XIX.
Kevään pälviset viidakot alkoivat jo punertaa.
Oula Kuutti, Kaarina ja Seipi palaavat tervehdykseltä vainajien luota.
— Tuo kaikki tapahtui silloin, kun maa vielä oli sula ja nyt on talven-taival voitettu, sanoo Seipi.
— Vaikea talvi!
— Minun elämäni ankarin, sanoo Kuutti.
Kaarina ei virka mitään.
— Mutta katsokaahan, huudahtaa Seipi, eikö tuolla tulekin tohtori!
— Todellakin! Miten hän on muuttunut ja vanhettunut!
Pieni, mustiin puettu mies, joka kulkee vähän kumarassa hattu silmille painettuna näyttää huomaavan seuran ja poikkeaa sivutielle, nähtävästi päästäkseen tapaamasta.
— Millainen ihmisvihaaja hänestä on tullut, sanoi Seipi.
— Sitä on hän aina ollut itse asiassa, virkahti Kaarina. Mutta nyt! Minä luulen, että hän vihaa itseäänkin. Pentti parka! Kuinka hän suuttuisi, jos hän kuulisi surkutteluni, sillä hän ei voi sietää sääliä, lisäsi hän.
— Hän tahtoo riittää itselleen, kunnes katkeaa. Tohtori on luonne… sanoi Kuutti.
— Minä luulen, että hän käyttää morfiinia, sanoi Seipi. Olen vähän kuullut…
— Ja minä luulen…
Kaarina pysähtyi. Hän täydensi ajatuksensa vain itselleen: että hän surmasi Veran, mutta hän tunsi, että olisi ollut liian julmaa sanoa sitä ääneen.
— Minä luulen, jatkoi hän, että hänen hermonsa ovat aivan lopussa. Hänen hermosairautensa esiintyy aika ajoin vainoamishulluutena. Hänen vaimonsa on voimaton. Heidän välillään on aina ollut liian suuri juopa, tohtori on aina halveksinut naista niin syvästi, ettei hän sairaanakaan voi ottaa häneltä vastaan oikeaa ystävän apua, arkatuntoisempaa, läheisempää hoitoa. Vaimo on pyytämällä pyytänyt häntä menemään lepäämään jonnekin hoitolaan. Mutta silloin tohtori aina vimmastuu. Hän luulee, että minä koetan saada hänet hulluinhuoneeseen. Kostoksi siitä, että hän kerran pilalla lupasi sulkea minut sinne. Ja kukaan ei uskalla olla huomaavinaan hänen kädessään ilmenevää koneellista hermonytkähdystä. Silloin saa hän melkein raivokohtauksen.
— Hän ei tahdo jättää työtään.
— Hän tekee työtä kuin hullu. Mutta karttaa ihmisiä, murahtelee kaikelle ja kaikille.
— Valtiollinen toiminta oli hänelle liian rakas. Luopuminen siitä mursi hänet.
— Veran kohtalo koski häneen myös kovasti, ja lisäksi se, että tuon kaiken piti tapahtua juuri hänen luonaan.
— Jos se ei sittenkään ollut vahingossa, sanoi Kuutti hitaasti. Tuo ajatus vaivaa minua usein.
— Luulet siis, että tohtori…
— Ei, ei. Sitä en tarkoittanut. Annan pääni pantiksi siitä, että tohtori on viaton.
— Tohtori on kiivas… Kaikki tietävät sen…
— Tohtori rukka. On hirveätä noin saada väärän epäluulon varjo päälleen elämänsä ajaksi… Se on, luulen, todellinen syy hänen hermosairauteensa. Tekisin vaikka mitä voidakseni vapauttaa hänet siitä, vaikkapa todistamalla, että Vera itse… Niin, mitä mahdotonta siinä olisi! Vera oli kiihkeä ja ylpeä, onnettomana syntynyt. Hän ei ehkä jaksanut elää… puhui Kuutti.
Seipi katseli poispäin huulet yhteenpuristettuina. Jotakin rakkaan vainajan salaisesta elämästä pyrki purkautumaan ilmoille, mutta hän vaikeni synkästi.
