XIV.
Viljo Seiven päiväkirjasta.
Nämä hirveät viikot! En ymmärrä, että minä vielä elän ja että sinä
Vera olet kuollut. Ja sinäkin, Meri! Elää, kuolla? Mitä se on?
Tuskaa, arvoitusta, kaikki.
Olen ollut kuin syvän kaivon pohjassa. Koetan nyt kirjoittamalla siirtää asiat edes vähän kauemmas itsestäni, muuten voisin luulla, että olen kadottanut järkeni, että vieläkin olen vain pahan painajaishoureen vallassa.
Ei, se on totta, hirvittävää, pelottavaa totta!
Sinä, Vera, minun rakkauteni, sinä elämäni Kauneus ja Fantasia, sinä makaat nyt siellä jossakin… häviön ja mädännyksen saaliina. Mahdotonta! Ajatus kieltäytyy sinne seuraamasta. Mieluummin tahdon uskoa, että olet rauennut tuleen, joka oli sinun oikea elementtisi jo elämässä.
Mielikuvituksessani vaeltelen olemattoman tulihautasi partaalla, korkeassa Kuoleman saaressa, jossa kuolema on jälleen löytänyt kadotetun kauneutensa. Tummat sypressit varjostavat hiljaisuuden temppeliä, jalomuotoiset altaat, uurnat, muistolaatat koristavat sen äänettömiä käytäviä, joiden vierillä viihtyvät edesmenneiden sielut. Sammuneiden tulien tuhka uinuu maljakoissa, erimuotoisissa kuin ihmissielut. Toiset ovat solakoita, siroja, hauraita kuin kukan varsi, toiset raskaita, juhlallisia kuin vuoren onkalo, toiset sopusointuisen ehjiä, toiset levottoman kaipauksen särkemiä. Taiteilijain sormet ovat täällä pakoittaneet aineen hengen vertauskuviksi. Runoilijani tulisydämet ovat syövyttäneet marmorilaattojen kylkiin runojaan, menneisyyden muistoja, tulevaisuuden toivoja, ihmisen historian himmentymättömiä hieroglyyfejä…
Ja sitten tulee eräs tuntematon mielikuvituksen irtolainen, joka ei elämässään vielä ole kirjoittanut yhtään hyvää runoa, ja polvistuu kahden nuoren tytön nimettömän tuhka-alttarin ääreen, ja silloin — taivaallinen haltioituminen siivittää hänen multasielunsa.
Hän huudahtaa:
"Noiden mykkäin uurnain arvoituksen, jota ei kukaan ole arvannut, selitän minä, tuon lehden ihmisyyden historiassa, jota ei kukaan ole uskaltanut täyttää, kirjoitan minä!"
Ja hän laulaa laulun, kirjoittaa jalustaan kahden ihmiselämän elegian.
Ja ihmiset, jotka vuossadasta toiseen vaeltavat siitä ohitse, kuiskivat toisilleen:
"Tässä lepää kaksi murrosajan uhria, joista toinen oli kansallisuus-taistelun, toinen luokkataistelun marttyyri. Lukekoon taivas heidän syyttömyytensä ja heidän viattoman henkensä uhrin ihmisyyden hyväksi ja siunatkoon tuntematonta runoilijaa, joka on ikuistanut heidän muistonsa."
Mitä hourit, Seipi! Katso silmään totuutta vihdoinkin, sinä ikuinen narri, sinä nenästä vedetty kuuvalo-ritari! Ole raaka! Sano suoraan:
"Tuossa lepää Vera, jota rakastin, joka sekä petti minut että oli uskoton ja joka kuoli väkivaltaisen kuoleman oman tai rakastajansa käden kautta!"
"Ja tuossa, tuossa lepää Meri, samoin turmeltuneen ajan turmeltunut vesa, joka teeskenteli kansan rakkautta, mutta rakasti ainoastaan Kuuttia, käytti minua varjostimenaan, mutta räjäytettiin kansan tuomiosta ilmaan rakastajansa teoksen kanssa ja sai samoin väkivaltaisen kuoleman suuressa kirjapaino-onnettomuudessa suurena vallankumousvuonna…"
Mitä kauheuksia minä ajattelen? Minä onneton! Jumala, anna minulle anteeksi! Järkeni on piminnyt onnettomuudessa.
Arvoitus on ollut liian ankara.
Mutta kyynillisyyden myrkky käy yli voimaini. Mieluummin erehdyn kuin antaudun sen valtoihin. Oh, tätä taistelua!
Yhä uudestaan ja uudestaan kohoo rinnastani kysymys: Miksi sinä kuolit, Vera? Miksi? Miksi? Ja rakastitko minua vai toista? Minä huudan, parun, sitä! Eikä vastausta.
