, rahan orjat, rahojanne, niitähän teillä on. Tehän olette nyt kapitalisteja. Itsehän olette nostaneet elintarpeiden hinnan ja palkkanne suhdattomiksi. Joka tekee työlakon, sen pitäisi tehdä syömälakkokin." Olivat köyttäneet pehtorin ja pistäneet kapulan suuhun.
Ritola poistui nopeasti puhelimeen.
— Hyvät herrat, jatkoi tohtori, tämä sosialistisen sotaväen ryöväriliiga on uusi surullinen lisä jo ennestään hirveään rosvovaltaan maassamme. Tähän asti ovat rikollisia olleet vieras sotaväki. Hengen ja omaisuuden turvallisuudesta ei pitkään aikaan enää Suomessa ole ollut puhettakaan, sillä nuo täydellisillä sota-aseilla varustetut rosvot ovat olleet itsevaltiaita maassamme. He ovat mielin määrin varastaneet, murhanneet, raiskanneet, he ovat syöneet suihinsa meidän leipämme ja tallauttaneet hevosillaan meidän viljapeltomme. Ja kaupungeissa he ovat alkaneet huutaa "leipää, rahaa, ja verta". Meidän "suojelijamme" Venäjän hallitus ei ole voinut suojella meitä vähimmälläkään tavalla tältä väkivallalta. Eikö meissä silloin luonnostaan herää ajatus, että meidän on tehtävä se itse. Ei mikään laki maailmassa voi velvoittaa kansaa kestämään tällaista häväisyä, oman käden oikeutta ja riettautta. "Vieläkö kärsinet kauempaa?" tämä huokaus lienee jo enemmän kuin kerran noussut jokaisen isänmaan ystävän rinnasta. Vapaus vieraan maan sotaväestä on ensimäinen vapaus, joka itsenäisen Suomen tulee saada. Mutta mitä sanoa meidän sosialisteistamme, jotka ovat olevinaan itsenäisyyden, valtiollisen vapauden ajajia ja kulkevat julkisesti venäläisten pistimien turvissa, liittyvät yhteen juuri tämän saman Jumalan vitsan kanssa, joka meidän on heitettävä pois selästämme, kieltäytyvät valtiollisista keskusteluista virallisen hallituksen kanssa, mutta antavat sotilasmielivallan määrätä ja kirjoittaa kaikki noottinsa! Ja nyt! Mitä sanotte siitä, että nämä samat suomalaiset "vapauden veljet" ovat perustaneet venäläisiä veljiä matkien ja heihin liittyen myös omat rosvojärjestönsä, joiden tarkoituksena on, kuten he ilmoittavat, jatkaa luokkataistelua ja käyttää tarvittaissa väkivaltaista ja aseellista voimaa, pakoittaa muka elintarpeita salaavat maanomistajat ja kauppiaat antamaan tuotteensa kansan käytettäviksi. Ja että heillä on kiire ohjelmaansa toteuttamaan se on jo nähty. Nyt ovat asiat kehittyneet sille asteelle, jolla mielestäni on nopeasti toimittava. Ilman järjestystä ei ole mitään yhteiskunnallista elämää, järjestys on kulttuurin ensimäinen ehto. Se on saatava Suomessa aikaan hinnalla millä tahansa. Meidän yhteiskuntamme ei kestä niitä vaaroja, jonka alaiseksi anarkia sen saattaa. Me emme voi koko Europan silmissä antaa pelata pois kulttuurikansan mainetta. Meidän on uskallettava ääneen koko maailmalta vaatia oikeutta elää omaa elämäämme, mutta meidän on myös näytettävä, että henkisen tasomme ja tekojemme puolesta olemme vapautemme arvoisia ja että tarpeen tullen uskallamme panna vaikka henkemme alttiiksi. Joka ei koskaan uskalla panna elämäänsä vaakalautaan, ei myöskään koskaan saa elämän kruunua. On jo aika meidän tarttua oman kohtalomme ohjaksiin. En ole sodan enkä aseellisen voiman ystävä, mutta on tapauksia kansojen elämässä, jolloin sitä ei voi välttää ja sellainen hetki on mielestäni nyt meillä, tilanne on kärjistynyt äärimmilleen. Meidän on asevoimalla pakoitettava huonot ainekset, kotimaiset ja vierasmaalaiset, pysymään alallaan. Tästä jo seuraa, että emme voi niin sanotun rauhan liiton kehoitukseen, jonka kaikki tunnette, suhtautua muuten kuin jyrkän kielteisesti. Kehoittaa tällaisella hetkellä luopumaan aseista on samaa kuin kehoittaa isänmaan kavallukseen, kansalliseen itsemurhaan. Tämä on minun kantani.
