XV.
Tohtori Linna istui pää käsiin painuneena pöytänsä ääressä työpäivän jälkeen, joka oli ollut hänelle helvetti.
Hänen omassa rinnassaan oli helvetti.
Viha ja rakkaus, häpeä ja kunnia, julkiset ja yksityiset ristiriidat kutoivat hänen sieluunsa kuin yhtämittaista kirvelevän hehkuvaa lukinseittiä, jonka silmuihin hän sotkeutui sitä enemmän mitä enemmän hän ponnisti siitä irti.
Mikä suru, mikä raivostuttava sattuma, mikä onnettomuus hänelle ja sille puolueelle, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa häneen!
Muodollisesti oli Veran juttu jotenkuten tullut selvitetyksi, niin että hän oli säästynyt tekemästä lähempää tuttavuutta rikosviranomaisten kanssa. Mutta vastapuoluelaiset olivat luonnollisesti heti käyttäneet tätä otollista tilaisuutta häpeälliseen mustaamiseen ja vaikkakin omat miehet uskoivat hänet syyttömäksi, jäi tästä kaikesta hänen päällensä kuitenkin kuin varjo, kuin epäluulo, joka väkisinkin pakoitti hänet vetäytymään syrjään entisestä johtavasta asemasta, jottei hän vahingoittaisi yhteistä aatetta.
Olla häväistysjutun esineenä, hän, jolle kunnia aina oli ollut kaikki kaikessa! Siihen ei tahtonut tottua. Yhtä vähän olemaan kahden oman itsensä kanssa: Julkisessa elämässä oli hän täysi mies, oman itsensä suhteen avuton lapsi. Hän vierasti omaa sieluaan, jolle hän työteliäällä urallaan ei koskaan ollut ehtinyt antaa yksityis-audienssia. Se oli epämukava, tunkeileva, arvoton seuratoveri, se teki araksi muihinkin nähden. Varmuus, hänen vanha kilpensä, jota hän edelleen teeskenteli ulospäin, oli nyttemmin enää vain keinotekoinen, raskas naamio.
Mutta kukaan ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä heikkona eikä saisi nähdä, niin kauan kuin hän pystyi kynttä kymmentä ylentämään, niin totta kuin hän oli Pentti Linna!
Tällaistako siis oli paha omatunto? Tällainen kalvava paha olo jostakin, kaikesta eikä mistään, joka vei hermot aivan hiiteen?
Omaisiaan oli hänen aivan mahdoton kärsiä lähellään. He ärsyttivät kaikki, oma vaimo, lapset, palvelijat. Yhtä vähän kuin suden selkä sietivät hänen hermonsa heidän hyväileväin ja tutkivain katseittensa silittelyä.
Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?
Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.
— Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?
— Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen?
Vieläkö nytkin? ilkkui se.
— Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!
— Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.
— Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä, vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!
— Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen!
Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?
Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa aivokopassa.
— Minä en surmannut, en!
— Jos olisit mies, tohtori, intti ääni hänessä, niin ilmoittautuisit itse murhasta. Muuten teen sen minä, minä! En tarvitse muuta todistusta kuin kätesi nytkähtelyn, browningin takalyönnin heijastuksen ranteessasi. Katso, katso!
Tohtorin oikea käsi tempoili suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki valui virtana hänen otsaltaan.
— Piru vie, olenko minä tulemaisillani hulluksi! mutisi hän tärisevän hammasrivinsä välitse.
— Minusta vain riippuu, etten lähetä sinua turvallisempaan paikkaan päähänpistojasi lietsomaan. Tiedän erään paikan, jossa varmasti tapaisit aatetoverejasi…
— Kaarina!
Tohtori löi nyrkkinsä pöydän syrjään, niin että verihaava jäi käteen.
Kirottua, millaiset hermot! mumisi hän nousten kävelemään. Niiden täytyy totella herraansa, täytyy.
Hän meni rohdoskaapilleen, otti esiin pienen ruiskun ja pusersi julmalla nautinnolla vahvan annoksen morfiinia tuohon kavaltavaan käteen.
Totteletko nyt! sähisi hän.
Tuo toimenpide rauhoittikin vähitellen.
Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.
Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.
Meri ja kuutamo!
Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.
Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ, oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se oli nautintoa joka hermon päähän asti.
Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät, sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä…
Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten virumaan maantien ojaan? Uusi aika!
Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.
"A Dieu mon âme, mon coeur aux dames, l'épée au roi, l'honneur pour moi!"
[Jumalalle sieluni, naisille sydämeni, miekka kuninkaalleni, kunnia itselleni.]
lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu, koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen… Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla…
— Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi…
Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?
— Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!
— Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.
— Ja vaikka olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta tarkoittavassa, mielessä. Ja vaikka olisinkin tehnyt häpeällisen tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun tähteni. Minähän edustan — edustin — suurta kansallista ryhmää. Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole olemassa kuin vivahdus… En tunnusta mitään, en laske taakkaani toisten kannettavaksi…
— Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!
— Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!
— Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo tulevansa.
— Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei uskottu?
— Isäsi oli väkivaltainen, äitisi heikko! Olet rikollista sukua, sinä, joka elämäsi ijän olet vainonnut perinnöllistä rikollisuutta! Et nähnyt malkaa omassa silmässäsi!
— Todellakin! Kirottua sukua olen. Kaunis perhe tämä meidän perhe! Kuinka en ennen nähnyt sitä? Veli "himomurhaaja", sisar vähäjärkinen, äpäräsisar anarkisti, räjäyttäjä, pommipaholainen! Hahaa! Mikä kaamea kolmikko! Ellen tosiaan uskoisi perinnöllisyyteen, voisin melkein tulla taikauskoiseksi. Uskoa, että täytyy tehdä muille samaa pahaa, mistä itse on kärsinyt, kärsiä itse samat tuskat, mitkä muille on tuottanut, että ihmisen pahatteot vierivät juuri samanlaisina ihmiselle itselleen takaisin, eikä pahalla ole mitään loppua! Haha haa! Ei loppua, ei!
— Ellei joku lakkaa tekemästä pahaa, kostamasta pahaa pahalla, ellei joku aloita antaa anteeksi…
— Sinäkö, Kaarina, taas! Neuvoa kyllä osaat, mutta osaatko itse antaa anteeksi. Syytät minua yhäkin Kuutin vuoksi, Veran vuoksi. Vaikka ehkä itse olet tuhonnut Veran mielettömillä opeillasi, särkemällä hänen sielunsa harmonian, moraalisilla käsitteillä, joita hän ei ymmärtänyt, vapaudella, jota hän ei osannut käyttää. Sinun edesvastuuttoman holhouksesi vuoksi aloin silmälläpitää tyttöparkaa, omaksi onnettomuudekseni. Sinä, sinä olet syypää kaikkeen, sinä sokea pylväspyhimys, joka et näe yhtään vikaa rakastamassasi Kuutissa, hänessä, joka kuitenkin hylkäsi perheensä ja lapsensa. Niin, niin. Mahdollisesti oli hän silloin nuoruudessaan minua puhtaampi elämältään, ei käyttänyt ilonaisia kuin muut miehet. Mahdollisesti oli minulla siihen aikaan löyhempi moraali, mutta sittemmin, miehen ijässä, olen minä tuon moraalin oppinut ja hän unhoittanut, sillä sukupuolimoraalin pohja ja perustus miehellä on huolenpito perheestään.
— Sinä olet häväissyt isäni, rikkonut kotionneni, surmannut äitini ja minut. Oh, miten sinä olet rikollinen! särähteli Veran äänellä jossakin hänen sisimmässään itsepäisesti, läpitunkevasti…
— Oi, Vera, pikku Vera, anna minulle anteeksi! Ja sinullekin, Kuutti voisin sanoa: anna anteeksi! Ei tämän hirveän vuoksi, johon olen syytön, mutta jonkun vanhan vääryyden vuoksi, jonka olen tehnyt kauan, kauan sitten, ja sitten, vielä jostakin syystä, jota et tiedä. Sillä ellei kohtalo olisi tullut väliin, olisin iskenyt sinut varmaan kuoliaaksi, nyt, kaikilla aseilla, kaikilla keinoilla… Mutta en itseni vuoksi… en…
Tohtori käveli kiihoittuneena ja kiivaasti edestakaisin, puhellen näkymättömäni aivokuviensa kanssa…
— Mutta sinulta, Kaarina, en pyydä koskaan anteeksi, en koskaan. Sinulla on sitäpaitsi voitto! Minä olen lyöty mies. Mutta aatteittemme välillä käy ikuinen taistelu. Minä olen rakastanut isänmaata, sinä ihmiskuntaa, minä järjestystä, sinä vapautta, minä vaatinut velvollisuuden täyttämistä, sinä onnea, minä luonteita, sinä hyvyyttä, tuota naisellisen optimismin äitelää lämmintä maitoa, hyi, hyi! Ja mitä tästä kaikesta tulee? Uusi keskiaika, pimeyden, raakuuden kausi, aallon laakso niin syvä, jollaista ei ihmiskunta vielä ole nähnyt. Antautua sen armoille! Tunnustaa itsensä voitetuksi! Ei ikinä!
Ole mies, Pentti Linna! hoki hän itselleen. Ole mies! Pure hampaasi yhteen taas! Lepää, voimistu, nouse taisteluun uudestaan! Yksinkö? Vaikka yksin!
Kirotut hermot! Totelkaa!
Ikäänkuin ivalliseksi vastaukseksi käsi nytkähti pari kertaa vaistomaisesti.
Raivostuen riuhtaisi tohtori morfiinin esille ja otti jälleen pitkän, rauhoittavan ruiskeen.