Minusta tuntuu, että sinun kuolemallasi pitäisi olla joku tarkoitus tai joku syy. Tapaturma! Vahinko! Sattuma! Miten typerää!
Sitäpaitsi tuo, mitä Vera kerran puhui minulle tohtori Linnasta tai suhteestaan häneen, tuo salaisuus — tällaisissa olosuhteissa niin kauhea salaisuus — täyttää mieleni tahtomattanikin. Mutta hautautukoon se ainaiseksi sinne.
Ketä se liikuttaa muuta, vihasitko vai rakastitko tohtoria, puhuitko minulle silloin totta vai valetta, aioitko ampua tohtorin vai itsesi vai vahingossako kaikki tapahtui. Vai tohtoriko äkkipikaisuudessaan sen teki? Oh, Vera, sinä kuolit, mutta kuollessasi surmasit sittenkin tohtorin.
Omituista! Tohtori on käynyt minulle sympaattiseksi nyt, kun hän on joutunut uhriksi hänkin, häväistyksen, väärän syytöksen alaiseksi. Niin, tiedän, että kaikki epäluulot tohtoria kohtaan ovat vääriä, omanikin. Enkä sentään voi olla näkemättä edessäni sitä kaameaa kuvaisinta, että hän mahdollisesti on vienyt Verani hengen ja rakkauden.
Miten epäjohdonmukainen on ihmissydän!
Simo pitää luonnollisena, että nyt kammoksun tohtoria. Ja onkin päinvastoin. Mutta mitä ymmärtää näistä asioista Simo, jonka mielestä rakkauteni Veraankaan ei ollut luonnollinen. Nauraisin, jos enää osaisin. Luonnollinen rakkaus! Mitä se on? Ei mitään. Rakkauden olemukseen jo kuuluu, että se on luonnoton, yliluonnollinen…
Tohtori parka! Miksi hän aikoinaan kirosi Kuutin avioliiton? Tai aavistiko hän jo silloin sielussaan siitä hänelle koituvan turmion?
Mutta tämän kirouksen painosta kuoli myös Vera. Siitä olen varma. Ja taivas kosti hänen puolestaan. Mitä sanon: kosti! Ei. Nemesis, Karma löi tohtorin. Toisin sanoen, hän tuli lyödyksi omilla aseillaan. Oma aate löi hänet. Hänen aseelliseen puolustukseen verivihollista vastaan perustuva kansallisuusaatteensa löi hänet! Ja aate meni hänen kerallaan. Mutta se aate oli aikansa elänyt, tai kuollut syntymässään, Jumalan kiitos!
Tohtoria käy sääliksi. Mihin hän nyt kelpaa? Hän oli vakaumuksen mies ja se aate oli hänen kaikkensa, hänen elämäntyönsä, hänen intohimonsa. Ja kadottaa kaikki älyttömän tapaturman kautta!
Jos se nyt oli tapaturma!
Tuo ajatus myrkyttää elämäni. Ja kuitenkaan ei ole silmänräpäykseksikään saanut minussa sijaa se pöyristyttävä epäluulo, jota sosialistit tyrkyttävät syyttämällä onnetonta Linnaa himomurhasta. Puoluesyistä tietysti. Lyödäkseen tohtorin ja hänen puolueensa. Ja onnistuivathan he siinä!
Linnan puoluelaiset ovat äkkiä kuin kadottaneet maan jalkojensa alta. Periaatteessa he ovat entisellä kannalla, mutta pää on heiltä katkaistu. Tohtorin häväistysjuttu tekee hänet liian sattuvaksi maalitauluksi viholliselle, joka ei valitse keinoja.
Sillä välin lisääntyy väkivalta ja rauhan aate voittaa alaa. Vastakohdat viihtyvät nykyään yhdessä. Ja väkisinkin rientää ajatus tuolle yhteiskunnallisten ja valtiollisten aatteiden temmellyskentälle, jonka aikoinaan luulin jäävän itselleni ikuisesti vieraaksi.
En voi olla kaikesta etsimättä syyn ja seurauksen lakia… Ei, en tiedä enää mitä etsin… Tuota jotakin…
Maltillisimmat sosialisteista ja kansallismielistä porvareista lupaavat riisua aseensa. Sotilaihin on levinnyt sama innostus… Kuka tietää, mitä tapahtuu…
Ja kuka olisi uskonut, että Vera, pikku Vera, tulisi noin suureksi tekijäksi suuressa historiallisessa taistelussamme! Ja miksi ei tuo suuri taistelu vaatinut ensiuhreikseen vanhoja, syyllisiä, arpiniekkoja tappelupukareita? Miksi juuri kaksi nuorta, viatonta tyttöä?