— Hyvä, hyvä!
— Toisekseen on meidän tehtävä välimme selväksi myös maamme toisen niin sanotun itsenäisyyspuolueen s.o. sosialistien kanssa. Kuinka voi ajaa itsenäisyyttä ja samalla kulkea vihollisen sotaväen turvissa, kuinka pyrkiä valtiolliseen vapauteen ja samalla kysyä neuvoa sortovallan sotaneuvostoilta ja antaa heidän sanella valtiolliset julistukset, pukeutua matruusien pukuihin ja antaa samalla heidän johdattaa joukkojaan? Ei! Sitä ilveleikkiä on jo tarpeeksi. Ja koska heillä, sosialisteilla, kerran täytyy olla painetti selän takana, niin olkoon sitten mieluummin oma kuin kasakan pamppu!
— Mutta kansalais-sota on jotakin hirveätä, se olisi ennen kaikkea vältettävä!
— Onneton kansa tämä tosiaan, huokasi Vaskiokin. Muualla maailmassa kansakunnat uskaltavat antaa henkensä isänmaansa puolesta ja meillä ei ole pantavana itsenäisyytemme vaaliuurnaan muuta kuin laiskuutta ja rahanhimoa, lakoista johtunutta hätää, veljesvihaa, edesvastuutonta vallattomuutta.
— Raakavoima on raakavoimalla lyötävä, muuta keinoa ei ole, sanoi Vuosalo. Sitäpaitsi on koko sosialistinen liike meillä muilta lainattu ryöstöjärjestelmä, jota raakavoima harjoittaa henkistä voimaa kohtaan. Mitä on muuta se, että ruumiillinen työ vaaditaan paremmin palkattavaksi kuin henkinen? Tjaa, sen minä sanon, on siinä röyhkeyttä: tulla paljailla jäsenillä, niinkuin jumala ne on luonut, ja vaatia niiden käytöstä enemmän kuin mitä saavat miehet, jotka ovat kymmeniä vuosia kalliilla opinnoilla valmistaneet aivojaan käyttökuntoon.
— Paremmin lyö leiville nykyään käyttää vaikka varsiluutaa kuin kynää, filosofeerasi Vaskio. Kirjaltajien työpalkat ovat nousseet huimaavasti ja sanomalehtimiesten ja kirjailijain pysyvät ennallaan tai laskevat. Ja nuo raukat luulevat, että vain ruumiillinen työ, vain käsityö on tarpeellista maailmassa. Näköhäiriön orjat! Sanovat: tehkää te lakko, te kulttuurityöntekijät ja maailma käy ja seisoo ennallaan, sitä ylellisyyttä ei tarvita, toisin sanoen, mutta jos me teollisuusmiehet, me käsityöläiset, me suutarit ja räätälit, me ojankaivajat ja mullantonkijat teemme lakon niin tulee hätä, elämä lakkaa, rapistuu heti, sillä me olemme hyödyllisiä, me teemme sitä työtä, joka on välttämätöntä ja tarpeellista! Millä herättää heidät tästä erehdyksestä näkemään pohjimmaista käyttövoimaa ihmiskunnan kehityshistoriassa, sen ponninta, joka on henkinen työ! Pitäisikö saarnata uskoa näkymättömiin, joihin he eivät usko! He eivät usko, että ihminen tekee työtä, ellei ole kouriin tuntuvaa työasetta käsissä. Jokainen ajattelija laiskottelee heidän mielestään, sentähden että hänen muut jäsenensä paitsi pää lepäävät. Ja millä mitata sitä tuntien määrää, joka on käytetty aivotyöhön? Miksi toisten aivojen pitää palaa vuorokaudet läpeensä palkattomasti, sill'aikaa kuin toisten jäsenet liikkuen ja leväten määrättyjä tunteja riistävät ajattelijan ruumiilta elinehdot!…
— Etkö tiedä, ystäväiseni, että jaloin työ maailmassa ei koskaan saa ansaittua palkintoa… eikä sitä edes voida palkita! sanoi tohtori.
