XIII.
Tohtori Linna asteli väsyneesti kotiinsa.
Kaikki illan mielenliikutukset ja hänen intohimoisen luonteensa äkilliset tarmonpuuskat olivat hetkiseksi antaneet sijaa raukealle yksinäisyyden tunteelle.
Hän tiesi olevansa enemmän pelätty kuin rakastettu, enemmän ylistetty ja paneteltu kuin ymmärretty. Sillä tahto, hellittämätön ja yksiviivainen, oli ollut hänen elämänsä ponnin ja työ sen koko sisältö. Ei koskaan oikeaa inhimillistä lepoasentoa, personallista onnea, puhumattakaan mistään herkutteluista.
Luonnotonta ja väärää oli tämäkin vähäinen romantiikka, minkä hän nykyään salli itselleen: Vera.
Hän merkitsi hänelle kielletyn puun, hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää! Ei, eihän toki. Hetken virkistystä, vaihtelua vain. Ilman Veraa eivät hänen aivonsa ja hermonsa olisi kestäneet nykyisessä äärimmäisen jännitetyssä valtiollisessa tilanteessa. Isänmaa tarvitsi häntä ja hän tarvitsi Veran, siis tarvitsi isänmaa Veraakin.
Mikä sofisti sinä olet, ihmissielu, hymähti tohtori itselleen.
Miten Vera oli liukunut hänen elämäänsä, se oli hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Ehkä hän ensin oli tahallaan tahtonut vetää häntä pois Kaarinan vaikutuksen alta. Jostakin syystä. Ikäänkuin salaisesta tunnonvaivasta. Ja sitten oli tyttö alkanut vetää häntä. Oli herättänyt hänessä eloon ammoin haudattuja mielikuvia ja haaveita, niin, sellaisiakin, joita hänellä ei koskaan ollut ollutkaan. Kaikki se, mistä hän ensin oli soimannut Veraa ja hänen kasvattajaansa, hänen sovinnaisuuden puutteensa, hänen epäjohdonmukainen, äkkiyllättävä luonnollisuutensa, kaikki tuo muuttui hänelle vähitellen välttämättömäksi elämän lähteeksi, josta hän väsyneenä ammensi voimaa ja unohdusta.
Veran vuoksi oli tohtori valmis antamaan anteeksi Kuutillekin kaiken muun, paitsi sen, että hän oli hylännyt Veran… Moraalisesti. Käytännössä oli parempi näin.
Tänä iltana ei hän olisi jaksanut edes tavata Veraakaan. Mutta he olivat sopineet, että Vera valmistaisi "tohtori-sedälle" pienen illallisen hänen tilapäisesti leskittyneessä kodissaan. Tohtorin perhe asui maalla. No niin, Veran suhteen ei tarvinnut olla varuillaan. Ja vähän hyviä säilykkeitä, vähän vanhaa viiniä ja nuori tyttö, joka ei kuulunut tähän yhteiskuntamaailmaan, se saattoi virkistää…
Tohtorin astuessa sisään istui Vera mieliasennossaan lattialla turkkilaisella matolla. Värillisten sähköjen valossa näytti hänen eksoottinen kauneutensa satumaiselta.
Tohtori taputti häntä hymyillen olalle:
— Lapsi leikkii taas.
On synti olla noin kaunis, oli hän vähällä sanoa, mutta sanoi ainoastaan:
— Sinä koru, sinä lepohetki vanhan tohtorisedän elämässä. Tiedätkö, Vera, minun elämässäni ei ole ollut yhtään sellaista! Aina vain taistelua, hellittämätöntä ja julmaa, velvollisuuksille alistumista. Olet kai kuullut mainittavan minua pahaksi. Ja olen ollutkin paha, se on totta, mutta paha vain sentähden, että jälkeentulevilla kerran olisi hyvä…
— Minä pidän pahoista.
— Sinä rakastat voimaa, se on kauneuden kohtalo. Ja ainoastaan pahalla on voimaa tässä maailmassa. Paha pahaa vastaan, niin taistellaan kaikki suuret taistelut.
Tohtori istuutui sohvan kulmaukseen. Vera hiipi veikistellen hänen viereensä.
— Sinä olet pannut pahan hyvääkin vastaan, murskannut taistelematta… tehnyt pahaa hyvälle, niin juuri… Sano minulle, eikö sinun rouvasi ole hyvä? Onhan?
Tohtori hymyili hieman.
— Hän on heikko. Hän kuuluu niihin, jotka pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.
— Mutta sinä tohtori, olet tehnyt hänet sellaiseksi. Hän kuuluu nuorena olleen kaunis, ylpeä, notkea kuin koivunvirpi. Hän esiintyi julkisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli ihailijoita, hän oli luotu ihailtavaksi. Mutta sitten tulit sinä ja kielsit linnun laulamasta, kukkasen kukoistamasta ja panit sen vain hedelmöimään! Hyi!
