VANHA GUNHILD.
Koko kaupunki tunsi vanhan Gunhildin; mutta siihen aikaan ei kaupunki ollut niin suuri, kuin se nyt on.
Ei ollut rautatienasemaa, ei eriseuralaisia eikä valtioriitoja.
Virkamiessääty oli kuin kipsikuva nurkkahyllyllä katsellen kopeasti alas porvaristoon, työmies seisoi hattu kourassa jokaisen vastaantulevan hyvin puetun hengen edessä, ja pikkutyttöjen ensimmäinen oppi oli kauniisti niiata hienoille rouville.
Kaikki oli niin alkuperäisellä kannalla, porvarisotaväestä alkain, joka harjoittelihen eräällä kedolla kaupungin ulkopuolella ja kerta vuodessa "marssi läpi" suurella juhlallisuudella, aina kaupungin soittokuntaan asti, jonka muodosti eräs sokea viuluniekka ja renttuutunut torvenpuhaltaja sekä suutari Nielsenin poika, joka oli musikaalinen ja löi erittäin hyvin rumpua.
Seuraelämäkään ei ollut niin hienostunutta kuin nyt.
Ei ollut vielä kuultukaan mitä déjeuner dinatoire tahi gouter on, eikä vielä ollut ruvettu painattamaan hautajais- ja kutsukortteja.
Gunhildia käytettiin elävänä korttina ja hän esiintyi asianhaarain mukaan mustissa reunuksissa tahi ilman niitä.
Hän oli kuiva, vilkas pieni muija, kasvot ryppyiset, silmät tummat ja elävät, ja vaaleat korkkiruuvikiharat ohuilla.
Kepeänä kuin höyhenpallo juoksi hän talosta taloon, puettuna kuluneesen mustaan hameesen ja mustaan myssyyn, kun kuolemantapauksia oli ilmoitettava, mutta valkoiseen myssyyn, jossa oli vaaleansiniset nauhat, kun illallisille tahi häihin oli kutsuttava.
Kihlauskorttina ei häntä sitävastaan koskaan käytetty, sillä sitä ylellisyyttä ei vielä tunnettu.
Siihen vanhaan hyvään aikaan täytyi ritarin ottaa sydämmensä valtiatar kainaloon ja tehdä toiviomatka talosta taloon ja tunnustaa syntinsä ja samaa-aikoville peljätykseksi ja varoitukseksi panna nuori henkensä alttiiksi nauttimalla tavattomat määrät huonoa portviiniä ja kotoleivonnaisia makeisia.
Mutta Gunhildia ei käytetty ainoastaan pitojen ilmoittajana.
Kun jossakin oli ollut pidot, ei tiedusteltu viinejä j.n.e.
Kysyttiin vaan oliko Gunhild ollut passaamassa, sillä silloin tiedettiin, että oli ollut hienoa.
Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä osanotto seuraelämään oli Gunhildin ainoa toimi. Kesäkaudet oli hän kylvettäjä, sillä kaupunki oli kylpypaikka, ja sitä paitse oli hän — saattaa hyvin sanoa luonnoltaan — sairaanhoitaja.
Varhain ja myöhään oli hän liikkeellä, ja yhtä kepeä oli hän jalaltaan, joko hän liiteli tanssisalissa pitäen viinilasilla täytettyä tarjotinta tasapainossa tahi hiipi varpaisillaan sairashuoneessa kupillinen kaurasoppaa kädessä.
Ei oikeastaan milloinkaan voinut tietää, koska hän soi itselleen vähän lepoa.
Mutta miksi hän niin puuhaili varhain ja myöhään?
Hänellä oli poika, ja mitäkö ei äiti tee poikansa eteen?
Gunhildillakin oli ollut elämänromaaninsa.
Hänkin oli lempinyt, lempinyt lämpimästi ja hartaasti, sitä lämpimämmin kenties siksi että hänen lempensä oli alkanut niin myöhään.
Hän oli paljon yli kolmenkymmenen, lähemmä neljäkymmentä vuotta.
Eikä se ollut mikään romaaninsankari, joka oli ollut hänen hellyytensä esineenä.
Se oli kunnon, ahavoittunut merimies, joka kahden vuoden onnellisen avioelämän jälkeen läksi ulos pitkälle matkalle.
Ja pitkä siitä matkasta tulikin valitettavasti; sillä hän ei palannut milloinkaan.
Köyhänä ja masennuksissa oli siinä leski; mutta hän ei kuitenkaan antanut onnettomuuden kukistaa itseänsä.
Hänellä oli vielä jotakin, jonka edestä elää.
Hänellä oli poika, jolle hän kokosi lämpimän sydämmensä koko rakkauden.
Hänen eteensä tahtoi hän hääräellä, hänen eteensä tahtoi hän tehdä työtä myöhään ja varhain.
Pikku Rikhardista oli tuleva suuri mies, äitinsä ylpeys.
Kun kesä tuli, alkoi hän kylvettäjänä.
Pikku Rikhard pantiin lapsivaunuihin, jotka seisoivat kylpyrakennuksen käytävässä. Siellä istui hän koko päivän niin kiltisti ja hyvästi ja pureskeli luurengasta ja hymyili kaikille kaupungin naisille, jotka tulivat kylpemään.
Joka kerta kun Gunhildilla oli joutilas hetki, pistäysi hän pienokaisen luokse, ja sitten riensi hän taas kylpyhuoneesen harjaamaan ja vitsomaan naisia.
Seuraavana talvena alkoi hän passaella ja käydä pitopaikoissa, eikä aikaakaan niin hän oli koko kaupungin suosikki. Hän ansaitsi jo niin paljon, että saattoi pitää piian hoitamassa pikku Rikhardia, joka oli liian nuori olemaan äidin mukana liikkuvassa seuraelämässä; mutta kun äiti tuli kotia, oli hänellä aina taskut täynnä namusia, ja samalla kulki moni kiiltävä taalerinraha säästöpankkiin.
Se oli oleva pikku Rikhardille, kun hänestä tuli iso. Niin kului vuosia, useita vuosia. Ja pikku Rikhard kasvoi isoksi ja hänestä tuli iso kaunis poika, jonka silmät olivat tummat ja vaalea tukka kiharainen.
Gunhild pani hänet porvarikouluun, ja sitä pidettiin kaupungissa kauheana asiana, sillä siellähän kävi ainoastaan "parempain ihmisten lapset."
Siitä puheltiin pidoissa apteekkarilla.
