III.
Syksymarkkinoilta palas Martti,
vajasta hän oudon melun kuuli:
"Risto, perikatoon tiemme kulkee,
synkkä syvyys meitä luokseen vetää!"
kaameet sanat kantoi rantaan tuuli.
Martti hätkähti ja torniin nousi,
Risto, Anni katseen maahan loivat,
musta luulo kalvoi Martin mieltä,
jalat painoi, kun hän alas kulki,
kolmeen henkeen vaiti atrioivat.
Martti talven kulki kairamoiden,
mietti elämänsä kevätpoutaa,
kuinka ilo katoo kauneimmillaan,
lämmin onni synkkään sekasortoon,
sydämmessä yötä vaan ja routaa.
Risto hiihti taasen saarikyliin,
mustat railot välkkyi meren jäässä,
harvemmin hän kiersi hämyhetkiin.
Kerran Martti kysyi: "miksi, Anni,
öisin tuli tuikkii tuvan päässä?"
— "Hyvin itsekin sen tiedät, Martti,
sairastaissa otin yöllä tulta,
lasta poven alla sulle kannan..."
— "Kaksi varjoa oon nähnyt Anni,
ethän sentään mitään salaa multa!" —
Anni nauroi, Martti peitti harmin,
viikon yöt hän väijyi vaimon unta.
Kului kuukaus, öiset viimat vinkui
tornikomeroissa, hylkeet ulvoi
railon luona, myrsky pieksi lunta.
Kaikkialla tyhjää pimeyttä,
itse avaruuskin hälle ilkkui,
ja hän kammos omaa mustaa mieltään,
silloin kipenöiden hiljaa hetken
yli salmen tikun välke vilkkui.
Ylös kimmahti hän paikaltansa,
yli salmen kahlas yössä yksin,
kuumat kasvot painoi pieneen ruutuun,
niin hän kuuli Annin kiljahduksen
ja hän näki heidät sylityksin.
Pois hän pakeni kuin hourupäinen
eikä huutaa voinut kiroustaan.
Anni lattialla piiloon ryömi,
näyn nähneensä hän äsken luuli,
ja hän vaipui niinkuin kuiluun mustaan.