— Se on luonnon laki. Ensin kukka, sitten hedelmä.
— Mutta sinä turmelit hänen kauneutensa. Sinä teit hänet niin hirveän lihavaksi. Oh, kuinka olen kantanut siitä sinulle kaunaa. Tehdä solakka viiniköynnös paksuksi, mikä hirveä rikos! Oh, kuinka sinä olet rikollinen!
Vera tuijotti kummallinen hymy huulillaan eteensä.
Tohtori nauroi.
— Mutta kuinka Herran nimessä sinä panet minun syykseni sen, että vaimoni on lihava? Sehän on hyvinvoinnin merkki.
— Äitini Varvara sanoi, että ihminen voi lihoa epätoivostakin. Ja mitä voi olla muuta ihminen, josta on tehty munimakone!
— Mutta Vera, mistä oletkaan oppinut noin rumia puheita! Ne eivät ollenkaan sovi tuollaisen pikku enkelin suuhun kuin sinä. Minun täytyy siis väkisin tukkia suusi.
Linna taivutti tytön päätä taapäin ja painoi lyhyen suudelman hänen huulilleen.
Vera tuntui äkkiä kuin kivettyneen. Ainoastaan hänen poskillaan ja silmissään hehkui kuin kaukaisen tulen kajastus.
Tohtori kaasi helmeilevää viiniä laseihin.
— Sovitaan pois nyt pikku riitamme. Olehan nyt taas kiltti tyttönen.
Maljasi!
— Oh, kuinka sinä olet rikollinen, toisti tyttö itsepäisesti eteensä tuijottaen. Mutta minä pidän pahoista…
— Siis pidät pikkuisen tohtori-sedästäkin? sanoi Linna silittäen hiljaa Veran kättä.
— Et sinä ole mikään oikea setä.
— En. Orjasi olen. Ja sinä minun pikku kuningattareni. Maljasi, Vera!
— Maljasi, tohtori! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen. Miksi et anna viiniä koko kansalle, että he kaikki kerran olisivat iloisia? Miksi vangitset ilon muilta?
— Kansa itse tahtoo niin, se ymmärtää, että se on hyväksi sille. Kaikki on suhteellista, lapseni. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, siinä lyhyesti sanottuna suhteellisuuden ydin. Kas, sitten kun tälle kansaraukalle on taattu onnellisen elämän ehdot, sitten voimme mekin, me yksilöt, sinä ja minä esimerkiksi, nauttia palkkamme. Mutta siihen asti… Tiedätkö, Vera, minun pyhä velvollisuuteni on tehdä kansani onnelliseksi, mutta suurempi onni minulle, kautta Luojan, olisi tehdä onnelliseksi sinut, tehdä kaikki, mitä sinä haluat! Miksi en saa? En saa! Siksi, että olen vannoutunut kansan asialle…
— Ja sentään vihaa kansa sinua…
— Ehkä sinäkin, Vera, vihaat minua? sanoi tohtori surullisesti.
— Onko totta, jatkoi Vera kuin kuulematta edellistä, että sinulle on tullut uhkauskirjeitä?
— Ei puhuta nyt niistä, rakas lapsi. Ne ovat miesten asioita. Melskeisen, kumouksellisen ajan ilmiöitä on monenlaisia. Tahdon unohtaa nyt kaiken muun paitsi sinut. Maljasi, Vera!
Vera vei huulilleen lasin astuen pari askelta eteenpäin konemaisesti kuin unissakulkija.
— Katsos, on sittenkin totta, että sinun henkeäsi on uhattu. Mitä muuten tekisit revolverilla? sanoi hän välinpitämättömästi nostaen läheiseltä pöydältä revolverin.
— Vera, älä koske siihen, minä pyydän, se on ladattu! Sekin kuuluu vallankumousajan satunnaisiin ilmiöihin.
— Älä koeta pettää minua! Sinä pidät minua sellaisena lapsena ja imeväisenä, joka ei mitään tiedä, mutta minä tiedän! huudahti tyttö. Joka miehelle ase käteen, sehän on juuri se pohja, jolle aiot perustaa kansan onnen! Miksi en siis minäkin saisi pidellä asetta! jatkoi Vera huolettomasti käännellen revolveria kädessään.
— Vera, anna tänne ase heti! Se on vaarallinen leikkikalu!
— Miksi ei naisella saisi olla ase kädessä yhtä hyvin kuin miehellä, sanopa miksi? naljaili tyttö. Mutta sinä pidät naista vain leikkikaluna ja kaikkea, mihin he koskevat, leluina. Et ikinä voi tehdä kansaasi onnelliseksi, kun ajattelet aina vain miesten etua, ja enemmän kuin puolet siitä on kuitenkin naisia.