Kirkkoherra piti sitä esiintyvien kapinallisten mielipidetten surullisena ilmauksena.
Yliopettajan rouva lausui muutamia hämäriä viittauksia emancipationista.
Hänen käsitteensä siitä olivat tosin jotenkin sekavat, mutta hänen lauseensa teki kaikkiin muihin naisiin vaikutuksen.
Sana emancipationi oli nimittäin siihen aikaan yhtä tuntematon kuin sittemmin niin suosittu ja usein käytetty ja väärin käytetty sana "kansa" kaikkine yhdistyksineen, niinkuin kansantahto, kansanjuhla j.n.e.
Siihen aikaan ei kansalla ollut tahtoa eikä juhlia.
Tohtorin rouvasta oli se merkillistä, että ihmiset alinomaa unhoittivat säätynsä.
Hän oli itse unhoittanut, että hän oli jotenkin alhaista alkuperää, ja siksi luuli hän myöskin muidenkin unhoittaneen sen.
Naiset silmäsivät toisiinsa.
Sellaista he aina muistavat.
Gunhild oli liitänyt sisään teetarjotin käsissä ja kuullut joka sanan.
Säysynä ja nöyränä kuten aina meni hän suoraan yliopettajan rouvan ohitse ja tarjosi neljälle muulle naiselle teetä ensiksi.
Yliopettajan rouva punastui.
Gunhild vei tarjottimen viidennelle.
Yliopettajan rouva kalpeni.
Sitten meni Gunhild asianajaja Simonsenin rouvan luo.
Yliopettajan rouva ja asianajaja Simonsenin rouva vihasivat toisiansa erään hävinneen kermamakeisraudan vuoksi.
Kun yliopettajan rouvalle vihdoin tarjottiin n:o 7:tenä järjestyksessä, vapisi hän niin raivosta, että tuskin saattoi pitää kuppia kädessään.
Gunhild seisahtui tohtorin rouvan eteen kohteliaasti niiaten.
"Ei, Gunhild kulta," sanoi rouva alentuvaisen ystävällisesti, "tämä tee on liian väkevää minulle."
"Rouva ei ole sitten isä vainajansa, ruokakauppias Olsenin kaltainen.
Hän tahtoi aina niin väkevää — teetä."
Kaikki naiset saivat yskän ja purivat nenäliinoihinsa.
Gunhild liiti edelleen teetarjottimineen, säysynä ja nöyränä kuten aina.
Rikhard kävi kahdettatoista.
Hän oli kelpo poika koulussa, vaan raju hän oli ja äkäinen.
Aika lailla äkäinen.
Enimmästi hän raivostui, kun pojat nimittivät häntä Gunhildseniksi, sukkeluus, joka aina paljon huvitti yliopettajaa.
Eräänä päivänä olivat pojat alhaalla välitunnilla.
Gunhild sattui juuri menemään ohitse.
Apteekkarin poika, joka oli "sukkela," huusi kovaan:
"Gunhildsen, tuolla tulee äitisi taskut täynnä kreemiä ja sylttiä."
Yliopettaja nauroi täyttä kurkkua.
"Minä annan sinulle sylttiä, minä, moskuseläin!" sanoi Rikhard ja antoi apteekkarin tulevaisuudentoivolle mustelman silmän ympäri.
Yliopettaja riensi väliin.
"Sinä kelvoton poika, oleppas rääkkäämättä parempain ihmisten lapsia! Selkääsi pitää sinun saada, ja kaksi tuntia saat istua tänään, kun toisilla on maanantailupaa."
Rikhard sai kuin saikin selkäänsä ja hänen täytyi jäädä istumaan.
Kouluhuone oli ensi kerroksessa ja antoi katuun päin.
Vastapäätä asui pormestari Fengstrup.
Pormestarin tytär Lagerta istui avonaisessa akkunassa ja söi omenanraakaleita.
Hän oli yksitoista vuotta vanha.
Siihen aikaan sai todellakin nähdä yhdentoista vuoden vanhan tytön syövän omenanraakaleita, sillä siihen aikaan eivät pikkutytöt olleet vielä täysiä naisia kymmenen vuoden iässä.
Rikhard istui itkenein silmin posket turvoksissa ja lohduttelihen piirrustaen pilakuvia akkunanpieleen.
Lagerta nyykäytti päätään.
Rikhard nyykäytti alakuloisesti vastaan.
"Oletko sinä istumassa, Rikhard?"
"Olen."
"Mitä olet tehnyt?"
"Tapellut."
"Hyi!"
"Pojat härnäsivät minua ja sanoivat Gunhildseniksi."
"Se oli ilkeää."
"Ja yliopettaja pitää heidän puoltansa."
"Rikhard parka!"
"Hän on lurjus!"
"Oletko mieletön?"
"Nauta!"
"Mutta Rikhard!"
"Hän on — on — marakatti!"
Tunteet valtasivat hänet kokonaan. Hän alkoi itkeä uudelleen.
"Vaiti, vaiti — ajatteles että hän kuulisi."
Tyttö katosi akkunasta.
"Kas niin, nyt menee Lagertakin."
Hän läski käsivarret akkunalaudalle ja nyyhkytti.
"Rikhard."
Lagerta seisoi ulkona trottoarilla.
"Oletko sinä siellä?"
Tyttö ojensi hänelle omenanraakaleen.
"Tahdotko maistaa?"
"Kiitos."
"Pidä vaan se kokonaan."
"Sinä — olet hy-hyvä — sinä, La-ge-gerta."
"Älä itke, Rikhard, vaan leikkikäämme."
Tyttö otti taskustaan vanhan korttileikin.
"Tässä on kortteja."
Rikhard pyyhki silmänsä koltinhiaan.
"Tule, pelatkaamme Mustaa Pekkaa."
Tyttö kohosi varpaisilleen, niin että ulottui ylös akkunalaudalle.
"Sinä ja'at."
Posket olivat pyyhityt, silmät kiilsivät uudella loisteella, ja riemuisaa naurua kuului molemmin puolin. Yht'äkkiä tarttui koura Rikhardin niskaan. "Sillä tavoinko sinä istut, veitikka?" Se oli yliopettaja. Lagerta pujahti kiireemmiten pakoon pelastaen puolet korteista mukanaan.
Rikhard seisoi siinä hämmästyksissään loput kädessä.
Espanjan ruoko kirjaili taas hieroglyfejä hänen selkäänsä, ja itkenein silmin ja pehmitettynä tuli hän vihdoin kotia.