— Jos hän todella tahallaan… Silloin olen minä syypää hänen kuolemaansa, sanoi Kaarina. Kasvatin väärin häntä.
— Sinä teit kaikkesi, mutta minä, minä en kasvattanut häntä ollenkaan! Ja hän olisi tarvinnut tukea, miehistä tukea. Ehkä tohtori oli oikeassa silloin kerran, voimansa päivinä, tuomitessaan minut. Kuolemaan tuomittu rotu tulee meille idästä.
— Se on liian kaunis tähän maailmaan, jos se on samanlainen kuin
Vera, sanoi Seipi.
— Miten olenkaan uskaltanut ruveta kasvattamaan ihmiskuntaa, jos en ole edes yhdelle ainoalle ihmislapselle osannut antaa elämän rohkeutta! Ehkä tohtori on oikeassa minunkin suhteeni, puhui Kaarina.
— Tohtori on ollut yleensä enemmän oikeassa kuin mitä olemme luulleetkaan. Hän on sitäpaitsi oikea mies, periaatteen, oman pohjan mies. Raudankova, työkykyinen, järkkymätön; katkeaa, ei taivu. Sellaisia meillä juuri tarvitaan. Olisi suuri vahinko isänmaalle, jos hän todella murtuisi. Hänellä oli se hehkuva mielenkiinto elävään elämään, joka on kaiken personallisen toiminnan käyttövoima, ja joka panee liikkeelle toisen voimia. Hänessä on diktaattori-ainesta. Hän näkee suurissa piirteissä, tekee vääryyttä pienemmille. Ja niin on juuri tehtävä tällaisina vallankumousaikoina. Toiset takertuvat pikkuseikkoihin, kuluttavat omantunnonmukaisesti niitä palvellessaan ja hoidellessaan omantuntonsa murskaksi, hämärtyvät, sekaantuvat suurissa. Jompaankumpaan lajiin kuuluvat inhimilliset hyvän- ja pahantekijät. Etten minä itse vain kuuluisi jälkimäiseen lajiin! Seipi, nuori mies, tee tiesi selväksi ajoissa, sanoi Kuutti lyöden häntä olalle.
He olivat hetkeksi pysähtyneet katselemaan jäänsä luoneen merenlahden ensimäistä vapaata välkähtelyä.
— Aamu valkenee meille sittenkin, sanoi Seipi. Ja vapautuvan kansani ihmisyystaistelu kutsuu minuakin, irtolaista, minä tunnen sen.
— Mutta suorittakaa, Suomen miehet ja naiset, se taistelu sitten omin voimin, omin asein, ei niin kuin nyt on tehty! Tekisi mieli vieläkin huudahtaa kuin tuo kansallinen patsasrunoilijamme, joka on saanut vanhettua ja unhottua vieraan kielen ja villien intohimojen sorinassa: "Äl' yli päästä perhanaa, kas vielä hetkinen!" Ja löylyyttäkää sitten toisianne ja kurittakaa pahaa sisuanne niin paljon kuin tahdotte ja tehkää Suomesta ihmisyyden ensimäinen esikartano, jos se teille onnistuu!
— Miksi sanot "te", aivan kuin itse olisit vieras koko asialle? sanoi Kaarina vähän nuhtelevasti.
— Minä! Tietysti minä myötävaikutan ja avustan omalta osaltani, jos voin, mutta elää täällä en enää jaksa. En edes tuossa uudessa onnelassa, jos sellainen tulee. Minä tarvitsen erehdysten maailmaa ja avarampia olinsijoja, niin — ehkä toisia ihanteitakin kuin mitkä täällä pääsevät vallalle. Puhtaampi ilma on usein suurien rikosten kuin pienien hyveiden yllä. Kenties on keko-ihminen kaiken kehityksen loppupää. Ihmisihanne puree omaa häntäänsä kuin käärme. Mutta vielä on matka sinne pitkä ja elämä on lyhyt. Meidän polvemme voi vielä juuri ja juuri pysyä sen haavin ulkopuolella, jos se tahtoo. Minä tahdon. Ja sitten… Katsella rumaa ja ajatella kauniisti, jos osaan. Se on minun ihmisyyteni koetuskivi.