Vera, sinä ihanin, sinä, joka nyt siellä Tuonen himmeiden pilarikkojen alla käyskelet, minua odottaen ehkä, sinä kaunein ja ruhtinaallisin, sinä olit predestinoitu. Liian ruma, liian alhainen oli maa sinun astinlaudaksesi. Niin paljon kuin toivoinkin yhdenvertaisuuden ja kansanvallan voittoa, oli matka sinne liian lokainen ja tahmea ja raskas sinun jalkojesi poljettavaksi. Sinä olit este, niin! Liian kaunis tähän maailmaan, Vera, Vera!
Mutta Meri! Sinä olit tähän maailmaan luotu. Sinun kuolemasi oli ennenaikainen. Ja minä olisin voinut sinut pelastaa, minäkin!
Vera oli jumalallinen. Sinä Meri, inhimillinen! Miksi et jakanut aatoksistasi osaa minulle? Minä olisin ilmoittanut sinulle, ettei tässä maailmassa saa olla niin ehdoton, ettei luonto tottele luonnollisuutta, minä olisin sen kertonut sinulle, minä, entinen ehdoton.
Mahdan olla hirveästi muuttunut. Kammoan itseäni. —
Ja miten vähän tunsin ihmisiä ennen. Sinun luonnollisuuttasi, Meri, pidin ennen halveksittavana, ylimalkaisena maallisuutena. En ollut silloin vielä nähnyt, miten suuri sinä olit onnettomuudessa. Tai paremmin: että se, mikä tavalliselle ihmiselle olisi ollut onnettomuutta, ei ollut sitä sinulle. Sinä, maailman lapsi, olit vapaa aineesta, olit sitä, mihin minä pyrin!
Muistan viimeisen iltamme: Olisinpa tiennyt, että se oli viimeinen!
Mikä tulevaisuuden viiva koko sinun lyhkäisessä toiminnassasi, joka kuitenkin jäi vanhan systeemin symbooliksi!
Sinulla oli utopiojen koko ihanuus sielussasi, mutta ei mitään käsitystä niiden toteuttamistavoista, ei todellisuudesta, ei käytännöstä, ei luokkataistelutaktiikasta. Ja niinpä sinä, sosialistisen ihmisyysaatteen diletantti, joka ensimäisenä astuit antajien, tasottajien puolelle, joka olisit lahjoittanut pois koko Orkokummun, jos sinusta olisi riippunut, sait ensimäiseksi surmasi.
Mutta täytyy olla porvaristoon syntynyt uskaltaakseen niin tuhman uhkarohkeaa temppua: mennä käyttämään koneistoa, jonka jättiläiskirjapaino- ja -sanomalehtityölakko oli pannut seisomaan.
Jospa tuona iltana, kun yhdessä lähdimme Kuutin luota, olisin arvannut minne olit menossa, olisin varoittanut, estänyt. Luulit kai tekeväsi oikein tarttumalla työhön ja edistämällä Oula Kuutin teoksen salaista painatusta. Mutta varmasti myös rakkaus Kuuttiin ohjasi askeleitasi. Ja varmasti sen Kuuttikin aavistaa, jos ei ennemmin, niin nyt jälestäpäin.
Hänkään ei tiennyt mitään siitä lakonvastaisesta myyräntyöstä, mitä hänen teoksensa hyväksi harjoitettiin. Tuskin olisi hän sitä sallinut. Ja sitten. Mikä hirveä tietoisuuteen herääminen! Teos ja työntekijät tulena taivaalle! Ja Merikin uhrien joukossa!
Omituista on, että sekä nuo rikkurit että atentaatin alkuunpanijat ovat näyttäytyneet olevan etupäässä naisia, jälkimäiset erään kiertävän agitaattorin Helena Näkin kiihoituksen sokaisemia. Näkin koko toiminta on kuulemma ollut tähdätty juuri porvarisnaisia vastaan, jotka muka polkuhintaisella työllään tekivät työläis-naisten lakot mahdottomiksi. Helena Näkki, jonka osuus itse väkivallan työhön nähden lieneekin vain suhteellinen ja välillinen, on vieläkin vangittuna, mutta suuria työväen mielenosoituksia käy pitkin katuja hänen vapauttamisekseen.
Meri työskenteli tietenkin vain aatteen vuoksi, Kuutin teoksen lumoissa, vain saadakseen tuon tulevaisuuden kauniin unikuvan ihmisten ilmoille, antaakseen heille sen suuren profeetallisen näkemyksen, jota kauan turhaan oli odotettu ja joka oli avaava autuaammat tiet kansojen ihanteen ikävälle.
Ainakin uskon niin.