Kun Gunhild kuuli mitä oli tapahtunut, mutisi hän:
"Kyllä saan hänet luopumaan poikaani rääkkäämästä. Odota vaan huomiseksi. Kyllä tiedän miten hänet on kuritettava."
Seuraavana päivänä oli Gunhild kuten aina saunassa.
Yliopettajan rouva tuli kylpemään.
Gunhild saattoi hänet sisään, säysynä ja nöyränä kuten aina.
Kun rouva oli päässyt ammeesen, alkoi Gunhild harjata häntä.
"Mutta — mutta — Gunhild kulta, sinä — sinä harjaat niin kovasti."
"Kovastiko?"
"Niin, kirvelee niin kauheasti."
"Tuskinhan koskenkaan teihin."
"Tämä — tämä on kauheata. Ai, selkääni — ai — ai, minä olen tulessa!"
"Sitä en ymmärrä."
"Jotakin mahtaa olla harjassa."
"No, Jumala paratkoon!" —
"Mitäs on, Gunhild?"
"Maneeteja harjassa, rouva hyvä, pitkiä rihmoja. Onhan aivan käsittämätöntä miten ne sinne ovat joutuneet."
"Selkäni, selkäni!"
"No, nyt on rouva yhtä punainen seljästään kuin minun Rikhardini eilen, kun yliopettaja oli tehdä hänestä raajarikon."
Rouva loi häneen tutkivan silmäyksen. Gunhild seisoi siinä säysynä ja nöyränä kuten aina.
"Tahtooko rouva vitsomista?"
"Tahdon, kiitos. Vai niin, pikku Rikhard sai siis eilen selkäänsä?"
Gunhild otti vastan ja alkoi huimia rouvaa.
"Selkäänsäkö? Hän saakin tosiaan usein." Gunhild huimasi rouvaa aikatavalla vitsalla.
"Ai — ai! Hän lienee pahanilkinen."
Taas huimaus.
"Pahanilkinenkö, hän, raukka! Ei, mutta yliopettaja pitää toisten poikien puolta, kun nämä härnäävät häntä ja sanovat Gunhildseniksi."
"Se — ai — ai — se ei voi olla mahdollista."
"Mahdollista! Onpa kyllä, ja sitten lyö hän lasta niin kauheasti."
Huiskis, huiskis, huiskis.
"Mutta Gunhild, lyöthän sinä minut kuoliaaksi."
"Suokaa anteeksi, hyvä rouva, minä seisoin ajatuksissani. Nyt menen hakemaan mutaa."
"Ja sitten huuhdinvettä, Gunhild, ei liian kylmää, kaksikymmentä-asteista."
"Heti, hyvä rouva."
Hän palasi mudan kanssa.
"Gunhild, Gunhild, poltathan minut elävältä. Onhan muta kiehuvan kuumaa. Anna nyt huuhdinvettä."
Gunhild veti nuorasta. Rouva ulvoi.
"Sinä murhaat minut, sinä murhaat minut — minä saan suonenvedon — onhan se jäistä vettä — lakkaa, lakkaa! Lakana heti — minä kuolen — minä kuolen!"
"Lakana, herrainen aika, sen olen unhoittanut!"
Gunhild riensi ulos.
Siinä seisoi yliopettajan onneton rouva hampaat loukkua lyöden ja tiukkuen vettä kuin Eeva sateessa.
Kuluipa muutamia minuutteja.
"Gunhild!"
Ei vastausta.
Useita minuutteja.
"Gunhild, Gunhild kulta!"
Useita pitkiä minuutteja.
Rouva itki.
"Gunhild, Gunhild!"
Soittokellon kimakka ääni yhtyi rouvan hätähuutoon.
Kaikki turhaan.
Kun Gunhild vihdoinkin palasi, istui rouva sohvalla synkeässä epätoivossa, sininen beduinikappa hartioilla, ja koetti pyhkiä itseään pitsinenäliinalla.
"Rouvan täytyy tosiaankin antaa anteeksi, että viivyin niin kauan; vaan ei ollut yhtään lakanaa kuivaa, jotta minun täytyi noutaa aina pesuhuoneesta saakka."
Rouva oli vaiti ja masennuksissaan.
Tohtori oli määrännyt kolmekymmentä ammekylpyä.
Hän ajatteli kauhulla jäljellä olevia viittäkolmatta.
Vihdoinkin oli hän vaatteissaan.
Gunhild seurasi häntä ulos, säysynä ja nöyränä kuten aina.
"Rouva tulee kai taas huomenna?"
"Tulen, kiitos, Gunhild, kyllä tulen. Ja kyllä minä pyydän hartaasti miestäni, ettei hän ole niin ankara pikku Rikhardille."
"Tuhannet kiitokset! Jos sen teette, en tiedä mitä tahtoisinkaan tehdä teidän tähtenne."
Kotia tultuansa oli yliopettajan rouvalla pitkä keskustelu miehensä kanssa tämän työhuoneessa.
Kun yliopettaja tuli ulos, oli hän jotenkin punainen.
Hän valitti hammassärkyä.
Hänellä oli usein hammassärky, etenkin kun hänellä oli ollut pitemmänpuoleinen keskustelu rouvan kanssa työhuoneessansa.
Sinä päivänä annettiin pikku Rikhardille A käytöksessä.
Myöhemmin koetti apteekkarin poika kerta olla sukkela Gunhildsenin kustannuksella, vaan silloinpa oli se apteekkarin poika, joka espanjanruokoa sai maistaa.
Siitä ajasta antoivat pojat Rikhardin olla rauhassa.
Rikhard oli pääsevä ripille.
Ripillepääsypäivänä oli paljon murhetta kaupungissa, sillä oli niin monta hienoa ripillepääsijää, ja Gunhild oli jyrkästi kieltäytynyt tulemasta minnekään passaamaan.
Uudessa mustassa hameessa ja uusi valkoinen sininauhainen myssy päässä astui hän ylpeänä kirkkoon poikansa rinnalla.
Ja hänellä olikin syytä olla ylpeä hänestä.
Rikhard oli pulska uusissa vaatteissaan, kookas ja solakka, silmät tummat ja loistavat, tukka vaalea ja keherä.
Pormestari Fengstrupin tytär Lagerta oli pääsevä ripille samana päivänä.
Pormestarin herrasväki ja Gunhild tulivat yht'aikaa ulos kirkonovesta.
He seisahtivat.
Onnittelut molemmin puolin.
Lagerta läheni Rikhardia.
"Toivotan onnea."
Hän ojensi kätensä.