— Mutta annettakoon sen tekijöille edes tilaisuus elää! Tämä on veristä vääryyttä. Henkinen työ on palkattava paremmin kuin ruumiillinen!
— Kuka sen on määrännyt? Toiset tahtovat rahassa vahingonkorvausta puuttuvasta hengenvoimasta. Mikä on sen luonnollisempaa!
— Mutta luonnonvastaista on ainakin asettaa tehdastyö, koneellinen työ kaiken toiminnan perimuodoksi ja tehdä siitä pohjakaava inhimilliselle toiminnalle, sanoi tohtori Karppi. Se on mielestäni sosialismin perus-erehdys. Maailmassa on paljon työtä, jota ei milloinkaan voida järjestää koneellisesti. Kuten tohtori Linna sanoi, on jaloin, korkein toiminta juuri sellaista. Kytkekää ihmisajatus tunteihin ja tuntipalkkoihin! Arvioikaa se jäsenliikunnon mukaan! Määrätkää synnytyslakot! Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi lääkäri laskisi leikkausveitsen kädestään, niinkuin palvelija keittokauhan, kellon lyödessä määrättyjä lomatuntia? Järjetöntä! Järjetöntä! Entä nuo ylettömät palkankorotukset ruumiin liikunnoista! Saadakseen makeanleivän päivät he sen tekevät, eivätkä ymmärrä, että leipä juuri sen kautta nousee yhä korkeammalle; sen hinta kohoaa kilpaa ihmisten laiskuuden ja työvoiman kallistumisen kanssa. Toiset vaativat lisää palkkaa, sentähden että leipä on kallista, toiset kallistavat leipää, sentähden että työvoima kallistuu. Ikuinen surman rengas! Ja he suurpalkkaiset työmiehet eivät saa suurilla rahoillaan murenaakaan enempää kuin ennen. Mutta muut, henkisen työn tekijät, monet hienot, hyvät, ahkerat ihmiset kuolevat nälkään…
Tohtori Karpin ohut ääni hukkui yleiseen hälinään.
Ritola oli palannut ja keskusteli kiivaasti Linnan kanssa.
— Siin' on mulla tyttö! Kun ilmoitan hänelle onnettomuudesta, nauraa hän, niin, melkeinpä säälii ryöstäjiä. Sanoo: "Ihmisparat, miten ovat mahtaneet kärsiä, miten ovat olleet nälissään. Saakoot kaikki, mitä tahtovat. Olemmehan me jo saaneet tarpeeksemme. Antaa heidän saada syödä ja nukkua hyvin. Matkustan heti maalle antamaan määräyksiä." Vastasin: "Siellä määräävät he, täällä minä. Te, Meri-neiti, ette matkusta mihinkään. Henkenne olisi vaarassa." "Minulle ei kukaan tee pahaa, kun en minäkään tee pahaa kenellekään", vastaa. Siinä on naisen järki. "Olkaa hyvä, herra rosvo, ottakaa", sanoo. Mihinkähän maailma joutuisi, jos naiset saisivat sanan vallan? Onneksi ei Meri-neiti ole vielä täysi-ikäinen.
