IV.
Kevättalven lumi suli jäältä,
meri ryömi, pyrki majakalle,
mantereelle siinti iljanteet,
huurteessa ja jäässä välkkyi jaalat,
missä ankkuroivat saarten alle.
Kevättä ei Martti kaipaellut,
ei hän heleään nyt voinut nauraa
ootellessaan tornin pääskyjään,
mastonpäissä vapaamatkaajoita
eikä kapisevaa kurjen auraa.
Kolkko koston aatos mieltä jäyti,
sairaat haavat, hirmut satapäiset,
pientä lastansa hän vihasi,
kun sen sinisilmiin katse sattui,
pian tuloss' oli ristiäiset.
"Hahhahhaa", hän nauroi kalseasti,
"poika pojanpoika yhtä kertaa,
rutsasiemen, sorja suku tosiaan,
koiran temppu, katunaisen ilve,
ei oo maassa missään tämän vertaa!
Poika hirteen, vaimo häpypuuhun,
minä itse väen pilkkatauluks,
porton lapsi puulla päähän lyötäköön
niinkuin ennen vanhaan, hyvään aikaan,
siin' ois aihe vaikka arkkilauluks!
Ei! Sen häpeän ma itse häädän
vaikk' ois neuvo itse saatanasta,
revin riettaan kohdun, raastan sydämmet,
tulkoon loppu, muuten menee järki, —
kasta pappi parka... mikset kasta? —
Kenen lapsi? kysyy pappi. Riston?
Laps on pojan veli! oiva pisto!
Lapsen iso-isä äidin mies...
kristikuntaan tämä kaunis käärö...
helvettihin kaikki... Anni, Risto!"
— Martti sylki, kulki kumarassa,
venesuojass' seisoi hajasäärin.
Risto jalkaan sitoi luistimet,
Anni itki, istui potkukelkkaan,
lammasturkkiin pienen lapsen kääri.
Martti ilkkui kädet taskuissansa:
"hehhee, nuoret... kyll' on teillä eljet,
viekää terveisiä papille,
kyllä Risto jaksaa toisen kerran...
kas, me ollaankin nyt vakoveljet! —
Lapsi minuun katsoo, katsoo Ristoon
niinkuin kahta heinäkuormaa aasi,
lopult' ei saa isää ollenkaan! —"
Risto juoksi, tarttui rintapieliin,
kiroten hän isän jäälle kaasi.
Anni väliin juoksi, pyysi, itki:
"etkö huomaa, että isä houraa,
tule, Risto, luistin jäähän lyö!"
Pian kelkka luisti kauvas jäälle,
Martti rantaan tyrtyi seiväs kouraan.
Martti torniin kulki vaahto suussa. —
Räystäät tippui, pirske loven viilsi,
pitkin jäätä säteet hyppivät,
hylkeenpojat leikki avannoilla,
viikset välkkyi, pienet silmät kiilsi.
Meri rautarinnoin jäitä särki,
rannan railo kasvoi monta jalkaa,
Martti itseksensä mutisi:
"sis, sis aallot, pienet, vihreet käärmeet,
juoskaa, juoskaa, kohta leikki alkaa!
Sis, sis... sinertävää reunaa syökää,
vetehinen hopeekruunun antaa,
kuka ehtii, pääsee kuninkaaks...
illan tullen saatte prinsessankin
sekä narrin, vauvan saaliin kantaa..."
Niin hän kuiskas, vuoroin pystyyn kimpos
punertavaa nyrkkiänsä puiden,
yhä yltyi iltahämärään,
valkeen sytytti hän, putkeen katsoi
yli jään ja mustain railonsuiden.
Tummat pilvet yli tornin kiiti
niinkuin aavemaiset velhovuoret,
aallot kalliohon kumahti,
hurja tuli syttyi Martin silmiin,
kun hän hämärästä huomas nuoret.
Vinhaa vauhtia lens jäällä kelkka
valon heijastaissa reunaa pitkin,
varjot vettä pitkin seurasi,
Anni vapisi ja painoi päätään,
vonkui jää ja paukkui, lapsi itki.
Mustat vallat, hurjat himot riehui,
tuulen pasuuna kuin härkä ammui,
Martti kumartui ja karjasi,
lampun rikki löi hän, peitti kasvot,
heti majakassa valo sammui.
Läähättäin hän seisoi kuunnellen,
kaikki elämänsä kuvat muisti
kuin ois käsi niitä siirrellyt.
Yöstä kuului kimee hätähuuto,
kuului molske, kelkka sulaan suisti.
"Hahhahhaa! Nyt kosi surma itse,
morsian sai vuoteen täksi yöksi!"
Martti nauroi, parta tutisi,
ohimoihin tarttui hän ja huusi,
tornin aukosta hän yöhön syöksi.