"Kiitoksia, samoin," sanoi Rikhard hämillään.
Lagerta tuntui niin kummallisen vieraalta Rikhardista seisoessaan siinä laahaavassa mustassa silkkihameessa ja tukka palmikoittuna ja niskaan kiinnitettynä.
Hänestä oli kerrassaan tullut täysikasvuinen nainen, ja Rikhard tunsi itsensä olevan vielä vaan koulupojan.
Hän seisoi sormien uusia mustia hansikkaitansa.
"On — onpas sinulla — teillä — kauniita kukkasia."
"Tahdotko — tahdotko sinä yhden napinläpeen, Rikhard?"
"Tuhansia kiitoksia."
Tyttö ojensi hänelle puoleksi puhjenneen sammalruusun.
Hän oli melkeän punainen kasvoiltaan ottaessaan sen vastaan; mutta kirkossa olikin ollut kauhean kuuma.
"Nyt et saa enää sanoa Rikhard, Lagerta, vaan herra Jansen," sanoi rouva. "Jansenhan oli miehenne nimi, Gunhild?"
"Niin oli, hyvä rouva."
"Mikä hänestä tulee?" kysyi pormestari. "Panette kai hänet johonkin oppiin?"
"Hän menee pääkaupunkiin ja alkaa lukea."
"Vai niin, lukemaanko?" sanoi rouva kylmästi. "Hyvästi."
Pormestarin vaunut ajoivat esiin.
He nousivat vaunuihin.
Lagerta nyykäytti ystävällisesti päätään.
Rikhard loi hänen jälkeensä pitkän katseen.
Sitten läksi hän kotiapäin äitinensä.
Joku aika sen jälkeen läksi hän alkamaan lukujansa.
Gunhild seisoi surupuvussa höyrylaiturilla.
Hänen oli nimittäin sinä päivänä kulkeminen hautajaiskorttina ja hän oli siksi mustissa reunuksissa.
"Hyvästi siis, äiti."
"Hyvästi, poikaseni. Herra olkoon kanssasi. Tulkoon sinusta suuri mies, vaan ei niin suurta, että vanhan äitisi unhoittaisit," sanoi Gunhild itkien.
"Ei, äiti, aina olen sinut muistava ja samoin — erään toisenkin."
"Erään toisenkin?"
"Niin, äiti!"
"Niinkö?"
"Vie — vie terveisiä Lagertalle ja sano, etten häntä milloinkaan ole unhoittava."
Poika tempasi kätensä irti ja juoksi laivaan.
Kolmatta kertaa soitettiin.
Höyry läksi laiturilta.
Gunhild seisoi kauan katsellen poikansa jälkeen.
Sitten mennä sipsutteli hän pitkin katua, poikkesi taloihin ja ilmoitti kyyneleet silmissä:
"Asianajaja Simonsen käski tervehtimään ja sanomaan, että rouva kuoli viime yönä kello puoli neljä."
Ihmiset eivät voineet käsittää, miksi Gunhild oli niin murheissaan asianajaja Simonsenin rouvan kuolemasta.
Mies ei häntä ainakaan paljoa surrut. —
Neljä vuotta oli Gunhild valvonut ja kylvetellyt, ja sinä aikana oli
Rikhardista tullut ylioppilas.
Häntä odotetaan kotia ensi tilassa.
Syyskuun loppupuoli on käsissä.
Asterit ja daliat pormestari Fengstrupin puutarhassa olivat loistavimmassa kukoistuksessansa, mutta villin viiniköynnöksen lehdet verandan ympärillä olivat jo pukeutuneet veripunaiseen syysvaatteukseensa, ja pitkin käytäviä oli varissut lakastuneita lehtiä.
Tuuli telmää puissa ja sade vuotaa rankkana ja kylmänä, niin että ulkona on jokseenkin kolkkoa, mutta sitä vastoin on huoneissa sitä iloisempaa.
Kynttilät kruunuissa ovat sytytetyt ja lamppuja ja haarajalkoja on asetettu kaikkialle.
Neiti Lagertan syntymäpäivän johdosta on nyt pidettävä suuret tanssijaiset.
Hän täyttää yhdeksännentoista vuotensa.
Gunhild sipsuttelee huoneissa ja järjestelee hieman siellä ja täällä.
Ei kukaan vieraista ole vielä tullut.
Kelloa soitetaan.
Gunhild avaa eräälle nuorelle herralle.
Tämä riisuu yltään päällystakin ja seisoo nyt valaistussa eteisessä kookkaana ja solakkana komeassa paalipuvussa ylioppilaslakki kainalossa.
Gunhild katselee häntä kyyneleet silmissä.
"Rikhard, Rikhard, kuinka olet kaunis ja hieno! Kunhan vaan et tule häpeämään halpaa äitiäsi."
"Häpeämäänkö sinua! Kuka muu on saattanut minut siksi mikä olen? Mutta, äiti, raskaalta tuntuu nähdessä sinun näin tekevän toisen työtä, enkä minä voi mitään tehdä."
"Etkö sinäkin ole tehnyt työtä ja tuottanut äidillesi sen ilon että sinusta on tullut arvossa pidetty ihminen, jota nyt niin suuresti kunnioitetaan että kutsutaan pormestarin tanssiaisiin? Mutta siitä tulee sinun kiittää Lagerta neittä."
"Hänenkö tahdostaan se tapahtui?"
"Hänen, usein on hän kysellyt sinua näinä viimeisinä kahtena vuonna, jolloin et ole käynyt kotona."
"Missä hän on?"
"Salissa aivan yksinään. Ketään vieraita ei ole tullut, ja pormestari ja rouva ovat vielä huoneissansa."
Ylioppilas astui saliin.
Lagerta seisoi kumarruksissa erään konsolin yli ja järjesteli kukkasia vaasiin.
Lattiamatto teki nuorukaisen askeleet kuulumattomiksi, niin ettei neito huomannut hänen tuloansa.
Lagerta seisoi seljin oveen.
Rikhard näki vaan hänen hoikan vartalonsa, jota ruusunväriset tarlataanihattarat verhosivat, hänen valkoiset hartiansa ja muutamia ruusunuppuja, jotka ujosti pistivät päätään esiin hänen tummista kiharoistansa.
"Hyvää iltaa, neiti."
"Oh!"
Neiti käännähti äkisti.
"Säikäytinkö teitä?"
"Minä seisoin ajatuksissani."
Hän ojensi ylioppilaalle kätensä.