— Minäkin saan kiittää sisartani kaikista rauhan liiton hullutteluista, virkahti tohtori.
— Mutta on niitä toisenlaisiakin naisia. Venäjän naisten "kuolon pataljoona" on peljättävin kaikista. He rientävät sotaan saatuaan vapauden ja tasa-arvoisuuden. Nämä naiset ovat oikein ymmärtäneet uuden asemansa. Samat oikeudet, samat velvollisuudet. Miksi pitäisi miesten yksin kuolla maansa puolesta!
— Ei kenenkään velvollisuuteen pitäisi kuulua kuolla joukkomurhasysteemin uhrina, ei miestenkään, sanoi Kalpanen. Nämä naiset ovat erehtyneet siinä, että he ovat mitanneet velvollisuudentuntonsa vanhan maailmanjärjestyksen mukaan…
— Tiedätkö lähempiä yksityiskohtia Orkokummusta? kysyi Ritola tohtorilta.
— Ikkunoita säretty. Eräs palvelustyttö kadoksissa. Rengin käsi ammuttu läpi. Miehet olivat olleet täysin asestettuja. Epäilen pahoin, että suomalaiset saavat aseita venäläisiltä. Tuon veljestymisen kurjuutta! Mutta ilahduttavana esimerkkinä siitä, että tässä kansassa vielä on oikeita, rehellisiä luonteita ja ajattelevia miehiä, voin mainita, että myös lukuisat sosialistit ovat aivan viime aikoina ilmoittautuneet porvarillisien suojeluskuntiin. Juuri sillä, että sosialistit ovat kääntyneet kuin mitkäkin provokaattorit vihollisen sotaväen puoleen pyytäen apua muka suomalaisten porvarien vastavallankumouksellisia joukkoja vastaan, ovat he tehneet huonon palveluksen omalle asialleen. Se on hajaannuttanut puoluetta, herättänyt kaikissa kunnon kansalaisissa pahaa verta.
— Niin, onhan toki tehtävä ero sosialistien ja huligaanien välillä, jollaisia viimeksimainituita kasvaa kyllä kuin sieniä sateella. Ihmisiä, joiden elämällä ei ole mitään arvoa, ja jotka luulevat, ettei toisienkaan elämällä ole! Puukko sydämeen, on heille tapaus, jonka he kuittaavat olkapään kohauksella tai kirouksella. Kuka olisi uskonut, että Suomen kansassa on niin paljon sitä ainesta!
— Sota kasvattaa…
— Minä olen oikeastaan myös periaatteessa täysi sosialisti, sanoi
Kalpanen, vaikka en joka kohdassa hyväksy heidän taktiikkaansa.
— Hyvänen aika, kaikki porvarithan ovat oikeastaan sosialisteja, sanoi Vuosalo. Eihän Suomessa muita olekaan. Sentähden on koko luokkataistelu meillä hulluutta, keinotekoinen, ulkoa opeteltu villitys, ei omasta tarpeesta syntynyt. Suomi on maailman vapaamielisin kansa. Puhe luokkasorrosta on pelkkää onttoa kaikua, lainalippu. Mitä me olemme ketkään muuta kuin työmiehiä? Missä on meillä kapitalistit? Missä kansaa halveksivat ylimykset? Meillä ei yksinkertaisesti ole noita vanhojen kansojen epäkohtia. Me olemme kansanvalta Jumalan armosta!
— Sattuuko tohtorilla olemaan niitä rauhan kehoituksia mukana? kysyi kauppias Huhtanen. Minä en ole sattunut niitä vielä näkemään, vaikka kyllä tunnen sisällön.
Tohtori tutki taskujaan.