Kirottu naisliittolainen Kaarina on sullonut pienen linnunpääsi täyteen järjettömyyksiä, mutisi tohtori, lisäten:
— Tiedätkö, jos jatkat tuohon malliin, pakenen taistelutantereelta.
— Kadotat joka tapauksessa pelin tällä kertaa, jäit tai pakenit.
Sillä minä meistä kahdesta aion nyt voittaa, voittaa ja kaatua!
Vera nojasi päätään seinään ilkkuvan voitonriemun kareillessa hänen huulillaan. Hänen silmänsä paistoivat pimeästä nurkasta tohtoriin ilmeettöminä ja kiinteinä kuin kaksi vihreätä kiiltomatoa.
— Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä ilveilet! Lakkaa leikkimästä aseella! sanon minä.
Tohtorin ohimosuonet pullistuivat pahan-enteisesti.
— Minä en leiki, puhui Vera lempeästi ja haaveellisesti. Tätä hetkeä olen odottanut koko elämäni. Kostoa, niin! Minä tahdon kostaa sinulle sen, että jo syntymässä tuomitsit minut. Luonteettomaksi sekasikiöksi, suvunhuonontajaksi! Muistatko! Minä kostan sillä, että toteutan tämän mielikuvasi, että todistan sinun olleesi oikeassa. Oh, kuinka kauan olen hautonut ja hankkinut ilkeän pääsi menoa! Minä valitsin sinut lääkäriksemme. Minä hain sinut käsiini, saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin isäni häväisijän, äitini murhaajan, elämäni juuriltaan kiskojan. Äitini ei tiennyt, kuka sinä olit, mutta minä tiesin. Kaikki minä tiesin. Silloin jo olin päättänyt kostaa. Opettelin ampumaan vain osatakseni sinun päähäsi, tohtori Linna, niin minä sinua vihasin. Nyt vasta on se hetki tullut. Tahdon kostaa isäni, äitini, kotionneni, niin, koko naissuvun puolesta sinulle, joka pidät meitä eläiminä ja enkeleinä, mutta et kunnioita ihmisinä! Kuinka minä olen halveksinut sinun imartelujasi, sinun hulluja liehipuheitasi, jotka eivät ole sisältäneet ainoatakaan luottamuksen sanaa, ei ainoata ihmisarvoista ajatusta! Niin, kostaa tahdon vaimosi puolesta, jota olet kohdellut orjana, sisaresi Kaarinan puolesta, jota pidät hulluna, ja sen sisaren puolesta, jonka viettelit samaan aikaan kuin syytit isääni…
— Kamalaa! Sinä mieletön, onneton lapsi, oletko humalassa! Sinä valehtelija, vaikene!
Tohtorin nyrkki putosi kuin raskaan painon alla hervottomana pöytään.
Hänen silmänsä veristivät pidätettyä raivoa.
— Niin, kaikki tiedän, kaikki kostan sinulle, tohtori, jatkoi tyttö yltyvällä hurjuudella, hukkaan menneen elämäni, kodittomuuteni, isättömyyteni, isänmaattomuuteni, luonteettomuuteni, sen epävarmuuden jäytävän syövän, jonka sinä istutit sydämeeni, heti kun opin ajattelemaan…
— Vera! Tohtori karjaisi kuin haavoitettu peto. Revolveri tänne!
— Älä pelkää, että ammun sinua, nauroi tyttö. Se ei olisi mikään kosto. Ei, ammun itseni tänne sinun luoksesi yöllä. Isken arimpaan kohtaasi! Heitän häväistysjutun tuon sinun taidokkaasti hoidetun kunniasi päälle, viattomasti, samoin kuin sinä kerran teit isälleni…
Vera huohotti raskaasti.
— Ja minä teen samalla sinulle mieliksi, lopetan tämän ryssän sekasikiön, mikä olen, ja jollaiset sanoit toivovasi surmattavan, jos sinusta riippuisi… Niin… Kuulin, mitä kerran puhuit täti Kaarinalle… Sinä toivoit kuolemaani jo äitini kohdussa… Oh, tohtori, kuinka minä sinua vihaan!
Tohtori ryntäsi kuin raivostunut härkä Veran kimppuun.
— Revolveri pois! sai hän vaivoin ähkäistyksi. Se oli kuin tukehtuvan metsäsian röhkinää. Vera kuiskasi:
— Oh, kuinka minä sinua vihaan ja — rakastan…
Samassa laukesi revolveri heidän myllertäessään lattialla.
Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti.
Tohtori heräsi tajuihinsa kylmän hien valuessa hänen otsaltaan.
Toisessa kädessään puristi hän jotakin kovaa. Toisen yli virtasi jotakin lämmintä, tahmeaa…
Vera makasi liikkumattomana, silmät puoliummessa ja melkein onnellinen hymyily huulillaan.
