XVII.
Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre kareili hänen suupielissään.
— Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate tekee tuloaan minunkin sydämeeni.
— Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei koskaan opi sietämään… En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä…
— Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän sairas.
— Häiritsenkö ehkä?
— Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni päivänpaiste.
— Mikä sinua vaivaa, ystävä?
— Tiedäthän sinä. Tunnon tuskat…
Samassa syöksyi Seipi sisään intohimoisella eleellä, joka hänen luonteelleen muuten oli aivan outoa.
— Halpamaista, kamalaa! karjui hän.
— Mikä? Mitä on tapahtunut?
— Ja minä, joka vielä äsken olin täynnä pyhää ihailua ja innostusta, joka luulin, että teidän suuri aatteenne, neiti Linna, tuolla ulkona samosi kohti lopullista täyttymystään! Mikä hirvittävä pettymys! Ei, he siellä ulkona teurastavat, ampuvat, pistävät puhki, upottavat ja silpovat ihmisiä! Par'aikaa! Näin omin silmin. Sosialistiset rosvokaartit ovat taas ottaneet vallan käsiinsä ja venäläisten aseilla ja venäläisten toverien tuella he nyt kurittavat ja riisuvat aseista "lahtareja", joita ovat kaikki muut paitsi he. Ajatelkaas, me olemme lahtareja me! Tekin neiti Linna, joka ette tapa kärpästäkään. Lahtari! Lahtari! Tragikoomillista. Kunnianloukkauksesta pitäisi panna linnaan koko puolue! Syyttömien ihmisten solvaaja!
— Se on vuossatain takaista vihaa, sanoi Kuutti. Yksi polvi saa sitten syyttömästi maksaa kymmenien sukupolvien vääryyden ja sorron. Se on maailman meno. Heille on joskus tehty paljon pahaa.
— Roskajoukot avaavat vankiloita ja hulluinhuoneita. Topi Outaria näin kuletettavan riemumarssissa yhdessä vapautettujen murhaajain kanssa välkkyväin pistinten edessä. Topi oli ainoa valopilkku koko tuossa saattuessa. Koteja tarkastetaan, pankkeja ryöstetään, omaisuutta jaetaan tasan toreilla, porvareilta on kielletty leivänjakelu. En saanut mitään. Jäsenkortti? kysyttiin. Porvari —, minä —, joka olen enemmän sosialisti mielipiteiltäni kuin kukaan! Porvari, minä, joka olen köyhempi kuin köyhin työmies! Mutta liittyä puolueihin en voi, ne ovat kuin vanhoja madonkoteloja kaikki, niiden perusteet ovat muinaisuudesta lainattuja, niiden menettelytavat barbaarisia! Jos omaisuuden tai mielipiteitten mukaan jaettaisi kaikki ihmiset porvareihin ja köyhälistöön, luulenpa, että sangen monet sosialistit ja porvarit saisivat siirtyä toistensa puolelle. Ja he tuolla ulkona laulavat veljeydestä ja vapaudesta, he aseelliset sortajat!
— Maailma on vaihtanut epäkohtansa muotoa, sanoi Kuutti, ja vaihtaa nykyään joka päivä. Alammehan jo tottua vallankumouksiin. Porvarillisella yhteiskunnalla oli omalla tunnollaan heikkoudensyntejä, sosialistinen uhkaa hirmuvallalla. Molemmat ovat massapaheiden tyys-sijoja. Sosialismi ei tapa porvarismia, se laajentaa vain sen piiriä, laumaihmisen yhteiskuntaa. Taiteilijalle ja yksilölle on sosialistikin porvari.
— Ja vielä kymmenen vuotta sitten vaelsin ympäri kuin Jerusalemin suutari herättämässä tätä kansaa, pänttäämässä sen päähän ihanteita ja isänmaallisia lauluja. Siinä oli jotakin kaunista, epäitsekästä. Nyt ei ihanteellisuudesta jälkeäkään missään. Etuja, rahaa, valtaa, on ainoa, mitä pyydetään!
— Milloinkahan tullee vapaiden, kehittyneiden yksilöjen yhteiskunta! huokasi Kaarina.
— Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.
— Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat, huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei voida pakoittaa!
Hän riensi ulos.
— Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?
— Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa… ei orjuuttaa…
— Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi oli syvästi rakastunut Veraan.
— Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.
— En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin
Seipi…
— Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni. Minä tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten, ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta, mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina? Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko. Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu sydämessäni.
— Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele, kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin, sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.