"Kuinka te olette nyt miehevä — ja — muuttunut."
"Kaunis," oli hän sanomaisillaan, vaan oikasi sen aikoinaan.
"Mutta te, neiti, te ette ole muuttunut."
"Enkö?"
"Ette, te olette aina ollut yhtä kaunis."
"Me olemme oppineet sanomaan toisillemme kohteliaisuuksia pääkaupungissa."
"Kohteliaisuuksia? Ei, se on todellinen mielipiteeni — valitettavasti."
"Valitettavasti?"
"Niin, ei pidä katsoa tuijottaa aurinkoon. Silmät vettyvät."
Neidolla oli täysi työ kukkavihkon laittamisessa.
"Tahdotko — tahdotko ottaa kukkasen napinläpeen?"
"Kiitoksia. Minä olen kätkenyt sen jonka sain, viimeksi kun puhelimme.
Muistatteko sitä?"
"Ripillepääsypäivänämme."
"Se oli sammalruusu."
"Ruusujen aika on mennyt," sanoi neito keveästi huoaten. "Nyt on syksy, nyt kukoistavat uhkeat loistokukat."
"Eikä ne ole köyhän lasta varten."
"Rikhard, miksi olette te niin katkera minua kohtaan?"
"Katkera teitä kohtaan! Oi, Lagerta — minä, minä — no, se on yhdentekevää, kutsukaa tänne vanhempanne, soittakaa palvelusväkeä, että he tulevat heittämään ulos huoneesta tuon kärkkään Gunhildsen heittiön, mutta nyt pitää teidän tietää se, jollette sitä ennen ole tietänyt — Lagerta, minä olen rakastanut teitä, minä rakastan teitä ja koko elämäni minä olen teitä rakastava."
Neito seisoi siinä pää kumarruksissa.
Rikhard astui askeleen lähemmäksi.
"Te suutuitte. Sen tiesin kyllä. Loistokukat eivät ole köyhän lasta varten."
Neito nosti päätään.
Tummain silmien katse sulausi Rikhardin katseen kanssa yhteen pitkäksi, helläksi silmäykseksi.
"Lagerta olisiko — olisiko se todella mahdollista?"
Neito lepäsi jo hänen povellansa.
He eivät virkkaneet sanaakaan.
He käyttivät huuliansa toisella tavoin.
"Olkaa hyvä, kuppi teetä."
Gunhild seisoi heidän edessänsä.
Peljästyneenä he erosivat.
"Pormestari ja rouva ovat portaissa," kuiskasi hän.
Pormestarin ja rouvan astuessa sisään seisoi Gunhild pitäen teetarjotinta nuorten edessä.
Kumpaisenkin käsi vapisi hieman.
Rikhard pudotti sokeripalasen, Lagerta tipautti kermaa ruusunpunaiselle hameellensa.
Rouva loi heihin terävän katseen.
Pormestari näytti olevan muiden ajatusten vallassa.
"Veithän kutsun molemmille vieraille herroille ravintolaan?"
"Vein, mutta he epäsivät. Käskivät kiittämään paljon, mutta heillä ei ollut hännystakkia mukana, sanoivat he."
Pormestari puri huuleensa.
"Sehän olikin luonnollista."
"Mikä, Gunhild?"
"Etteivät tahtoneet tulla tänne tanssijaisiin tänään, kun —."
"Kun?"
"No, tietäähän pormestari kyllä, ettei kaksi departementinherraa matkusta tänne kaupunkiin huvituksekseen tähän aikaan vuodesta. Minä arvasin heti samaa kuin pormestari, että he ovat tulleet pitämään kassantarkastusta huomenna."
Pormestari ei vastannut.
Hän istuihen sohvaan pää kumarruksissa ja hänellä oli täysi tekeminen pannessa nappiin valkoisia hansikkaitansa.
Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä vaaleat kuin hansikkaat.
Vieraat alkoivat tulla.
Gunhild tarjoeli teetä, mutta hänen silmänsä seurasivat yhä pormestaria.
Tämä oli kuten ainakin miellyttävä isäntä, mutta kaikki huomasivat että hän oli liian kalpea.
Hän teki varmaankin liiaksi työtä, mies parka.
Hänellä pitäisi olla enemmän apua konttorissa.
Musiikki alkoi soida.
Yliopettajan rouva ja apteekkarin rouva istuivat sohvassa ja katselivat tanssia.
Apteekkarin poika oli tullut kotia pääkaupungista vähän lepäämään lukujen jälkeen.
Hän oli juuri ollut koettamassa ja toisen kerran saanut repposet provisorintutkinnossa.
"Oh, kuinka kaunis poika Fritsistä on tullut," sanoi yliopettajan rouva. "Niin komea ja uljas. Se on veressä. Vertaa häntä vaan nuoreen Gunhildseniin eli Janseniin, elikkä miksi hän itseänsä nimittäneekään. Onhan hänkin saanut hyvän kouluopetuksen, vaan ei se ole se joka sen tekee."
Apteekkarin rouva pudisti surullisesti päätään.
"Minun mielestäni oli sopimatonta pormestarilta kutsua hänet."
Apteekkarin rouvan mielestä oli samoin.
"Sellaisia huonoja esimerkkejä ei pitäisi kehoittaa. Tiedättekö mikä siitä on nyt seurauksena?"
Apteekkarin rouva ei sitä tietänyt.
"Että nyt pitää kaikkien porvarien lasten lukea, ja kun räätärin- ja suutarinkakaroista tulee kandidaatteja, mistä silloin jalkineita ja vaatteita saadaan?"
Apteekkarin rouva ei sitä tietänyt.
Yliopettajan rouva ei myöskään sitä tietänyt.
Frits ja Lagerta mennä pyörivät valsissa.
"Mikä kaunis pari! Siinä olisi hyvät kaupat pojallenne."
"Ei, me kiitämme kun saamme olla erossa siitä perheestä."
"Pormestari kuuluu olevan kovin velassa," sanoi yliopettajan rouva säälien. "Hirmuisesti!"
"Mutta kuitenkin pitää heidän toimittaa tanssijaiset."
"Se voisi kuitenkin käydä päinsä. Mutta tiedättekö mitä sokerileipuri puheli?"
"En."
"Että he ovat tilanneet kolme isoa krokaania jälkiruoaksi."
Yliopettajan rouva huokasi.
"Minä luulen että nyt on maailman viimeinen aika käsissä. Oletteko te kuullut sellaista?"
Apteekkarin rouva ei milloinkaan ollut kuullut sellaista.