Nopeasti vei tohtori käden hänen sydämelleen. Se tykki vielä.
Aivan koneellisesti, mitään ajattelematta, alkoi hän etsiä haavaa ja hoitaa sitä kuin jotakin vierasta tapausta, kuin jotakin niistä epälukuisista tuntemattomista potilaista, joita hän elämässään oli käsitellyt.
Luoti oli lävistänyt oikean keuhkon.
* * * * *
Hitaasti avasi Vera silmänsä.
— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi hän. Minä en aikonut tehdä sitä. En todellakaan. Minä valehtelin kaiken, paitsi viimeisen, sen, että rakastan sinua. Minä olisin tahtonut vihata sinua, se on totta, mistä syystä, tiedät. Minä rakastin. Se meni yli voimain! En aikonut kostaa. En olisi voinut… Minä leikittelin… varomattomasti. Puhuin itseäni vastaan… lemmen tuskassa. —
— Vera!
Tohtori painoi päänsä Veran helmaan. Hänen lapaluissaan tuntui omituinen nytkähdys.
Hän itki. Ensi kerran elämässään.
— Minä tahdon elää aamuun, sinun täytyy ponnistaa voimasi, että elän, puhui Vera, ettei mitään varjoa lankea yllesi. Sinä ilmoitat sitten aamulla Kaarina-tädille, isälle, Seivelle ja minä itse todistan tämän tapaturman. Muuten, muuten he kaikki kärsivät ja sinä joudut onnettomaksi. Osaan selittää… Se on oleva viimeinen ja — paras valheeni.
— Vera, sinä et saa kuolla! Elä minulle! Anna anteeksi kaikki! Tai vihaa minua, tee mitä tahdot, mutta älä kuole… Vera, rakkaimpani!
Oi Jumala, sinä, jota en tunne, enkä koskaan tulle tuntemaan, salli minun elää aamuun… hänen tähtensä…, rukoili Vera.
— Rakas tohtori, annatko minulle anteeksi?
— Kaikki on minun syyni, vaikeroi onneton tohtori.
Ja äkkiä kulki salaman nopeudella hänen aivoissaan kaamea kauhun ajatus. Ehkä hän juuri itse omalla kädellään tuossa käsikähmässä ampui Veran. Eikö hän vieläkin tuntenut browningin takaiskua käsivarressaan. Tosiaan. Oikea käsi teki suonenvedon tapaisen kouristusliikkeen. Kumpi heistä oli ampunut? Kumpi? Varmaan hän itse…
— Minä onneton! valitti hän.
— Rakas, älä sano niin. Minä olisin muuten niin onnellinen nyt. Usein olin kuvitellut, että saisin kuolla sinun syliisi, yksin, kahden, näin juuri, äärettömän autuuden ja onnettomuuden, ajan ja iankaikkisuuden antaessa kättä toisilleen. Eihän se olisi voinut muuta ollakaan se meidän rakkautemme, ei koskaan. Se olisi kulkenut kärsimyksen yli ja minä, joka tahdoin olla paha, en olisi jaksanut nähdä toisten kärsivän. Oi, miten minä olen rakastanut sinua! Ja isääni… Mutta kumpikaan teistä ei voinut rakastaa minua, ei niinkuin minä olisin tahtonut, ei tarpeeksi… Oh, älkää vihatko toisianne, te kaksi… Älkääkä minua. En olisi jaksanut elää kuitenkaan. Näin olikin paras…
Veran ääni heikentyi.
Tohtori riensi häntä auttamaan.
— Tämä ei voi olla totta, tämä mahdoton, käsittämätön! Oh, tätä onnettomuutta! vaikeroi hän.
* * * * *
Aamupuolella yötä kuoli Vera.
Maailma pimeni Linnan silmissä. Vasta ensimäisen kerran näki hän, lääkäri, satojen kuolemantapausten todistaja, edessään todellisen kuoleman. Tuon kauhean, korvaamattoman mysteerian. Ei koskaan, koskaan enää…
Hän ei enää ollut hermojensa herra. Oli kuin tuo kuollut tyttö, tuo hysteerinen, kaunis potilas, jonka lemmensairaan rinnan hän oli rikkiampunut, olisi loihtinut hänet itsensä kaltaiseksi. Hän tunsi vihaavansa ja rakastavansa häntä raivolla, joka oli sanoin kuvaamaton.
Oh, tämä häpeä, tämä häväistysjuttu, tämä risti tien yli, nyt juuri ratkaisevalla hetkellä, kun oli rynnättävä…! Tuo ryssän sikiö, tuo… hänen rakas, ainokainen Veransa, josta olisi pitänyt tulla hänen elämänsä koru!
Ja hän kuuli sisimmästään itsepäisesti Veran ilkkuvan ja surunvoittoisen äänen: Oh, "kuinka sinä olet rikollinen…"