V.
Majakalta lähti venekunta,
vaan ei viulut soineet rantamalta
eikä ilopaukahdusten heljä kaiku,
iso musta kirstu, pieni valkoinen
näkyi pohjapuulla purjeen alta.
Herran keträ valoi mereen kultaa,
idäss' siinti taivaan porttipieli,
iloisesti juoksi pursi maata kohden,
iloisesti seuras aamun aaltoset,
teuhas tuuli, vanha kevytmieli.
Meri kätki, minkä meri ryösti,
ei se auki luonut syvää hautaa,
minne Riston ruumis vaipui kylmään kuiluun,
yli pään ei vihreet kuuset kumarra,
ei hän suojaa saanut, neljää lautaa.
Mustiin puettuina vanhat vaimot,
vakaat miehet katsoi purren perään,
yli kahden kirstun katse merta harhas,
siinä nuoruus, kevät, kaikki, elämä...
armas kevät, jok' ei koskaan herää.
Taivaan alla kiiti kurjen aura
ilopakinoineen pohjaa kohti,
vaan ei kohottanut Martti ilmaan päätään,
vaiti tylsämieli istui kokassaan,
jalka siteissä hän yötään pohti.
Eikä kukaan tiennyt kauhun työstä,
kamppailuista, yöstä, meren jäistä,
nauru-ilmein Martti katsoi vaahtopäitä
kuin hän kuunnellut ois sala-ääniä,
kuin hän palannut ois äsken häistä.