Yliopettajan rouva ei myöskään ollut milloinkaan kuullut sellaista.
Gunhild on hetkeksi kadottanut pormestarin näkyvistä.
Hän meni ulos verandalle ja näki hänen kävelevän alaspäin pitkin erästä lehtokujaa puutarhassa.
Sade oli lakannut, mutta tuuli ravisteli silloin tällöin kourallisen raskaita vesipisaroita puista tahi heitti tukon varisseita lehtiä hänen kasvoihinsa.
Pormestari ei näyttänyt sitä huomaavan.
Hän käveli pää kumarruksissa ja kädet seljän takana.
Gunhild riensi sisään ja asetti punssilasin tarjottimelle.
Sitten mennä sipsutteli hän varpaisillaan lehtokujaa alaspäin.
Pormestari oli mennyt erääsen huvihuoneesen.
Hän istui penkillä pää käsiin painettuna.
"Huolitteko lasillisen punssia?"
Hän kohotti päätään ja katsahti Gunhildiin hurjin silmin.
"En, kiitoksia."
"Pormestarin pitäisi vähän ottaa lämpimäkseen jos aiotte istua puutarhassa tälläisessä ilmassa."
"Mene, mene — anna minun olla yksinäni!"
"En luule yksin-oloa terveelliseksi pormestarille."
Hän hypähti kiivaasti ylös.
"Oletko — oletko käynyt hulluksi, Gunhild?"
"Enkä vielä."
"Mene sitten sisään pitämään passauksesta huolta. Täällä sinulla ei ole mitään tekemistä."
"Onpa, juuri täällä. Minä olen myöskin sairaanhoitaja."
"Minua sinun ei tarvitse hoitaa."
"Tarvitseepa, herra pormestari, kaikki voi olla tarpeen."
"Gunhild!"
"Te olette sairas, herra pormestari."
"Niin, sairas olen, hyvinkin sairas," virkkoi hän vaipuen taas alas penkille ja kätkien päänsä käsiin.
Gunhild seisoi hetkisen ja katseli häntä ääneti.
"Kuinka suuri on vajaus?"
"Gunhild, mitä — tarkoitat sinä? En ymmärrä sinua."
"No, herra pormestari, älkää olko niin kopea. Sairaanhoitajia ei ole ylenkatsottava kipeänä ollessa. He voivat usein auttaa paremmin kuin hienot oppineet tohtorit. He tuntevat niin monta oivallista kotikeinoa. Vajaus, kysyn minä? Saahan sen huomenna kuitenkin koko kaupunki tietää."
"Oh, minä olen kadotettu, häväisty!"
"Vajaus, herra pormestari!"
"Toista tuhatta specietä," sopersi hän masennettuna.
"Siis ei kuitenkaan enempää."
"Enempääkö?"
"Ja jos minä nyt voisin hankkia nuo rahat huomenna varhain?"
"Gunhild, sinäkö voisit, sinäkö tahtoisit lainata minulle nuo rahat?"
"Minä, korkoa vastaan."
"Pyydä kymmenen — kaksikymmentä prosenttia jos tahdot."
"Korkojen tulee olla isot, herra pormestari, rahat ovat vaivoin ansaitut. Tiedättekö kuinka monet yöt minä olen valvonut, kuinka monet raskaat askeleet minä olen astunut niiden vuoksi, ja tiedättekö minkä eteen ne olivat käytettävät?"
"Rikhardin tulevaisuuden eteen."
"Aivan niin. Niillä paikoin on minulla jäljellä, saatuani hänet ylioppilaaksi. Mutta hän on aimo poika, niin että hän kyllä ominkin voimin voi nyt päästä eteenpäin, ja voinhan minä Jumalan avulla valvoa ja passaella vielä muutamia vuosia. Nuo tuhatta specietä te saatte, niinkuin sanottu — korkoa vastaan."
"Pyydä mitä tahdot."
"Herra pormestari, minä en pyydä mitään muuta, minä en elä minkään muun eteen kuin saadakseni poikani oikein onnelliseksi. Ja hänen tulevaisuuden onnensa on teidän kädessänne. Se on korko."
"Minunko kädessäni?"
"Teidän, herra pormestari, hän ja Lagerta pitävät toisistansa. Sen olen kauan tietänyt. Tänä iltana ovat he itse toisilleen sen sanoneet. Jos neiti tahtoo odottaa häntä pari vuotta, ja jos hän palaa takaisin kandidaattina ja rehellisenä miehenä, joka voi vaimonsa elättää, niin on hän hänet saapa — eikö niin, herra pormestari? — vaikka hänen äitinsä on vaan halpa kylvettäjä?"
Pormestari seisoi pää kumarruksissa ja puristi hiljaa Gunhildin kättä.
"Gunhild, sinä olet paljon parempi ja — rehellisempi kuin minä."
"Ja nyt luulen minä punssilasin tekevän hyvää pormestarille."
Gunhild oli koko ajan seisonut tarjotin kädessä.
Pormestari tyhjensi lasin äkisti, tapaili molemmin käsin päätänsä, ikään kuin hänellä olisi ollut ilkeä unelma, ja riensi sitten kepein askelin pitkin lehtokujaa ylöspäin ja sisään tanssisaliin.
Vilkas tanssisävel kaikui häntä vastaan.
Asetuttiin parast'aikaa franseesiin.
Rikhard käveli Lagerta kainalossa etsien vis-a-vis-paria.
Ketteränä kuin nuorukainen kiiti pormestari rouvansa luokse ja vei hänet lattialle.
Soiton säveleet sekaantuivat jalkain raapinaan, nauruun ja äänekkääsen puheluun.
Gunhild liiteli ympäri varpaisillaan tarjoellen naisille limonaadia, säysynä ja nöyränä kuten aina.
Seuraavana päivänä oli kassan tarkastus pormestarin luona.
Yliopettajan rouva tapasi apteekkarin rouvan kadulla.
He tiesivät sen tietysti jo kumpikin.
"Ja merkillisintä on, että tilit olivat aivan kuin olla piti," sanoi yliopettajan rouva. "Ei killinkiäkään puuttunut kassasta. Olisitteko te sitä uskonut?"
Apteekkarin rouva ei olisi sitä uskonut.
Yliopettajan rouva ei myöskään olisi sitä uskonut.
Gunhild oli kutsunut monille illallisille ja ilmoittanut monet kuolemantapaukset kaupungissa, sillä taas on kulunut muutamia vuosia.
