III.
Kasvoi poron kanssa kilpaa Aslak, kasvoi mieheväksi mieleltänsä, tuli miehuusajan rajut riemut, paisui käsijänteet, kasvoi järki, kasvoi itsetunto, intohimo.
Häikäämättä hoiperteli Aslak läpi elon helvetit ja taivaat, liha-viinapatain ympärillä tuhlas taukoomatta miehuuttansa heimon miesten, naisten nuotioilla.
Ylpeyden suuri, musta henki, seikkailun ja vallan, voiton halu tuli viluiseksi vieraaksensa sielun asuntonsa sokkeloihin, pois hän hääti kaikki hyvät henget.
Milloin katui, kammoi kuolemata, milloin kirosi hän kohtaloa kuin ois Kainin merkki otsallansa, kulki rauhatonna, etsi rauhaa, erämaasta etsi Aslak rauhaa.
Oli joulun aatto. — Taivas loisti
tuhansine talituikkuinensa,
Haldivaaraa kohti ajoi Aslak
karttain pappiloiden joulupuuta,
etsiäkseen surmaa korven yössä.
Silloin äkkiä kuin taijoin välkkyi valo-ilmiöitä kaikkialla, kaikki iltahämärässä hohti ruusuvalossa ja varjotonna, näköhäiriöitä näki Aslak.
Omat mielikuvat kuvastuivat, sielun silmiin taittui sadat synnit, ja hän vavahti ja vaikeroitsi, näki jalokivi-kiesusluolan, ja sen eessä seisoi jättiläinen.
Staalo yksisilmä, ihmissyöjä, musta peski, patalakki yllä nosti ilmaan piilukirvestänsä, joka kasvoi kohti taivaan kantta yli Haldivaaran heljän huipun.
— "Mitä katsot, mitä muistat, mietit?"
kysyi lempeästi ääni takaa.
Aslak kääntyi, näki heimonmiehen,
pyhän, herännehen vaeltajan,
joka poroansa talutteli.
— "Staalo, Staalo! Etkö näe häntä, jättikirvestä ja jättisilmää, joka hehkuu niinkuin hiiden ahjo, jos oot ihminen, niin auta mua, mutta sano, mitä itse katsot!"
— "Näen kirkon täynnä pyhää kansaa,
saarnastuolissansa seisoo pappi.
Kookas, kaunis niinkuin keskipäivä
Lapin tunturilla kevään tullen
on Laestadius, kun sana sattuu.
Sattuu niinkuin vaaru mätään puuhun,
nostaa uudet vesat tyven tynkään.
Surun, ilon äänet kaikkialta
vastaa herätyksen korvenhuutoon,
peto kyyristyvi peloissansa,
etsii paikkaa, mistä ääni tulee, vastausta ei saa ihmisiltä, vastauksen saa se vuoriltansa, huutaja kun huutaa: parantukaa! korpivaarat vastaa: parantukaa!
Huutaja kun huutaa kauvas yöhön, louhet luuhistuvat, kivet itkee, amtat, voutikunnat kiukuitsevat, pitopöytäin luona vapisevat runoniekkapiispain kultahiipat.
Pyhä huutaja hän haastaa kieltä kovaa, raakaa, jota ymmärrämme, henkensä on meidän heimohenki, usko oikea ja onni, rauha asuu erämaiden asukkaissa.
Porovaras kääntyy pimeässä suurta Tuomaria pelätessään, juomari luo hankeen tulijuoman; hopeemaljat, sormukset ja käädyt köyhä, saita uhraa uskon työhön.
Noille pulmusille, pääskysille, jotka valittavat rajusäässä, lupaa Lauri Leevi paapa armon, saattaa syntisen ja heikon heimon ijankaikkisuuden rantamille.
Kuule, kuule, mikä riemu, nauru, mikä perikadon kauhu nousee rikkirevitystä rinnastasi, näetkö armon merkit, taivaan merkit, liikutukset sanan sattuessa!
Ihmisraukat eksyy synnin yöhön, yhdyttyään, erottuaan aina teiltä tietämättömiltä palaa suureen siskoissarjaan, veljespiiriin, syleilyhyn lunastetuin laumoin.
Seuraa mua heimon heikko veli,
Aslak Hetta, kovan onnen orpo!"
— Aslak hytkähti ja lausui hiljaa:
"minä seuraan korven kulkijata,
minä kuulen, kutsuu huutajasi."
Aslak käänsi poron vastatuuleen, ajoi hiljaa Kaaresuvantohon, näki pienen kirkon joulutulet, pyhiinvaeltajamielin Aslak tuli katujana iltasaarnaan.
Näki kaikki niinkuin unessansa, valo välkkyi hälle, sydän tunsi niinkuin taivaan ilon esimaun, kuunnellessaan korven huutajata unohti hän kaikki, ajan, paikan.
Kuin ois vuori ollut saarnastuoli, oma elämänsä ollut koski, jonka partaalla hän yksin itki, kirjavina kuvat ohi vyöryi, sadat äänet soivat sielussansa.
Kurimuksen alta sukelsivat maahiset, mi kynsi kodan seinää, tuntui käryn, kulon, ruumiin haju, kellui veneet; kehdot, ruumiskirstut vaipui nurinniskoin kosken ryöppyyn.
Kuului rivot joijut, rumat kutsut, kuului Biggan hellä kehtolaulu, sääskein, metsälintuin soidinsoitot, suden ulvonta ja juomaremu, luonnon kuoron sorasointuäänet.
Kunnes urut kautta kirkon kaikui, ilon pasuunoina vyöryi virret, joita enkelit ja lapset lauloi, koski lempeämmin kaukaa säisti, sihisi ja soilui suvantoihin.
Niin nyt Aslak tunsi astuessaan kirkonovesta, kun kaikkialla näki iloisia katsantoja, ja hän tunsi tyynen, kumman rauhan, luonnonlapsen suuren luonnon rauhan.
Kotiin ajoi Aslak aatoksissaan, tuli raikas tuuli joen jäältä, pyyhki kirkkahiksi kirkkohoureet, silloin havahti hän pulkassansa, muisti epäilynsä erämaassa.
Muisti Svakon, Staalon harhakuvan.
Vanhat tarinat ja ihmesadut
entisyyden yöstä kohosivat;
erämiesten, noitain rintalapsi
tunsi uhman taas ja epäuskon.
Onko kaikki hetken heijastusta,
onko hetki ikuisuus ja kaikki?
Niin hän hiljaa kysyi itseltänsä,
huokasi ja katsoi taivahille,
missä aamutähdet verkkaan sammui.
Poro juoksi hiljaa läähättäen, pulkka tuuditteli hänet uneen. Pitkät napaseudun yöt ja kauhut, ihanaiset suvipäiväin valot taistelivat salaa sielussansa.