XVIII.
Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.
Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa. Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä kärsimys koskaan lopu?
Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta, iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen valtareitit.
Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy…
Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten… Ja se ei lopu, se raivoaa, raivoaa yhä.
Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa, sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko maapallon yllä.
Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä… Suomessakin, joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden passiivisena todistajana!
Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu, raiskattu… Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa odotus jännityksen laukeamisesta.
* * * * *
Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa… Ulkona sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.
Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.
Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.
Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä voimin tavoittamaan rauhaa.
Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.
Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!
Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään? Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas, yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli! Ei, ei särkynyt enää — kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla valmista uutta aikaa varten.
Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen mielenliikkeensä voimaa.
— Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?
Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.
— Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.
— Kenen syy? virkahti Salme Tamm.
Kuutti levitti käsiään.
— Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?
— Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin.
Alkujuureen on iskettävä…
— Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan. Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki alistetaan nykyään, unohdetaan…
— Niin, kaikki paitsi syyt…
— Politiikassako?
— Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.
— Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.
— Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija todellisuudesta. No, se kuuluu teille.
— Miksi olette niin… niin omituinen?
— Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!
— En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin — kuinka sanoisin — hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus, se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena…
— Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte hyvin.
— Miksi ei?
— Me emme luota toisiimme…
— Mutta miksi emme luottaisi?
Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.
— Te epäilitte minua liian kauan ja nyt epäilen minä teitä. Ah, luuletteko, etten huomannut, ettette te rehellisesti ollut toverini ettekä ystäväni. Te epäilitte minua vakoilijaksi ja jos joksikin. Kaiken tuon minä näin. Te pelkäsitte, että harkitsin etuja ja että minulla sydämen sijalla oli vain pelkkä laskukone, samanlainen kuin päässäni virassa ollessani. Te halveksitte runoilijana konttoristia minussa ja suomalaisena virolaista minussa. Niin, älkää suuttuko, se on totta, kaikki te suomalaiset halveksitte virolaisia. Ja luulette, ettemme me huomaa sitä, me, jotka älymme puolesta olemme teitä korkeammalla. Te otatte meidät kuin porvarit ottavat käteensä "Raumlaissi jaarituksi". Te suomalaiset ette voi veljeskansan tavoin ojentaa kättä virolaisille. Te ette pidä meistä. Se oli katkeraa huomata. Me olimme kädenannossamme rehellisempiä kuin te suomalaiset. Epäilevä, salakavala, itsehyväinen talonpoika pistää teissä esiin. Te katsotte meihin ja meidän kieleemme kuin ihminen apinaan, kuin johonkin ärsyttävästi samankaltaiseen, ala-arvoisempaan olentoon, kuin petolliseen, vihattuun kieropeiliin. Niin, te ette ole vielä mahdollisia mihinkään suurempaan, suur-inhimillisempään yhteistoimintaan. Suur-Suomi-unelmakin oli vain unelma. Siinä oli liiaksi Suomen suuruutta. Mutta se oli kuitenkin aikoinaan minun elämäni suurin. Nyt voin taas palata kansainväliseksi käsityöläiseksi ja virolaiseksi patriootiksi. Ihanteettomaksi koneosaksi elämänvoiman kulutuskoneistossa ja samalla mallikelpoiseksi kansalaiseksi! Nyt vasta olen kypsä ymmärtämään positivistista sosialismia, inhimillistä ja isänmaallista, mutta en enää yhteistyössä teidän kanssanne!…
— Salme-rouva! Miten kovia ja katkena sanoja!
— Enkö ole puhunut totta? Ette voi kieltää sitä! Siksi toverillinen on teidän oltava nyt, vihdoin viimeinkin.
Kuutti vaikeni. Joku kiusallinen hermopingoitus kuivasi hänen kitalakensa.
— Te ette ole luottanut minuun, jatkoi Salme. Ja kaikki ihanteellisuus, kaikki koossa pysyttävä, rakentava, yhdistävä maailmassa perustuu keskinäiselle luotolle. Niin, niin, näen ivahymyn huulillanne.
Kuutti teki torjuvan, epätoivoisen eleen.
— Niin jatkoi Salme, minä puhun nyt taas mielestänne kuin tiskin-takainen, kuin kamasaksa, näen sen. Mutta mitä puhun, se on totta! Ilman luottamusta, huomatkaa, en sano edes; uskoa ei ole ihmisellä mitään, ei omaa itseäänkään. Ja teihin ei voi luottaa.
— Oletteko edes yritellyt?
— Olen yritellyt…
— Ette ole siis perustaneet täydelle luotolle tekään, epäluulo on aivan myrkyttänyt teidät, ja vaaditte, että minun…
— Anteeksi! en vaadi teiltä mitään, en ole koskaan vaatinut. Luulin että yhteiset harrastukset veisivät meidät yhteistyöhön, mutta erehdyin. Teille ei ollut mikään tärkeää, teistä oli vain hauskaa kuvitella.
— Minun täytyy laskea aseeni edessänne. Iskette hyvin! Minä en voi puolustaa itseäni, en sanoa mitään. Aika on teidät kovettanut ja minut pehmentänyt. Te ette nähtävästi enää kaipaakaan yhteistyötä, te riitätte itse itsellenne ja siksi te nyt annatte eropassit minulle. Te kuulutte väkeväin neitseitten sukuun, joka on aina ollut minulle vieras.