— Ei tainnut tulla mukaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaiseen tolstoistiseen henkeen: ei vastustaa pahaa pahalla, ei leivän, ei vapauden, ei minkään syyn nojalla tarttua murha-aseeseen. Suomen tuli tahrattomin käsin tarttua uuden vapautensa peräsimeen, ja muuta sellaista lörpötystä. Niinkuin niitä käsiä ei jo olisi tahrattu…
— Meidän pitäisi siis antaa vaikka murhata vaimomme ja lapsemme ja vain kiltisti katsella päältä kädet ristissä, huusi Ritola.
— Tietysti! Kuolla kuin Kristus ristinpuulla!
— Akkaväen hommia!
— Mutta että siinä on miehiäkin mukana! Kuuttikin!
— Hänen nimellään on isänmaallista kantavuutta!
— Nuoruuden hairahdukset annetaan meillä helposti anteeksi. Kukaan ei muista enää hänen vanhaa venäjänmielisyyttään! naurahti Vuosalo.
— Vanhaa, onko tämä vanhaa! mutisi tohtori Linna.
— Jokainen tämän kiertokirjelmän allekirjoittajista on tavallaan isänmaan vihollinen.
— Niin. Tästä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide. Se on Juudaan suudelma meidän vapautemme asialle. Onko mitään mahdollisuutta nykyään voittaa rauhan palmulla? Ei. Eläimelliset vietit ja raakavoima ovat maailmassa vallalla. Hyvät herrat, tuo rauhan kirjelmä, tuo aseista riisumis-kehoitus ei aiheuta muuta kuin entistä pontevampaa toimintaa järjestyksen aikaansaamiseksi niillä keinoilla, mitkä nykyisessä hajaannustilassa tepsivät, se on: aseilla.
— Hyvä! Hyvä!
— Valtuutamme siis tohtori Linnan edelleen toimimaan yhteisen asiamme puolesta samaan suuntaan kuin ennen.
— Hyvä!
— Parin päivän kuluttua voin antaa varmempia tietoja, sanoi tohtori, katsoen kelloaan.
Jonkinlainen hermostunut mieliala tuntui yleensä vallitsevan seurassa.
Agronomi Ritola, joka Orkokummun ryöstöjutun vuoksi ei saanut rauhaa, kiirehti lähtemään.
Myöskin tohtori Linna näytti levottomalta. Hänelläkin oli vielä tärkeitä asioita muualla samana iltana.
Muutamat istua murjottivat äänettöminä ikäänkuin hautoen jotakin, jolle he eivät tahtoneet saada ilmaisumuotoa.
Tohtori Karpille oli heikon terveytensä vuoksi paha valvoa myöhään.
Hän nousi lähteäkseen yht'aikaa kuin tohtori Linna ja agronomi Ritola.
— Kyllä minusta sentään on vähän liikaa, että rauhan ystäviä meillä nimitetään isänmaan pettureiksi, sanoi Vaskio, heidän mentyään. Rauhaanhan koko maailma kurkoittaa ja siihen on tietysti pyrittävä rauhan aseilla, ellei tahdo tehdä itseään syypääksi samaan rikollisuuteen, jota muissa tuomitsee.
— Ja minusta on väärin että kaikki epäjärjestys maassa pannaan sosialistien niskoille ja kaikki järjestys porvarien ansioksi. Sosialistit eivät vain hyväksy nykyistä järjestystä ja pyrkivät toiseen, niin on asia. Ja huonoja aineksia on joka puolueessa, sanoi Kalpanen.
— Nuoret miehet, katsokaas tänne, keskeytti tuomari Vuosalo ja kaivoi taskustaan äsken ilmestyneen iltalehden. Katsokaa mitä tuossa taas seisoo. Sotilaat ovat puhkaisseet eräältä vastaantulevalta liikemieheltä vatsan, niin että suolet tulivat ulos, lyöneet tikarilla ajuria selkään ja ryöstäneet hänet ajeltuaan ensin ympäri useita tunteja, pahoinpidelleet erästä palvelijatarta. Katsokaa!