— Se on kauheata. Se on onnettomuus, tapaturma.
— Niin kauan kuin luonto noin äitipuolen tavoin kohtelee lapsiaan suoden toisille kodin, toiselle ei, voisimme me ihmiset itse tasoittaa tätä vääryyttä vapaaehtoisesti luopumalla etuuksista, joita ei kerran voi antaa kaikille ja perustamalla suuria yhteiskoteja, suuria veljeyden siirtoloita kaikille, niillekin, joilla on vanhemmat… Sitä olen koettanut opettaa…
— Oh, korvata kasvatuslaitoksilla ja hyvyydellä sitä väkevää elämänvoimaa, minkä verisiteen juuret ihmisille suovat! Se olisi elinvoiman tuhoamista. Minä olen yksityisessä elämässäni tehnyt sen tapaisia erehdyksiä, mutta sinä yrität tehdä niistä ihmiskunnan onnellistuttamisteorioja. Olet niin hyvä, että hyvyytesi vie sinut harhaan. Lohduttaaksesi tässä nyt minua rakennat vaikka uuden kauniin maailmankatsomuksen kadonneen onneni pirstaleista, hymyili Kuutti. Mutta itsesoimani tyttäreni suhteen on liian suuri. Ja se on oikea rangaistus minulle. Minulta otettiin pois se, jota en osannut vaalia. Sinä et ehkä ymmärrä minua, sinulla kun ei koskaan itselläsi ole luultavasti ollut inhimillisen kiintymyksen heikkoutta sydämessäsi. Siksi sinä uneksit kaikille yhtä hyvää. Ah, veljeyttä, tasa-arvoisuutta, tasaosuutta elämässä ei tule koskaan, se on utopia! Me voimme vain iloita onnestamme, silloin kun se meille kohtalon armosta annetaan, ja mahdollisesti myös vähän, hyvin vähän lievittää toisten hätää tai sitten kantaa kuormamme kuin stoalaiset ja iloita siitä, että toisilla on hyvä. Mutta tehdä ihmiskohtaloita samanlaisiksi! Mahdotonta, Kaarina-ystäväni! Ja kenen mukaan piirtäisit ihanneihmisen mallin. Itsesikö? Ei, en luule, että olet onnellinen sinäkään, vaikka olisit sen niin hyvin ansainnut…
He vaikenivat.
Kuutti katsoi Kaarinaan heltyneesti.
— Kuinka vanha sinä oikeastaan olet, Kaarina?
— Kolmekymmentä kaksi vuotta.
— Vasta… Kuutti myhähti kuin omille ajatuksilleen. Mutta, niin oletkin kuin pikku tyttö vielä…
Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:
— Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestäsi? Minä muistan sinut koulutyttönä. Kaksi pitkää palmikkoa suurien, säteilevien silmien ympärillä… Mutta senjälkeen en tiedä sinusta mitään, sinun sielustasi, tarkoitan.
— Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua, ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes teoksissasi…
— Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni, ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää, miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.
— Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.
— Päinvastoin.
— Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt kaikki ihmiset lähettyviltäni.
— Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen. Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää samaa toisessa.
— Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin voinut sellaista toivoa…
— Mikä on tehnyt sinut noin yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen. Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?
— Ehkä se sitten on murhe.
— Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.
Kuutti tarttui Kaarinan käteen.
— Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?
— Sinä helpoitat sitä.
— Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.
— Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea samalla…
— Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja — sitä helpompi on hänen tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään… Jos jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa…
— Niin, silloin voi olla heille hyväkin.
— Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka, pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten. Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet alas unelmani…
— Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen aivan yksin.
— Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut, että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen unelma… Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun elämäsi taistelua?
— Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän työn ja onnen unelman…
— Minä!
— Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:
"Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän nyt oitis, pakkoruoskaa elämän vartoamatta!
Se vast' on vapaa, joka unelmoi
kauneinta unta ja sen muuttaa voi
elämän työksi…"
— Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut. Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä runokirjaa kukaan lukenut.
— Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä, mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula Kuutin unelmien toteuttaja!
— Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?
— Että elämä on pyhä…
— Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen.
Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä.
Tuohan on sinun oma unelmasi.
— Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.
— Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi, mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi ihmishenkiä… ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä uskot kaikkeen tuohon!
— Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ, kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!
— Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?
— Minä uskon sinuun!
— Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis… Mutta mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?
— Kenties.
— Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi!
Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!
Kaarina katsoi pois.
— Ei, minä puhun mielettömiä. — Kuutti taisteli mielenliikutustaan vastaan. — Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!
Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä huomannut.