— Te olette heikkoa rotua, te runoilijat, naurahti Salme.
— Kyllä kai.
— Varmasti!
Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään. Kuutti katseli Salmea ja hänen mielestään Salmen kasvot olivat jollakin tavoin kovettuneet.
— Te jäätte liike-uralle? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta ja jotakin sanoakseen.
— Tuskin.
— Mitä suunnitelmia teillä sitten on?
— Ensinnäkin matkustan Viroon. Minä tunnen, että minua tarvitaan siellä. Nyt minun ei enää tarvitse palata huonona kansalaisena, jos palaan täytenä sosialistinakin. Horjuin jonkun aikaa, nyt olen taas ehjä ja varma. Olen viime aikoina lukenut juridiikkaa. Aion ottaa lainopillisen tutkinnon ja ruveta juristiksi. Maailmassa tehdään liian paljon vääryyttä, jotta voisin sitä syrjästä pitäin välinpitämättömänä ja toimettomana katsella. Läheisimpiä ystäviäni on kidutettu vankilassa viattomasti. Miehet vielä jotenkuten suoriavat pälkähästä, mutta naiset!
— Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. — Herra armias, kuinka paljon vääryyttä tehdään maailmassa. Tuokin Helena Näkki, josta kai olette lukeneet lehdissä ja jota porvarit yhä vielä vainoavat, on tuiki viaton mielestäni. Suuri uneksija hän on, tulevaisen ihmiskunnan hyväntekijä, ja hänet teljetään salpojen taa vain siksi, että jotkut raa'at ja tyhmät ihmiset pahentuvat hänestä ja räjäyttelevät ilmaan julkisia laitoksia. Sehän on samaa kuin tuomittaisi jaloa tulenliekkiä, siksi, että joku varomattomuudessaan on polttanut talonsa. Entäs Tuira rukka! Entinen mieheni. Tunsittehan hänet hyvin. Häntä on syytetty harkitellusta yksityiskostosta. Sellaista hyvänpäivän lasta. Se ei ole mahdollista ja Lombroson teorian mukaan on hän sitäpaitsi syyntakeeton.
— Miten hellä ja julma te osaatte olla yht'aikaa!
— Niin, tämä vääryyden tulva raivostuttaa minua. Ja kyllä kestää, ennenkuin porvareista tulee kalua. Suomen historia on heistä saanut monta Klinsporia lisää…
— Vääryydet ovat mielestänne siis yksinomaan porvarien puolella? sanoi Kuutti hieman ivallisesti.
— Ei, vaan myötätuntoni on kokonaan sosialistien puolella ja heidän puolellaan on tulevaisuus. Me elämme murrosajassa, kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Kaikki edelläkävijät ovat pakotetut rikkomaan entisiä tapoja, jotka ovat vain tyhjiin raukeavain, kuolemaan tuomittujen siveyskäsitteiden kuoria. Marttyyreilla on melkein aina rikollisen leima. Mutta sellaisia rikollisia tahdon minä puoltaa. Ja te, te puollatte tietysti porvareita?
— En ole koskaan ennen sitä tehnyt. Mutta nyt kenties. Te sosialistit olette nyt vallassa. Ja minä luulen, että meidän runoilijoiden täytyy aina olla vähemmistössä, aina sorrettujen ja solvaistujen puolella, aina sortoa vastaan… Siltä tuntuu minusta…
— Minä olen sosialisti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta samalla tunnen syvemmin kuin koskaan ennen, että minun täytyy rajoittua, olla siellä, missä minun voimiani enin tarvitaan ja jossa itse voin olla hyödyllisin. Maailman kurjuuden mitta on rajaton ja ihmisen elämä ja voima on rajoitettu. Se on päätetty: palaan Viroon. Viron valtakuntaan. En valloittajana, niinkuin olin aikonut, vaan hiljaisena työntekijänä. Sitten kun kansainvälisen valtio-oikeuden selkkaukset ovat lopussa, antavat yksityiset ja yhteiskunnalliset oikeuskäsitteet yhä enemmän selvittelyn aihetta. Siihen aion valmistua. Se on sopusoinnussa sekä luonteeni että tarkoitusperieni kanssa. Rahaakin on minulla nyt siihen riittävästi jo. Voin sen puolesta tehdä mitä tahdon.
— Te onnellinen!
— Siksikö, että minulla on rahaa?
— Ei, siksi että teillä on sopusointu…
— Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.
— Onnellinen sittenkin!
— Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.
— Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty — raakamaisuudeksi. Mutta nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.
— Siinä olette oikeassa.
— Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on rahaa, naurahti Kuutti.
Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi olla.
He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?
Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää toistensa puoleen.
He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät — ja kovettuivat uudestaan.
— Te olette niin harvinaisen täys-ikäinen, Salme-rouva, virkahti
Kuutti. Teistä oppii aina jotakin.
— Tuo nyt on todellakin liian lievä rakkaudentunnustus, hymyili
Salme väkinäisesti pilaillen.
— Tehän ette sallinut muunlaisia…
Salme ei vastannut. Hän katsoi ulos ikkunasta seuraten silmillään keväisten lumien tanssia, jotka löivät vasten akkunaa vedeksi sortuen.