— Ja luoda kauniita unikuvia, sanoi Seipi.
— Ja rakastaa rumaa todellisuutta.
— Ja naukata joskus putelijuomaakin, nauroi Seipi.
— Ja syödä sianlihakotletteja! Luuletko, Kaarina, että vielä jossakin on niin taantumuksellisia oloja, joissa sellaista voi tehdä herättämättä pahennusta. Sinne painun, vaikka Tulimaahan asti.
— Julma ja tunnoton mies! vastasi Kaarina leikkipuheeseen. Uneksia ensin vaikeita ihanteita ja jättää ne muiden hartioille toteutettaviksi!
— Ja kaikkein mieluummin juuri sinun, rakas Kaarina. Sinä olet kuin luotu sitä varten. Ilman sinua olisi nyt uskoni uniin ja ihmisyyteen tipo tiessään.
— Niin, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, siihen täytyy uskoa silloin, kun näkee teidät, neiti Linna, sanoi Seipi lämpimästi. Mutta tunsin yhden, joka olisi sopinut siinä suhteessa teidän opetuslapseksenne. Meri Orkokummun. Vahinko, ettette tullut häntä tuntemaan. Liian myöhään sain minäkin silmäni auki. Olin silloin niin Aarian henkioppien vallassa, etten erottanut aurinkoa kuusta. Kuule, Kuutti, varo itseäsi, kyllä hän siellä ulkomailla löytää sinut, kun jo niin kauan on sinulle kirjoitellut. Ja silloin kummitus vie sinut!
Kaarinan sisällä säpsähti jotakin, jota hän ei voinut selittää.
— Saa viedäkin jo, sanoi Kuutti raukeasti.
— Nyt sinä vasta olet tarpeellinen. Ajattele: ensikerran koko maailman kaikkeudessa saat edustaa vapaata Suomea maailmassa, saat käydä ilman orjan leimaa otsalla ja runoilla vapaan kansakunnan arvoisia runoelmia. Millaisia teoksia mahdat nyt kirjoittaakaan!
— Luulen, etten kirjoita enää mitään.
— Et voi olla kirjoittamatta, lyön siitä vaikka vetoa! Tiedätkö, minäkin tahtoisin nyt osata kirjoittaa. Jos en olisi käyttänyt nuoruuttani väärin, vaan olisin hankkinut silloin enemmän ammattikätevyyttä sormiini, niin nyt, nyt kirjoittaisin! Ylistyslaulun elämälle! Sellaiseksi on suru minut viljellyt. Eikö se ole ihmeellistä?
Kaarina ja Kuutti hymyilivät.
— On ilo nähdä sinua tuollaisena. Pidä kiinni elämästä, älä päästä sitä kädestäsi! Se on sittenkin paras kirja.
He olivat tulleet rantapuistikon ulommaiseen reunaan. Ensimäisessä kadun kulmassa erkani Seipi seurasta.
Kaarina ja Kuutti kulkivat pitkän aikaa äänettöminä.
Vihdoin kysyi Kaarina:
— Onko siis aivan päätetty asia, että lähdet pois maasta?
— Heti rauhan tultua maailmaan. Olen jo sitoutunut ulkomaan kirjeenvaihtajaksi.
— Nyt juuri, jolloin oma maa tarvitsisi täällä kaikki voimat ja etenkin sinun laajaa, yhdistävää henkeäsi.
— Tänne jää nuorempia.
— Kunpa jäisivät edes ne! Mutta pahoin pelkään, että tämän pitkän piiritystilan jälkeen tulee olemaan oikea kansan vaellus ulkomaille. Mutta sinä kyllä ansaitset ja tarvitset ilmanvaihdosta. Ymmärrän hyvin. Suomi saa sinulta taas ihania teoksia…
— Luulen, ettei Suomi saa minulta enää mitään. Todella. Tunnen itseni niin vanhaksi ja väsyneeksi. Olen enemmän ihminen kuin taiteilija. Taide ei innostuta minua enää niinkuin ennen. Olen yrittänyt, ei käy, minulla ei ole halua kiehtoa ketään, ei mielenkiintoa sanoa muille, mitä tiedän ja tunnen. Tahtoisin mieluummin itse tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin sinä, Kaarina, sanoi Kuutti vakavasti, puristaen hellästi Kaarinan kättä.
