VANHA KATU.
Vanha, harmaa syrjäkatu nukkuu,
vihreet, pieniruutuiset ikkunat kimmeltää,
jossain vanha kaappikello korahdellen kukkuu,
huoneissa on hiljaista ja hämärää.
Talot, mökit katuun kallistuvat,
torkkuen, pyörien rämistessä ne huojuaa,
takapihain nokkoset ja sienet uneksuvat,
päivä pihakaivon pohjaan kurkistaa.
Kadulle on jäänyt romu, parkki,
kiiltää rinkelit, rillit, saapaskyltit helyissään,
sateenharmaa, kaltto narikka kuin liitonarkki
työntää kummituksen tavoin puihin pään.
Tuoll' on synagoogan taittoharja,
missä rabbi illoin nurkkaan käyden rukoilee.
Santaläjäll' luikkaa tumma, lieto lapsisarja,
joukkoon kiinalainen kukko kiekaisee.
Katu on kuin tyly kasvattaja,
isäpuoli niille, joilla ei äitiä, isää lie,
monen kehto, koti, koulu, monen ruumisvaja,
siellä rakkaus ja rikos harhaan vie.
Katu on kuin lumppuri, mi kerää
hylkyhelyjä ja puolisokeena kompuroi.
Kuule, vanha, kummallinen syrjäkatu herää,
kuljeksivan soittokunnan torvet soi!
Joka portista nyt päitä töytää,
nyt ei karsas kurjuus vilhuen varjoista näy,
mieron sävelistä kaikki jotain omaa löytää,
katu elää, vanhan polskan tahti käy!