Viime aikoina puhuimme paljon tuosta teoksesta ja muustakin. Olit kuin nukkuva prinsessa, joka äkkiä on herännyt, tai kenties oli herääminen minun puolellani. En tiedä. Mutta minun silmissäni olit aivan uusi, aivan toinen kuin ennen Orkokummussa. Ajatuksesi olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Lieneekö Kuutin seura sen vaikuttanut? Tai kartanon ryöstö? Sen jälkeen muutuit, joku salainen itseuhrin tarve alkoi vaivata sinua.
Miten sanoitkaan tuona viimeisenä kohtalokkaana iltana? Näin: "Tuo ryöstö-yritys oli terveellinen huomautus minulle. Sen jälkeen minä melkein kärsin istua ylellisessä huoneessa, kun miljoonat, jotka koko elämänsä ovat raataneet ja ponnistaneet, saavat asua pienissä, kurjissa luolissa. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni parempaa oloa ja eloa kuin muut. Minulla ei ole oikeutta siihen. Ei ole oikeutta olla onnellinen, ellei jaa onnea muille. En tullut sitä ennen ajatelleeksi. Mutta nyt tuntuu siltä kuin olisivat kaikki edut, joista nautin, puhtaus, kauneus, hyvä ilma ja ruoka, vapaus ja vaatteet, kaikki, pelkkää varkautta, kuin olisin ryöväri."
Ellet olisi ollut alaikäinen, olisit varmasti jakanut pois koko äärettömän omaisuutesi. Ja paitsi rakkautta, paitsi Kuutin kirjaa, kyti mielessäsi varmasti lapsekas halu opetella oikeaksi kirjapainotyöläiseksi ja ansaita tulevaisuudessa itse leipäsi…
Ja sinut teurastettiin ensimäiseksi kapitalismin kannattajana! Mikä räikeä, sydäntä särkevä murhenäytelmä!
Kuutti on näiden tapahtumien vuoksi aivan lopussa. "Minun teokseni ei ollut sellaisen uhrin arvoinen, hän valittaa, koko kirjailemiseni yllä lepää nähtävästi Jumalan kirous!"
Hän vierittää liian suuren edesvastuun näistä onnettomuuksista omalle osalleen. Minkä hän voi sille, jos Meri rakastui häneen? Kuuttia täytyy rakastaa. Ymmärrän sen ja kuitenkin olen itse melkein vihannut Meriä vain siksi, että hän on pyrkinyt Kuutin lähelle. Sentähden että hän ikäänkuin sillä vaikeutti rakastetun Verani elämää, ryösti jotakin sellaista, joka kuului yksin hänelle. Kuka tietää, ehkä kuolikin Vera siksi, että hän luuli itsensä syrjäytetyksi isänsä sydämestä.
Olen muuttumaisillani pahaksi ihmiseksi. Onnettomuus on tehnyt minut ilkeäksi. Parin viimeisen viikon aikana olen ajatellut enemmän pahoja ajatuksia kuin koko muun elämäni aikana.
En ansaitsisi niin suurten ja hyvien ihmisten seuraa kuin ovat Kuutti ja Kaarina Linna. Olen tullut heitä lähemmäksi, samoin hekin toisiaan. Yhteinen onnettomuus yhdistää meitä ja se korvaa sentään jotakin minulle, vaikka rakkauteni on kuollut ja molemmat ystäväni kuoleman väsyneitä. Kaarina on enää varjo entisestään, Kuutti elää varjoelämää, vähän samanlaista kuin minä ennen. Ja minä, minä heikko, koetan nyt olla uljas, ja rohkaiseva helpoittaakseni edes hiukan tuon suuren runoilijan vuoriraskasta elämänkuormaa, auttaakseni häntä vaikeimman hetken ohi…
Puhun hänelle välistä kuin äiti lapselleen. Kuka uskoisi! Istun illat hänen luonaan ja tarinoin Verasta. Ja Kuutti sanoo minulle aivan kuin Vera ennen: "Kerro vielä jotakin Verasta, Seipi."
Miten Vera olisi iloinen, jos hän tämän tietäisi!
Ja mitä enemmän puhun Verasta, sitä julmemmin kärsii hän hänen kadottamisestaan ja ehkä vielä muista syvemmistä syistä, joita en tunne. Mutta minä näen, että hän tahtoo kärsiä, painaa tikarin sydämensä pohjaan asti, kokonaan.
Riemu ja tuska, kumpikin olette jumalista kotoisin, kumpikin kuulutte ihmisyyden ihanuuteen!
Minäkin tunnen itseni nyt enemmän ihmiseksi kuin ennen. Ja minulla on lisäksi onni kärsiä suurten ja kauniiden ihmissielujen läheisyydessä. Miksi valittaisin!