— Mutta nuohan eivät ole suomalaisten tekoja.
— Mutta mitä sanotte siitä, kun suomalaisen työväen yhdistys virallisesti kääntyy näiden Suomi-raiskaajien puoleen pyytämällä heiltä apua rauhallisia porvareita vastaan, jotka eivät tahdo muuta kuin suojella henkeään ja omaisuuttaan!
— Porvareillahan ei saisi olla omaisuutta, sehän juuri kuuluu sosialistien ohjelmaan, naurahti Vaskio.
— Ja parempi olisi heistä, ettei heillä olisi henkeäkään, ryhtyi puheisiin maanviljelijä. Hirteenhän ne toivottelevat kaikkia meitä. Mutta kunpa eivät vain itse ensiksi joutuisi suolivyöstään sykkyrälle. Sanon vaan kuin Ritola äsken, että eläkääpäs nyt rahalla, syökää rahaa, lakkolaiset! Maanviljelijän pitäisi heitä vielä elättää, noita roistoja, jotka estävät lehmiä lypsämästä, toukoja tekemästä, sillä työllä, jonka hän on saanut hengenvaaralla suorittaa! Siitä vaan ei tule mitään. Suomen Saarijärven Paavoilla on myös pieni sana tässä asiassa. Kelle leipä tässä maassa kuuluu? Ei se vaan lakkolaisten suussa saa mureta. Muualla maailmassa kynnetään ja kylvetään yöllä sähkövalolla ja meillä ei edes viitsitä tehdä sitä työtä, mihin rauhan aikana on totuttu, vaikka nälän hätä on ovella. Maalainen on meillä vasta oikea työmies ja on aina ollut, mutta ei hän ryssän hännässä roiku…
— Ei kenenkään puolta tule meidän pitää muuta kuin omaamme, innostui
Simo Vaskio. Ei oikeaan ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan!
— Oletteko huomannut, sanoi Sulo Kalpanen, että juuri ne samat miehet, jotka ennen, Bobrikoffin aikana olivat pahimpia ryssän myötäilijöitä, nuo itäisten tyrannien liehakoijat, nyt heittäytyvät yhtä järjettömästi germanismin helmaan. Niinkuin Saksasta tulisi kaikki apu ja voima. Jos porvarit turvautuvat Saksan aseisiin, on se yhtä kurjaa kuin että sosialistit käyttävät venäläisten aseita!
— Apua ei tule muualta kuin meistä itsestämme —, sanoi Vuosalo. Emme voi kokonaisuutena itsenäistyä ja vapautua, ellemme ole sisäisesti vapaita ja itsenäisiä, ei kenenkään loisia. Meillä ei ole varaa ajaa muuta kuin omaa asiaamme. Vapaan Suomen asiaa!
— Oikein, oikein!
— Eläköön vapaan Suomen tasavalta!
Simo Vaskion ääni, joka intoillessa muuttui vähän kimeäksi, kaikui ylinnä pöydästä.
— Kyllä meillä suuria sanoja riittää, sanoi johtaja Kapuli vähän kylmästi.
— Hyvää tahtoa on myös! intti Kalpanen.
— Mutta miksi hyvät saavat niin vähän aikaan ja pahat niin paljon?
— Usein olen tuuminut itsekseni, sanoi Vuosalo, ettei missään maailmassa mahtane olla niin rappeutunutta kansallisuustuntoa kuin meillä. Orjan leima on meissä jo. On ihmisiä, jotka eivät uskalla tosissaan edes ajatella vapautta, ei tunnustaa julki tätä kaipuuta. Sitä kavahdetaan kuin jotakin luonnotonta, rikollista, rangaistavaa. Se on kuin joku hirveä valtiosalaisuus, hurmahenkien tunnussana, jota vain tohditaan kuiskata jossakin sopessa toisen korvaan! Hyi saakeli tällaista kansaa! Meille on vapaus kummitus, jota kaikki säikkyvät, jokin suuri tuntematon niinkuin Venäjällä. Ja lisäksi vapaus järjestyksen merkeissä! Vaikea yhdistelmä! Sen vuoksi ovat päät ennenkin kierineet piilun alle. Parhaimmillekin vallankumousmiehille se tavallisesti käy yli voimain, tuo sälön, sovittelun pakon heidän elämäänsä ja syöksee heidät.