— Voi mitä sinä puhut!
— Niin on asia. Ja juuri tuo mielenkiinnottomuuteni aiheeseen, tuo hermovoiman puute elämän ilmiöihin nähden välittyy siihen, mitä kirjoitan, välittyy lukijaan, se on: minusta tulee huono taiteilija. Miten kummallista! Silloin kun tein taidetta huonommalla, hetkellisemmällä puolella itseäni, niin sanotulla temperamentilla, silloin olin oikea taiteilija, tunsin sen, ja samalla aina kärsin siitä, ettei minulla riittänyt voimia tuomaan esille kuin murto-osan ihmisyydestä ja itsestäni, ei koskaan parempaa, suurempaa itseäni. Olin sen edessä aina nöyrä ja aseeton. Sen vuoksi, niin paljon kuin kirjoitinkin, en koskaan saanut oikeaa itseäni esille taiteessani, ei kukaan ole nähnyt minua siinä sellaisena kuin olin. Paitsi sinä ainoa, Kaarina, joka aavistit minussa näkyväistä minääni paremman olennon. Kerran koetin olla ihminen. Se epäonnistui. Se oli tuo hirveä räjähdystyö, joka vaati pienen Merin hengen.
— Hän ihaili sinua suuresti?
— Hän oli niin nuori. Nuorilla on ihailun lahja. Miksi otin sen vastaan? Se vain lisää omantunnon tuskien kuormaa sydämessäni. Tiedätkö, Kaarina, tämä maa polttaa jalkojeni alla. Olen täällä liian paljon kärsinyt. En voi jäädä tänne. Vielä vuosi sitten kiroilin itsekseni sitä, että minä en elänyt renesanssin aikana, jolloin oli seikkailuja, vaihtelua, että nykyajan ihmiselle kaikki kokemukset tulivat niin yksitoikkoista tietä, konversatsionin tietä, kamari-istujan pöydän ääreen. Ja nyt on kuitenkin tuosta samaisesta huoneeni ovesta tullut sisään niin paljon kammottavia sieluntragedioja, että pelkään sitä, se on sirossa sanomalehti-tiedonantojen muodossa myllertänyt sydämeni ja elämäni. Oven musta aukko minua kammottaa. Tahtoisin päästä maihin, joissa ihmiset eivät asu tällaisissa umpinaisissa kauhunkammioissa, joissa on ilmaa, valoa, aurinkoa, liikkumisvapautta. Ja jos suuri kohtalo suo minulle jonkun suuren ja kauniin ajatuksen, niin lähetän sen sinulle, Kaarina, sinulle yksin, joka osaat muuttaa kaukaisimman utopian todellisuudeksi. Muut! Eivät osaa! Eivät ainakaan minun utopiojani.
Tai sitten, Kaarina, ainoa ystäväni, jos vielä teen jonkun runon, saat senkin. Uskallatko ottaa sitä vastaan? Sillä se ei tule olemaan mitään muuta kuin ilmaan ampuva hehkuva tuskansäie siitä elämän surusta, jota kannan. Olen koettanut avartaa rajojani väkivaltaisesti, kenties sisäisestä ylpeydestä, vallan, maineen, menestyksen, ymmärtämyksen toivossa, olen tehnyt syntiä syvintäni kohtaan. En tee sitä enää. Lakkaan ulkonaisesti näyttelemästä runoilijaa, mutta sisimmässä itsessäni en voi koskaan lakata sitä olemasta. Minun täytyy alati ulvoa kuin hukka tähtiä kohti, haukkua kuin yksinäinen hylje jääkaljamalla, vavista ja valittaa elämän sylissä alastomana ja avuttomana kuin tuleen heitetty kukkanen. Kukaan ei sitä ääntä rakasta, en itsekään, se on vain yksi ainoa yksitoikkoinen viulunkielen sävel, mutta sitä säveltä ei ole kellään muulla koko avarassa maailmassa kuin minulla yksin. Minä hallitsen sitä ja se minua. Se on omaani, se on synnyntäpakkoni, ja sille minä tahdon olla uskollinen. Ja sitten sinulle, Kaarina? Kaukaa? Sallitko? Voi, sinä iki-ihana, miksi minä löysin sinut niin myöhään elämässä?