Vanha Gunhild on edelleen sama, yhtä kepeä jalalta, yhtä muuttumaton, vaikka hän lähenee seitsentäkymmentä.
Näytti siltä kuin noissa pienissä ystävällisissä kasvoissa olisi ollut samat rypyt aina, ja vaaleilla korkkiruuvikiharoilla ohuilla on tuo kuulea, kestäväinen väri, joka ei koskaan katoa.
Viimeksi oli hän ollut ilmoittamassa, että asianajaja Simonsen oli lähtenyt täältä kohtaamaan rouvaansa, niinkuin arvellaan, paremmassa maailmassa.
Sitten oli hän kirjoittanut pääkaupunkiin Rikhardille, joka äskettäin oli saanut asianajajan oikeudet, että hän tulisi kotia ja asettuisi kotikaupunkiinsa, ja niin oli juriskandidaatti Rikhard Jansen tullut kotia ottamaan asianajaja Simonsenin avonaisen paikan.
Pormestarilla oli suuret pidot; mutta Gunhild ei ollut passaamassa.
Hän oli perinvastoin vierasten joukossa, sillä pidot vietettiin asianajaja Jansenin ja neiti Lagerta Fengstrupin kihlauksen johdosta.
Oli muutoin omituista, että Gunhild, joka vuosikausia oli tottunut liikkumaan seuraelämässä suurimmalla kepeydellä, tässä tilaisuudessa näytti neuvottoman ujolta.
Siitä ei ollut mitään apua, että sekä pormestarin rouva että muut rouvat osoittivat hänelle melkein haitaksi olevaa ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta.
Hän istui jäykkänä ja juhlatamineissa, ahdistettuna kahden rouvan väliin, puristeli ujona kokoonkäärittyä valkoista nenäliinaansa sormien välissä ja vastaili hajamielisesti kaikkiin muistutuksiin.
Ainoa, joka seurassa näytti vetävän hänen huomiotaan puoleensa, oli poliisipalvelija Wangin leski, jonka vähimpiäkin liikkeitä hän seurasi kiusallisella tarkkuudella, antaen milloin sääliväisellä hymyllä milloin nuhtelevaisella silmäyksellä ilmi mielipahansa mainitun naisen monista etiketin loukkauksista.
Poliisipalvelija Wangin leski toimitti nimittäin passausta ja oli valittu Gunhildin jälkeläiseksi sekä seuraelämässä että saunassa.
Kun poliisipalvelija Wangin leski illallispöydässä surkeassa tietämättömyydessä taritsi amtmanin rouvalle puolahilloa kalasersin kanssa, meni se Gunhildista liian pitkälle.
Hän hypähti istualtaan päästäen puoleksi tukahdutetun huudon ja olisi varmaankin syöksähtänyt esiin ja temmannut vadin poliisipalvelija Wangin onnettomalta leskeltä, jollei hillitsevä katse Rikhardilta olisi saanut häntä pysymään alallaan.
Hän vaipui masentuneena alas tuolille ja söi kiihoittuneessa mielentilassa sianlihaa venäläisten hernetten kanssa.
Eipä ole monta henkeä ulkona kaupungin kaduilla, sillä sekä sää että keli ovat huonot.
Oikullinen talvi on kaatanut aikalailla sadevettä lumipurkuisille kaduille ja on sitten jäätänyt sen, joten jalkaisin liikkuminen tapahtuu hengenkaupalla.
Vanha Gunhild on kuitenkin liikkeellä.
Tuuli tempoo kiivaasti hänen vaaleansinisiä myssynnauhojansa, ja hänen täytyy usein pidätellä kiinni huoneiden seinistä pysyäksensä pystyssä, mutta se ei peljätä häntä.
Hänen täytyi ja hänen piti päästä eteenpäin, sillä hänen oli kutsuminen häihin.
Rikhardin häihin Lagerta Fengstrupin kanssa.
Eukko oli saanut päähänsä, että hänen tällä kertaa piti käymän kutsumassa; vaan se olisikin viimeinen kerta.
Nyt oli hän kohta saapa levätä pitkistä jalkamatkoistaan ja asettuva lepoon rakkaiden lastensa kotiin, joiden onnen hän oli luonut.
Hän tuli juuri ikään yliopettajan talosta.
Rouva seurasi häntä ulos saakka.
"Tuhannet kiitokset, matami Jansen, olen ilomielin tuleva. Onpa teillä todellakin syytä olla ylpeä pojastanne."
"Hyvästi, rouva!"
"Hyvästi, hyvästi, matami Jansen."
Gunhild käänsi päätään vielä kerta nyökätäkseen, mutta hänen jalkapohjansa olivat liukkaat.
Hän liukastui ja syöksyi alas portaita myöten. Melkein tainnuksissa kannettiin hänet ylös ja vietiin kotiin.
Jalka oli taittunut.
Gunhild pyysi kuitenkin hartaasti tohtorilta, ettei tämä ilmaisisi kuinka hänen laitansa oli.
Kun Rikhard ja Lagerta tulivat, oli hän väkisinkin virkeän näköinen ja sanoi jalan vaan nyrvähtäneen sijoiltaan.
Hän ei tahtonut millään ehdoilla häitä lykättäväksi.
"Kyllä minä toivun niin paljon siksi, että jaksan mukaan," sanoi hän, "ja jollen, niin olen yhtä iloinen. Minulla ei sitä paitse olekaan mitään huvia sellaisista hienoista pidoista, kun en saa olla passaamassa."
Hääpäivä oli käsissä.
Gunhildin täytyi yhä pysyä vuoteen omana.
Hänen voimansa olivat murtuneet.
Vanhuus ja haavakuume yhtyivät.
Hän kävi päivä päivältä heikommaksi; mutta kun Rikhard ja Lagerta kävivät häntä tervehtimässä, oli hän olevinaan virkeä, laski leikkiä ja hymyili.
Häätalossa oli juhlallisesti valaistu.
Gunhildin köyhässä huoneessa näytti myöskin juhlalliselta.
Kahdessa kirkkaaksi puhdistetussa messinkisessä kynttiläjalassa paloi kynttilät pöydällä vuoteen vieressä, ja kynttiläin välissä oli kukkakimppu, Lagertan kaunein hääkukkio, jonka hän oli lähettänyt alas anopille.
Gunhildin pää lepäsi tyynyillä.
Vaaleita korkkiruuvikiharoita ympäröi kehys lumivalkeita kureiltuja nauhoja; keltaiset kasvot olivat kenties hieman keltaisemmat ja ryppyisemmät kuin tavallisesti, mutta kalpeilla huulilla väreili autuaallinen hymyily.