— Kuka voi edes ajatella järjestystä Venäjällä? Se on jo sinään ylivoimainen teko, nauroi liikemies. On toki meillä sentään parempaa. Kävin tässä viime viikolla Pietarissa. Hienossa konttorissa, valtion laitoksessa. Jonotin vuoroani tuntikausia ja vihdoin viimein pääsin luukun eteen. Siellä istuu virkaneiti, juo tsajua, sytyttää savukkeen, ryyppää taas tsajua, ottaa ihojauhetussunsa, voitelee naamaansa, hieroo, hieroo. Sammuu paperossi, hän sytyttää sen taas, ryyppää tsajua, ja sitten kysyy: "Mitäs teille pitäis olla?" Se on komentoa se. Ei ole Suomessa sentään sellaista nähty. Suomalaisista tulisi ihmisiä, jos he lukisivat vähän Bushidoa.
— Mitä se on?
— Yksinkertaista ja suuremmoista. Sitä, että tietää aina mitä tekee, on itsensä herra. Japanilaisten elinohje.
— Minä en voi pitää ihmisistä, jotka ovat valmiita jo munassa! huusi Vaskio ärsyttyen. Aina varmoja ja viisaita. Se on typerää, herra Kapuli, uskokaa pois. Köyhyyden todistus, lyhyen kehitysviivan merkki. Paljon hauskempia ovat ihmiset, jotka joskus erehtyvät, tekevät tyhmyyksiäkin, niin, — joilla on lapsen sielu…
— Minä en siedä ihmisiä, joilla ei ole luonnetta, sanoi Kapuli.
— Enkä minä sellaisia, joilla ei ole mielikuvitusta!
Simo Vaskio puhui kiihtyneenä. Kapuli istui välinpitämättömän näköisenä, sileäksi ajeltujen kasvopyöröjen vähääkään värähtämättä.
— Niin, istukaa vain siinä pyhänä kuin Bushido, se ei imponeeraa minuun laisinkaan!
— Mutta Simo, mikä sinun on! rauhoitteli Kalpanen riidanhaastajaa.
Vaskio pyyhki otsaansa kuin heräten.
— En tiedä mikä minuun tuli. Pyydän anteeksi. Taisin käyttäytyä sopimattomasti. Hermoni ovat aivan pilalla, sopersi hän.
— Kaikilla on huonot hermot nykyään, sanoi Vuosalo.
— Ei ihme, ei ihme!
— Se kansa suoriutuu voittajana, jolla on paraimmat hermot!
— Sääli silloin suomalaisia.
— Pienen kansan on sittenkin keveämpi nousta valoon kuin suuren.
Ajatelkaa pikku Tanskaa! Kunpa olisimme jo niin onnellisessa asemassa!
— Niin kunpa!
Puheen sorinaa jatkui. Se kiersi kehää, pysyen paikallaan ja tavoitellen taivaita, riemastuttaen ja riuduttaen. Isänmaa! Isänmaa! Vapaus! Vapaus! loimahteli tulikirjaimilla jokaisen sydämessä, vaipuen jälleen avuttomana kuin tyhjään hulmahtava liekki poroksi poltetun mielikuvituksen tuhkaan.
Me vapauden unelmoijat olemme vankeja, vielä, tunsivat kaikki.
— Kamala sota! huokasivat he sydämessään itse kukin, "sotapuoluelaisetkin".