Kaarinan suupielet värähtelevät. Jotakin syttyy ja sammuu hänessä joka hetki. Hän on peloittavan kalpea.
— Salliman tahto! äännähtää hän.
— Niin, nyt minä uskon siihen. On olemassa jotakin salaperäistä, valta, jota ihminen ei voi voittaa. Me olemme tässä, sinä ja minä. Meillä ei ole muita kuin toisemme, emmekä sentään voi yhtyä…
— Hyvästi, ystävä!
— Hyvästi.
Kaarina hoippuu ovestaan sisälle kuin raukeava varjo.
Oula Kuutti jää tuijottamaan kivettyneenä hänen jälkeensä.
* * * * *
Kaarina, Kaarina! nyyhkyttää hänen sydämensä. Sinä ainukainen oikea! Ei saa olla kohtaloa, joka erottaa! Rakastathan sinä minua, minä näen, minä tunnen sen? Kuinka en uskaltanut kysyä sitä, en lausua tuota sanaa, en nyyhkiä ilmoille omaa epätoivoista kaipaustani! Rakkaus! Minä pelkään tuota sanaa, se on kylvänyt liiaksi onnettomuutta minun tielleni ja enemmän vielä muiden. Ja miten uskaltaisin enää tarjota sitä? Se on raajarikko raukka, sydämeni on parantumattomia sälöjä täynnä ja ikuisesti suruttaren vanki. Harhailla, vaipua harmaudessa, jossa ei päivä nouse eikä laske, yksin-olossa, jossa ei ole muuta tuntoa kuin murheen paino, se on oikeaa Oula Kuuttia se, josta ei kukaan tiedä, mutta joka levittää kuoleman siimeen ympärilleen.
Kuinka en löytänyt sinua aikaisemmin? Sinuahan juuri olen elämäni kaiken etsinyt. Sinun sielusi heijastuksen alla ja tietämättäni kauan kulkenut.
Kaarina! Etkö sinäkin ole rakastanut minua jo kauan? Vähän? Veran tähden? Tai Veraako minun tähteni? Niin se on ollut! Minä sokea onneton ihminen! Tai ehkä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin katsoit minuun kauniisti kuin Herran enkeli, kuin jouluenkeli! Ja minä jätin sinut kylmän maailman poluille, pienen orpolapsen, taistelemaan, kamppailemaan, kovettumaan, sinun, jolla on sydän pehmeintä vahaa, haaveet herkintä runohopeaa, suojaamaan muita, sinun, jota olisi pitänyt käsin kantaa! Minä julma, armoton ihminen!
Nyt minä otan sinut iki-omaksi sittenkin! Niinkuin kuollut sulho hakee keskiyöllä omakseen nuoruutensa uskollisen morsiamen! Tahdotko kuolla kanssani, Kaarina, kun ei meidän kerran suotu elää yhdessä!
Ei! Ei! Mitä hourit. Tarpeeksi on jo kuihtunut ja kuollut käsissäsi kallista elämää! Kaarinanko vielä tahtoisit tuhota, niinkuin olet tuhonnut Varvaran, Veran, Merin, jokaisen, jonka kutreille kauneushaaveesi, onnenkaipuusi on kutonut kultakehän! Säästä paras, säästä Kaarina!
Ah, tätä tuskaa! Täytyy kantaa se yksin. Kaarinalla on nyt rauha, elämäntyö. Senkö rikkoisin? En.
Niin totta kuin sinua rakastan, vannon olla laskematta kirottua kättäni vaaleitten palmikoittesi kukkasille, sinä minun nuoruuteni unelma, sinä minun unelmieni ihmiskunta, sinä minun parempi itseni!