Sairaanhoitaja puuhaili hänen vuoteensa ääressä.
Vaunut seisahtuivat edustalle ja askeleita kuului eteisestä.
Gunhild kohotti päätänsä ja kuulteli.
Nämä askeleet tunsi hän niin hyvin, ne olivat Rikhardin; mutta niiden vierestä kuului toiset kepeät askeleet.
Ovi aukeni, ja Rikhard astui sisään Lagerta käsivarressa.
Gunhildin silmät loistivat.
Siinä seisoi kaunis pari, mies uljas ja miehevä, vaimo kaino ja hymyilevä, myrttiseppele mustissa kiharoissa, joiden ympärillä leijaili kevyt morsiusharso.
"Jumala siunatkoon teitä, lapset, jotka olette tehneet minulle sen ilon, että tulitte tänne tänä iltana."
"Etpä usko kuinka Lagerta oli levoton ennenkuin päivälliset päättyivät, äiti. Tuskin sain häntä maistamaankaan jälkiruokaa, ainoastaan sen vuoksi että hänen mielensä paloi tänne näyttämään itseänsä kaikessa ihanuudessansa. Eikö hän ole kaunis?"
Gunhild kohosihen puoleksi.
Rikhard istui sängynlaidalla ja tuki häntä käsivarrestaan.
"Ja hyvä on hän myöskin," sanoi Gunhild ja ojensi käden nuorta morsianta kohti.
Lagerta laskeusi polvilleen sängyn viereen ottaen Gunhildin kädestä kiinni.
Hänen valkoinen silkkisarsinen hameensa aaltoili pitkin lattiaa, ja hänen mustat silmänsä lepäsivät lemmekkäästi eukon ryppyisillä kasvoilla.
"Sinä olet tekevä Rikhardini onnelliseksi, sen tiedän, sinä olet rakastava häntä yhtä paljon kuin minä olen häntä rakastanut, eikö niin?"
"Sen olen tekevä, äiti?"
"Kiitos, lapset, tekemästänne viimeiset hetkeni niin onnellisiksi."
"Kiitos, äiti, kaikesta mitä olet meidän hyväksemme tehnyt."
"Nyt en voi muuta kuin rukoilla tulevaisuutenne edestä. Herra olkoon kanssanne ja auttakoon teitä, niin teidän käy kyllä hyvin."
Hänen päänsä vaipui väsyneenä Rikhardin olkaa vasten.
Hänet laskettiin hiljaa takaisin tyynyille.
"Mutta nyt pitää teidän palata takaisin vierastenne seuraan, lapset. Menkää nyt, minä olen väsyksissä, tarvitsen lepoa. Minä olen käynyt niin paljon eläessäni."
He puristivat hänen käsiänsä jäähyväisiksi.
Ovessa kääntyivät he vielä kerta.
Hän nyökkäsi iloinen hymy huulilla ja piti silmät kiinnitettynä Lagertan morsiuskukkioon ja kuulteli, kunnes vaunujen jyrinä katosi kauaksi.
Silloin pani hän kädet ristiin, sulki silmät ja vaipui uneen, ja niin pääsi vanha Gunhild lepoon, lepoon kaikesta taistelusta, ja sitä hän tarvitsi.
Hän oli väsynyt, hän oli käynyt niin paljon eläessänsä. —
Taas on kulunut aikaa, mutta tätä nykyä kuluu aika nopeammin.
Se ei käytä siipiä kuin ennen, se käyttää höyryvoimaa. Sivistys on pikajunalla kulkenut pienen kaupunkimme yli, ja kaikki on muuttunut.
Apteekkarin rouva ei uskonut maailman enää voivan kauemmin pysyä pystyssä.
Yliopettajan rouva ei myöskään usko maailman enää voivan kauan pysyä pystyssä, kaiken ollessa niin nurinpäin kuin nyt.
Nyt ovat kaikki käsityöläismatamit rouvia ja heidän tyttärensä opiskelevat eläviä kieliä ja soittavat sekä "Neitsyen rukousta" että "Metsästystä" yhtä korviavihlovasti kuin ylhäisimmät neidet.
Työmieskään ei ole kuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin hänen ainoana sunnuntaihuvinansa oli juoda päihinsä ja piestä vaimoansa.
Nyt oli olemassa työnväenyhdistyksiä, joissa keskustellaan valtiollisista asioista ja pidetään puheita vapaudesta ja yhdenvertaisuudesta, eikä pikku tytöt enää niiaile niin kauniisti hienoille rouville, vaan näyttävät heille kieltä, heidän ohitse mennessä.
Porvarisotaväki on hajoitettu ja perustettu soutuyhdistys englantilaisen mallin mukaan, sille hankittu mahognyvene ja siihen paljaskaulaiset soutajat.
Yliopettajan rouva oli suuresti hämillään, kun hän näki heidät viime kilpasoudussa, ja vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt muita herroja kuin oman miehensä niin alastomana, jota vastaan nuorten naisten mielestä tämä puku soveltui niin erittäin hyvin.
Mutta nauttivathan nykyajan naiset uimaopetustakin ja polttavat papyrosseja, jota ennen pidettiin sopimattomana.
Onpa rakennettu höyrysahoja, metodistikirkko ja voimisteluhuoneus, ja on saatu tasavaltaa harrastava sanomalehti, joka käyttää uutta tavaustapaa.
Rautatienkiskot ovat asetetut kulkemaan vanhan hautausmaan yli, ja tavarajunia, vieden lastia ja elävää karjaa, mennä kohisee rehellisten tukkukauppiasten ja pormestarien hautain päällitse.
Mutta uudella hautausmaalla on kaikki tuoretta ja vehreää, ja ristien ja hautapatsaiden keskellä kohoaa komea graniitipyramiidi.
Sen kiilloitetulla puolella loistaa isoilla kullatuilla kirjaimilla:
Gunhild Jansen.
Kuka olisi sanonut noin kymmenen tahi kaksitoista vuotta sitten, että köyhä sairaanhoitaja olisi saapa sellaisen kunnian?
Kauniina suvi-iltana leijailee parvi komeita nuoria neitosia hautapatsaan ympärillä.
Ne ovat Jansenin neitiä, poliisimestari Jansenin tyttäriä, jotka hoitavat kukkasia isoäitinsä haudalla.
Ja kauniita kukkasia kasvaakin vanhan Gunhildin haudalla.