II.
— "Aslak, nyt on aika! — Bigga poissa Sompioss' on Magga emon luona, hiivi pyhän kotaoven kautta, siit' ei vielä koskaan nainen hiipinyt, nyt sun saatan suuren seidan luokse!"
Svakko kätköst' otti arparummun,
jonka nahkaan oli nästäelty
tähdet, kuut ja metsät, karhut, kodat,
Stuorra junkkeri ja Tiermeen limpsiöt,
Päive itse, Päiveneita'n kehä.
Kodan luota otti Aslak sukset, selkään sälytti hän poronsarvet, tuliluikun; hiljaa hiihtelivät pohjaan neitsytpuhtaan, valkeen erämaan niinkuin kaksi harmaan tummaa täplää.
Metsäss' oli hiljaista ja pyhää, luonto niinkuin kirkko arkimena, puista lumi putos pelästyttäin riekkoparven; valkeen siiven suhina kasvoi kohahdellen puusta puuhun.
Tiell' ei viittaa. Käyrät vaivaiskoivut kiemursivat alta kirkkaan hangen, taivaanrannall' loisti verijuova vuoriketjun yllä, joka kohoten nousi passevaaran loivaan huippuun.
Sitä kohden nosti Svakko kättään
niinkuin mykkään, pyhään manaukseen.
Laskettihin laaksot, nevat, harjut
yli tunturpurojen ja rotkojen,
huippu hohti, latu taakse taittui.
Svakko puhui tiellä tarinoiden: "oli hyvä ennen ollaksemme, saami seidallensa uhrin antoi, rauhan saimme, porot siittyi sadottain, järvet, metsät antoi meille mieliriistaa.
Naali ajaa pientä peltohiirtä, näätä Oravaisen pesään pyrkii, perma, pirkka poltti meiltä metsät, pahat paapat poltti pyhät seitamme, petti kauppi, veron vaati vouti.
Minä yksin poltan pyhän uhrin, siksi, Aslak, sikii taatas porot, tuhansittain käy ne tuntureilla, meill' on lihaa, kenkäheinää, jäkälää; synnyit, Aslak, suuren tähden alla.
Astu vastatuulta niinkuin poro, ristituuli tuo sun lähtökohtaan, kulje niinkuin yksinäinen polku ali matalimpain kanervikkojen, yli korkehimman tunturinkin.
Staalovaarass' asuu syöjä Staalo, kun saat voiman, painu erämaahan, vaadi yksisilmä, paltsasilmä väkipainiin, hälle aartees ilmaise, itse aarteensa hän ilmaiseepi!
Ja kun voitat Staalon yksin yöllä,
iske sauvallasi Staalovaaraan,
aukenevi vuoren sammalseinä,
Lapin kultakruunu kiiltää vuoressa,
voiman saat, maan kunnian ja kruunun!
Kulje sitten loihduin, taidoin, taijoin,
voita vouti, solmi paha paapa
Vosleva, kun lyö hän pampullansa.
Katsos, tuolla, pohjanpalon puolella
harmaa kummitus jo kohoo ilmaan!
Tuolla kaukana näät Guoddageidnon,
siellä ruijat saami-isäin puista
rista-ibmelille huoneen veistää,
kultahirsipuu jo harjall' irvistää,
Tiermes lyököön kirkon kansoin kaikin!"
Puhui Svakko. — Vaaran paltahalle kohosivat. — Alle vaipui metsät, joet, laaksot; kaukaa kodan sauhu nousi niinkuin hieno rihma ilmoihin, hangen helo hohti päivän alla.
Vuorensolaan miehet solahtivat lähestyen seidan pyhää paikkaa, paadell' loisti valkee, irtain kivi kuin ois Maderakan käsi muovaillut pään ja kaulan, kuolleen ihmishahmon.
Svakko nousi pyhään aitaukseen.
Naarashaukka teräsharmain katsein
leijui korkealla seidan yllä,
Aslak nosti tuliluikun silmilleen,
pauke kuiluun kimpos sadoin kaijuin.
Niinkuin kärppä juoksi puukoin Svakko,
nosti linnun, viilsi pään ja siivet.
— "Ryömi, ryömi, Aslak, seitaa kohden!"
Svakko maassa ryömi kohti kiveä,
korkeana astui nuori Aslak.
Seidan eteen Svakko sarvet laski, kiven nosti, siirsi havut alle, haukan verellä hän seitaa kastoi; otti arparummun, tanssi houreissaan, höpisi ja joikui jumalalleen:
"Vaadin, vaadin! Pärrää pyhä soitto!
Gedgge-Ibmel! Tanssin uhritanssin.
Puorist! Hastam, hastam kiäta-keesit,
kahden puolen harjun huuto kasvakoon,
vaadin, vaadin, käsivoittosille!
Anna meille hyvät pyyntipaikat, asuinpaikat armaat asuamme, vuoda, vuoda maahan pyhä voima, näytä kätköt, nosta maasta aarteesi meidän Aslakille ainuiselle!
Kannan siivet, sarvet, veriuhrin, pään ja jalat, suonet, solut annan, v anna sinä hälle ikivoima, ettei pysty saitat, surman vasamat, kirkkomiesten miekat, sotasauvat!
Ettei risti eikä raivo, rutto
pysty poikaseemme, vaadin, vaadin!
Pyhän seidan verin voitelen ma,
syöt tai olet syömättä, niin sittenkin
olet ijäti mun Ibmelini!"
Svakko maahan heitti arparummun,
voihki vaahto suussa huumeissansa,
vaan ei loveen langennut. Hän nousi hiljaa,
katsoi Aslakkia kammo kasvoillaan:
"Aslak, Aslak, mikset, kurja, ryömi!"
"Min' en ryömi niinkuin mato maassa, ei oo henkeä sun seidassasi, itse olen oma Ibmelini, oman kunniani itse kohotan, itse päähän painan saamikruunun."
Aslak laaksoon antoi suksen luistaa,
pyrki pohjan puoleen, Kautokeinoon,
pitkä varjo vaipui lumiryöppyyn.
Svakko huusi, omaa ääntään kuunteli,
vanhaa latua taas vaivoin hiihti.
Kotaan tullessansa soppeen istui, pyysi suolaa silmää pestäksensä, jott' ois onni toiste suotuisampi. Kaksi yötä avaruuteen tuijotti, kaksi pitkää tuhatvuotisyötä.