Näin valittaa yksinäisen ihmisen sydän.
* * * * *
Ja toinen sydän vastaa siihen.
Jähmettävän surun halvaamana istuu Kaarina yksinäisessä huoneessaan ja yksi ainoa ajatus tykyttää hänen aivoissaan:
Oula Kuutti lähtee, lähtee, pois, pois! Ehkä ijäksi! Tuo jälleen löydetty ja taas kadotettu armas!
Kaikki luhistuu tämän ajatuksen mukana, työ, aate, ihmisyys, jumala, hyvyys, kaikki! Koko elämä!
Kaikki on ollut valhetta ja petosta, kaikki paitsi rakkaus Oula Kuuttiin. Nyt hän sen vasta tuntee. Kaikki keinotekoista rakennelmaa orvon sydänparan sisäisen heikkouden salaamiseksi. Ja Oula Kuuttikin on luullut, että hänessä ei ole mitään heikkoa! Että hän on vain periaatenainen, esitaistelija-luonne. Miten viiltävän sankarillista petosta! Ja miten raskasta!
Oula on hänen ainoa kiintopisteensä maailmassa, hänen ihmiskuntansa, hänen työnsä sisäinen ponnin, hänen hyväksi tulemisensa korkein unelma.
Miten onkaan hän unelmoinut? Niin. Että kerran, jos ei ennen niin viimeisellä tuomiolla, tulee hän ja painaa kirkastuksen kruunun hänen kärsineelle otsalleen ja rakkaan kätensä hänen liiaksi sykkineelle sydämelleen ja sanoo: "Sinä, Kaarina, olet minun unelmaini todellisuus!" Mikä ihana elämäntyön aate! Niinkuin Kuutti on herättänyt Kaarinan, niin on Kaarina kerran tuudittava lepoon hänen levottoman neronsa lennon suuressa inhimillisessä sydämessään. Tuo ajatus on riittänyt elämän voimaksi.
Mutta nyt. Se ei riittänyt enää.
Oula Kuutti oli jo tullut liian lähelle, mutta jättänyt sittenkin sanomatta tärkeimmän, tuon yhden ainukaisen suuren asian: minä rakastan sinua. Ja nyt hän lähti.
Miten kauheasti hyvä ja paha, epäitsekkäisyys ja oma onni, periaate ja rakkaus samassa sekaantuivat!
Eikö olisikin pitänyt hänen nyt rukoilla sotaa saadakseen pitää Kuutin, jonka rauha uhkasi viedä ijäksi pois, aivan niinkuin hänen ennen olisi pitänyt rukoilla maailmaan nälkää saadakseen pikaisen maailmanrauhan, aivan niinkuin hänen olisi pitänyt siunata Veran kuolemaa, joka oli vienyt hänet edes hetkiseksi rakkauden onnen esikartanoon!
Idylli oli lopussa. Kaikki luhistui.
Ihminen, ihminen minussa, älä vaivu, älä lankea! vaikeroi hänen sielunsa.
Särkyköön mieluummin sydän, muretkoon tuhaksi kuolemattomain suitsutusalttarilla! Tahdon olla omaa itseäni voimakkaampi! Siunata elämää ja rukoilla eläville ja kuolleille iankaikkista rauhaa ja hänelle, kalleimmalle, yksinäisyyttä ja vapautta!
Ja niinkuin lapsena muinoin, kauan sitten, laskeutui Kaarina polvilleen ja rukoili, rukoili niinkuin ei koskaan ennen, kyynelten virtoinaan valuessa:
Oi Jumalani, sinä suuri ja tuntematon, sinä ikisaavuttamaton, sinä ihanteen ikävä ihmissielussa, sinä kauneuden, hyvyyden, paremmuuden palvelus minussa, sinä iankaikkisempi itseni, joka joka hetki taistelet heikkoa katoavaista olemustani vastaan, tue minua, auta minua, anna minulle voimaa… pysyä uskollisena sille unelmalle, jonka minä olen saanut häneltä, sen unikuvan arvoisena, jonka hän on luonut minusta…!